Matti Kangaskoski
Mitä yhteistä on Petrarcalla, Twin Peaksilla, Angelina Joliella ja J. Karjalaisella? Laura, tietenkin. Ole varovainen – tämän artikkelin lukeminen saattaa ajaa sinut pakkomielteen valtaan.
Tavoittamaton Laura
”Ei ensimmäistäkään punaista ruusua minun puutarhassani!” hän itki, ja hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelistä. ”Miten pienistä asioista onkaan onni riippuvainen! Olen lukenut kaiken, mitä viisaat miehet ovat kirjoittaneet ja filosofian salaisuudet ovat tiedossani, mutta silti punaisen ruusun puuttuminen on tehnyt elämästäni surkeaa.”
”Tässä viimeinkin on todellinen rakastaja”, sanoi Satakieli.
Samaa voisi sanoa Francesco Petrarcasta (1304-1374), runoilijan arkkityypistä, humanismin isästä ja Poeta Laureatuksesta, jonka usein mainitaan myös ratsastaneen renessanssin ensi aalloilla.
Petrarcalta ei tosin puuttunut ruusuja. Niitä hänellä oli mahdollisuus ihailla koko elämänsä ajan ja etenkin erakkojaksojensa aikana Ranskan Vauclusessa. Häneltä ei puuttunut myöskään mainetta: hän oli yksi aikansa tunnetuimmista oppineista, uuden ihmistyypin, letteraton edustaja, ja hänet laakeroitiin ensimmäisenä sitten antiikin melko vähäisen tuotannon – monen mielestä pikemmin lupauksen kuin meriitin – perusteella.
Petrarcalta ei puuttunut viisautta; hänen kirjastonsa oli huomattava ja hän kartutti sitä jatkuvasti kulkemalla ympäri Eurooppaa kopioimassa itselleen lisää käsikirjoituksia. Hän jopa löysi ennen näkemättömiä kirjeitä esimerkiksi Cicerolta. Silti tunne jonkin asian puuttumisesta teki hänen elämästään surkeaa.
Laura.
Laura.
Laura.
Petrarca rakastui heti. Rakkaus Ranskan Avignonin Pyhän Klaaran luostarin pihalla pitkäperjantaina 6. huhtikuuta 1327 kolahti poeettaan niin, ettei hän toipunut siitä koko elämänsä aikana, vaikka haava lakkasikin vuotamasta Lauran kuoleman jälkeen. Arpeutunut se ei koskaan.
Rakkaus oli kuitenkin yksipuolista niin kuin todellisissa tragedioissa aina. Ihanaa, pyyteetöntä, ylevöittävää; surkeaa, toivotonta, täyttymätöntä. Laura de Noves oli Petrarcan epäonneksi jo naimisissa Hugues de Sade -nimisen miehen kanssa. Jälkimaailma muistaa suvun myöhemmän vesan, Markiisi de Saden.
Ei tiedetä, oliko Laura sadisti vai masokisti, mutta hän ei koskaan vastannut Petrarcan rakkauteen, joka torjunnasta vain kasvoi. Miehelleen Laura kantoi lapsen toisensa perään; Petrarcalle hän antautui korkeintaan katseen tasolla.
Lauraa paetakseen Petrarca piti itsensä liikkeellä. Hän pysyi yhdessä kaupungissa vaivoin vuoden päivät ja kiipesi levottomuuksissaan muun muassa vuoren laelle. Tämä ja muu vastaava liike on nähty ensimmäisenä aktiivisena turismina, sillä runoilija meni paikkoihin vain nähdäkseen, mitä ne kätkevät tai paljastavat, ei minkään käytännöllisen maalin vuoksi. Tosiasiassa hän pakeni omaa kaipuutaan, jota eivät vuoristotuuletkaan huuhdelleet. Mutta ilman Lauraa olisi turismi kenties jäänyt aloittamatta.
Rakkaus Lauraan oli ideaalista ja lihan himoista vapaata. Sen sijaan muissa kanssakäymisissään poeetta ei ollut yhtä siveä. Tästä kielivät kaksi aviotonta lasta ja Petrarcan omat tunnustukset maallisista tarpeistaan. Laurasta puhuttaessa nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja, vaeltelevan miehen harhapolkuja, historian auliisti tasoittamia kupruja muuten siloisella ihailun via dolorosalla.
Laura Palmer
Murhattu ja murhaava Laura
Laurasta on sittemmin muodostunut länsimaisen populaarikulttuurin rakastetuimpia ja salaperäisimpiä nimiä. Yksi tunnetuimmista Lauroista on David Lynchin kulttisarja Twin Peaksin (1990–1991) Laura Palmer, jonka murha toimii katalyyttinä koko sarjan tapahtumille. Murha ei ensimmäisellä kaudella selviä, ja monen mielestä toisen kauden latteudet tulisi suureksi osaksi jättää huomiotta.
Laura Palmer on kaikkea sitä, mitä nimeen nykyään liittyy: kaunis, salaperäinen, eroottinen – ja kuollut. Tosin modernin Lauran ei ole ihan pakko olla kuollut, kuolettava riittää. Twin Peaksin Laura on molempia, sillä hänen murhaansa seuraavat tapahtumat eivät suinkaan jää verettömiksi.
