Toivoa puusta
Arkkitehtuurimuseo, Helsinki
10.9.2021–10.4.2022
Uusiutuvan puun betonia ja terästä pienempi hiilijalanjälki on tehnyt siitä nykyrakentamisen taikasanan Keski-Euroopasta Kuhmoon. Suomenkin nykyisen hallituksen tavoitteena on kaksinkertaistaa puun käyttö rakentamisessa kuluvan hallituskauden aikana.
Olisi naiivia väittää, että puun suosion taustalla on ainoastaan halu ratkaista ilmastokriisi. Materiaaliin kiinnittyy muitakin toiveita. Tähän tarttuu Arkkitehtuurimuseon Toivoa puusta -näyttely, joka nimensä mukaisesti tarkastelee puuarkkitehtuuria siihen liittyvän toivon näkökulmasta ja tuo esille, miten puu on liittynyt paremman tulevaisuuden luomiseen eri aikoina. Näyttelyssä sanoitettujen toiveiden perusteella puu muun muassa tukee paikallista teollisuutta, ratkaisee homekoulujen sisäilmaongelmat, siivittää turismin nousuun, lähentää ihmisten luontosuhdetta ja liittää nykyisyyteen hippusen kansantarustojen mystiikkaa.
Näyttelyn kuratoinut kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi on asettanut esille erilaisia tekstejä: sitaatteja, kokemuksia, tutkimustuloksia, sanapilven, runokatkelmia. Puheen rekisterit vaihtelevat puukoulujen koettuja hyviä ja huonoja puolia luotaavista tutkimustuloksista puun kuminaan ja kopinaan Tytti Arolalta näyttelyyn tilatussa sävellyksessä. Puurakentamisesta ajatuksiaan esittävät niin arkkitehtiopiskelijat, professorit, vanhojen talojen harrastajat kuin kuntapäättäjät, joiden äänestysten myötä puukouluja ja -päiväkoteja rakennetaan tälläkin hetkellä eri puolille Suomea. Hierarkiat on häivytetty: rakentamisen asiantuntijat eivät saa etusijaa, vaan kaikilla on näyttelyssä visuaalisesti yhtäläinen painoarvo.
Näyttelysali on kuin menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden yhtäaikainen rakennustyömaa. Tekstit on painettu työmaan suojahuppuja muistuttaville valkoisille kankaille ja kiinnitetty karkeisiin puukehikoihin ja seinille. Installaation ja tietopohjaisen näyttelyn välillä häilyvä esillepano pakenee perinteisen arkkitehtuurinäyttelyn määritelmiä. Arkkitehtuuria esittelevät valokuvat ovat suhteellisen pieniä, piirustuksia on mukana vain muutama. Rakennuksia ei esitellä esteettisinä objekteina vaan ensisijaisesti niihin kiinnittyvinä ajatuksina. Näyttelystä rakentuu eri toimijoiden, näkemysten ja puun olomuotojen kudelma.
Yksi toistuvista teemoista on puun elämyksellisyys. Puu materiaalina tuo metsän läsnäolon mukaan valmiisiin rakennuksiin ja esineisiin. Elokuvaohjaaja Virpi Suutarille ”herää metsämuistoja”, kun hän istahtaa Alvar Aallon Paimio-tuoliin, ja saman arkkitehdin suunnittelemassa Villa Maireassa ”metsän rytmi on liukunut osaksi sisätilaa”. Myös arkkitehdeilta kerätyissä sitaateissa puu pyhittää arkkitehtuurin poetiikalla ja yhdistää ihmisen luontoon: ”koemme sukulaisuuden puuhun”, sanoo Juhani Pallasmaa, ja puu ”jatkaa elämäänsä” rakennetussa ympäristössä, kuvailee Janne Pihlajaniemi maailmalta kerättyjä puuarkkitehtuurikohteita. Romanttisella imagolla on välinearvoa: ”metsäisen maan pääkaupunkina” Helsingistä löytyy, tietysti, sarja näyttäviä puisia rakennuksia. Niihin johdattelee turistiopasmaisesti lentoemäntähahmo puurakenteista Kampin kappelia (K2S, Helsinki 2012) imitoivassa hatussaan. Myyttinen kytkös metsän, ihmisen ja puuarkkitehtuurin välillä on vastaansanomattoman houkutteleva tarina, mutta saa myös pohtimaan, oikeuttaako mielikuva liian helposti uuden rakentamisen ilmastokriisin aikakaudella. Riittääkö, että betonirakennuksen katosta löytyy puupanelointi?
Kiinnostava esiin nostettu näkökulma on puurakenteiden demokraattisuus ja kytkökset tee-se-itse-kulttuuriin: suurin osa suomalaisista pientaloista on puurakenteisia – mutta vain muutama prosentti niistä on arkkitehtien suunnittelemia. Kuka tahansa voi korjata ja työstää eli hoivata kohtuullisen kokoisesta puutavarasta rakennettua taloa. Puualan järjestön jakaman puupalkinnon voittajarakennusten rinnalla Suomen kaunein koti -tv-ohjelman yleisöäänestyksen voittajatalojen omistajat poseeraavat kuvissa kotiensa edessä. Puurakentamisen perinnetekniikoista kiinnostuneiden Pelastetaan vanhat talot! -Facebook-ryhmän kuva- ja kommenttisyöte pyörii eteenpäin ruudulla. Ryhmässä tiedetään, millä maalilla lautaseinät kannattaa maalata (”pellavaöljymaali, merkillä ei väliä”) tai miten muurahaiset karkotetaan rakenteita tuhoamasta (suolalla tai light-mehulla).
Paikoin näyttely unohtaa, että puuarkkitehtuuri ei elä tyhjiössä. Useat näyttelyssä puuhun liitetyt toiveet tuntuvat ennen kaikkea nykyajasta käsin menneisyydelle annetuilta merkityksiltä. Oliko edes muita vaihtoehtoja kuin rakentaa puusta, kun sodassa poltettua Lappia jälleenrakennettiin 1950-luvulla – ja ”hirsisalvoksiin veistettiin mielen kauhut ja kattotuoleihin naulattiin kadotetut haaveet”, kuten kirjailija Tommi Kinnunen kietoo yhteen materiaalin ja mielenterveyden näyttelyssä?
Kun 1900-luvulla oli mahdollista valita, valittiin betoni, jonka myötä teollinen rakentaminen sai alkunsa ja synnytti modernin estetiikan. Suomalainen hyvinvointivaltio ehkä sai vaurautensa metsästä ja ”seisoi puujaloilla”, kuten Suomen metsämuseo Luston kokoama näyttelyosuus kertoo, mutta merkittävimmät modernit rakennukset olivat betonia, ja hyvinvointivaltion estetiikka kiertyi voimakkaasti niiden ympärille luoden samalla ilmiasun paremmalle tulevaisuudelle. Sama teollinen rakentamisen tapa jatkuu myös nykyisissä CLT- ja LVL-elementeistä rakennetuissa puurakennuksissa, päiväkodeissa, kouluissa ja kerrostaloissa. Teknologisesta näkökulmasta nykyinen puurakentaminen ei ole niinkään jatkumoa hirsisille savupirteille vaan yhtä lailla betonirakentamiselle.
Ilmastovaikutusten kannalta tärkeää on, että myös puurakennus säilyy käytössä mahdollisimman pitkään tai purkamisen jälkeen rakenteet voi käyttää uudelleen. Mitä monimutkaisempi rakenne, sitä vaikeampaa säilyttäminen usein on. Rakenteiden yksinkertaisuuteen tarttuu retrohenkinen mainos, jolla etsitään rakentajaa arkkitehti Lars-Erik Mattilan visioimalle ”tulevaisuuden puukerrostalolle”, jossa ei ole lainkaan betonia, muovia tai liimaa, toisin kuin nykyisissä liimapuurakenteisissa puurakennuksissa. Puusta, savesta ja kivestä rakentuva kerrostalo asemoi itsensä vaihtoehdoksi nykyiselle ”kertakäyttörakentamiselle”. Toisaalla esitellään Helsingin Olympiastadionin penkkejä: vuonna 2020 valmistuneessa korjauksessa vanhat puiset katsomopenkit korvattiin uudella palonkestävällä komposiittimateriaalilla, jossa puu on käytännössä osa muovia. Keksintö on palkittu myös EU:n innovaatiokilpailussa. Kenen leiriin kannattaisi liittyä?
Epätoivosta muistuttavat muutamat asiantuntijaäänet. Tampereen yliopiston professori Sofie Pelsmakers varoittaa olettamasta, että puu olisi aina ”hyvää” ja kysyy, tarvitseeko meidän rakentaa ollenkaan uutta ja olisiko kestävämpää jättää puu metsään. Myös arkkitehtuurin valtionpalkinnon vuonna 2020 saanut Olavi Koponen toteaa, että puun käyttö sinänsä ei ratkaise yhtään ongelmaa: olennaisinta vastuullisessa arkkitehtuurissa on se, että se muuttaa elämäntapamme kokonaisuudessaan.
Sitaattikokoelmasta synteesin tekeminen jää lopulta kokijan vastuulle. Näyttely ei luota täysin arvoista ja tunteista keskustelun voimaan. Kun kaipaisi syventämistä ja siltoja näkökulmien välille, annetaan tilaa oppikirjamaisille faktoille esimerkiksi metsän kasvusta. Kriittisen esseen sijaan esillä on internetin hakukoneen tarjoama linkkilista.
Toivoa puusta osoittaa sekavassa runsaudessaan hätkähdyttävän vahvasti tarpeen laajemmalle ja samalla täsmällisemmälle keskustelulle. Se näyttää, että puurakennus on niin vahvasti kulttuuriin kietoutunut käsite, ettei siitä puhumista kannata typistää numeeriseksi ilmastovaikutusten vertailuksi. On tärkeää, että puhutaan myös mielikuvista. Keskustelun laajentuessa tarvitaan kuitenkin uusia sanoja ja tarkempia määritelmiä, jotka huomioivat paitsi puun eri olomuodot, myös niiden ympärille kietoutuvat toimijuudet: mitä milloinkin tarkoitamme, kun puhumme puurakentamisesta? Miten puuhun liitetyt toiveet sovitetaan yhteen ilmastokriisin kanssa? Millaisten nykyrakennusten uskomme olevan niitä, joiden ympärille voisi syntyä sadan vuoden kuluttua uusi Pelastetaan vanhat talot! -liike? Tarvitaan tarkempaa analyysia ja itsestäänselvyyksien pinnan alta raaputtamista. Toivoa puusta ei ole vastaus, vaan varovainen avaus keskustelulle.