Yhtä villillä tavalla kuollut ja kuolettava on Vera Casparyn Laura-romaanin (1943) Laura, jonka tarina tunnetaan paremmin samannimisestä Otto Premingerin ohjaamasta ja Gene Tierneyn tähdittämästä menestyselokuvasta (1944).
Kun tarina lähtee käyntiin, on Laura jo murhattu. Syylliseksi tarjotaan ainakin kahta edellistä rakastajaa ja yhtä mustasukkaista naista. Rikosta selvittää etsivä, joka – uskottavaa tai ei – rakastuu murhatun Lauran muistoon. Miten näitä Lauroja voisi vastustaa? Asiat hiukan mutkistuvat, kun Laura ilmestyy paikalle ilmielävänä. Jätän loppuratkaisun kertomatta, mutta sanottakoon, että etsivä MacPhersonin ei ole mahdotonta rakastua myöskään elävään Lauraan.
Myös toinen jotenkuten tunnettu elokuva, tällä kertaa ranskalainen Laura, les ombres de l’été (1979) esittää viettelevän ja eroottisen, mutta tuhoisan Lauran. Elokuvassa kuvanveistäjä tekee alastomia nuoria tyttöjä esittäviä patsaita, ja kun hän kohtaa vanhan rakkautensa tyttären, sammumaton liekki syttyy. Syntyy Vladimir Nabokovin Lolitasta (1955) tuttu asetelma, joka purkautuu lopulta siten, että veistäjä menettää näkönsä tulipalossa Lauraa esittävän patsaan ollessa vielä kesken. Taiteilija saa onnettomuudesta toivuttuaan viimeistellä veistoksen käsituntuman perusteella.
Ja taas mennään.
Otto Premingerin Laura
Nabokovkin muuten sortui juuri ennen kuolemaansa ja kirjoitti romaania nimeltä The Original of Laura, jonka hänen poikansa julkaisi keskeneräisenä vuosikymmenien pohdinnan jälkeen vuonna 2009. Romaanissa vanhempi mies kärsii huikentelevasta vaimostaan, joka on sattumoisin nuori, kaunis ja tuhoisa. Romaanin nimen perusteella voisi päätellä, että Nabokovkin oli Laura-myytin jäljillä.
Samaa myyttiä louhii tietokonepelistä sarjakuviksi ja elokuviksi laajentunut Tomb Raider, jonka keskushenkilö Lara Croft imee vaikutteita Laura-myytin monista aineksista. Tämän arkeologi-toimintasankarin attribuuttien selventämiseen ei liene tarvetta sen enempää, riittää kun tietää, että elokuvien tähtenä häärää Angelina Jolie.
Lista Lauroista on loputon. Laura-nimisiä yhtyeitä on useita – tunnetuimmat lienevät ruotsalainen country-henkinen porukka sekä australialainen post-rock-soundin tiivistämisestä kiitelty orkesteri. Laura-nimisiä lauluja on kymmeniä tai jopa satoja. Kotimaisista tekijöistä mainittakoon Kauko Röyhkä, J. Karjalainen, Maija Vilkkumaa, Mamba, Hector. Ulkomaisista Scissor Sisters, Flogging Molly ja Billy Joel. Kaikkien laulujen Laura ei ole kuollut, mutta jokin Lauran peruspiirteistä yhdistää niitä kaikkia.
On syytä mainita vielä yksi Laura, jonka nimi ei ole Laura. Dafne on kreikkalainen nymfi, jota jumala Apollo jahtaa niin kiihkeästi, että Dafnen on pyydettävä isältään, Peneus-joen jumalalta apua. Isä muuttaa Dafnen puuksi, jotta tämä pääsisi pakoon Apollon ahdistelua. Ja niin käykin: Dafnesta tulee laakeripuu, laurus nobilis. Laurus tarkoittaa laakeria ja sen feminiinimuoto on – Laura. Tämäkin Laura on saavuttamaton, vaikka ainakin Ovidiuksen mukaan Apollo halaa vielä puutakin. Lopulta jumala luovuttaa, mutta seppelöi itsensä laakerinlehdillä. Tämän käytännön hedelmiä Petrarcakin myöhemmin kantaa vastaanottaessaan oman seppeleensä.
Myytti Laurasta
On esitetty, että Petrarcan Laura olisi pelkkä myytti. Että Petrarcan rakkaus ei olisi ollut todellista. Että Lauraa, jonka hän mainitsee runoissaan, ei olisi olemassakaan. Epäily perustuu osaltaan sille, että Lauran henkilöllisyyttä ei ole pystytty varmistamaan. Lauran fiktiivisyyden puolesta kielii se, että laakeroiduksi eli lauratuksi tuleminen oli Petrarcan polttava intohimo. Näin runojen Laura olisi vain kiertoilmaus. Luultavasti oli kuitenkin toisin päin: Petrarca halusi tulla laakeroiduksi juuri Lauran vuoksi.
Epäilemättä toivo kuolemattomuudesta runoilijana sekoittui toiveeseen Laurasta. Vain toinen toive toteutui. Meidän kannaltamme parempi, sillä kuinka monta hyvää taiteilijaa onkaan onnistuminen pilannut? Petrarcankin tuotannosta me muistamme ja haluamme muistaa sonetit Lauralle, emme hänen puisevia latinankielisiä tuotoksiaan, joita hän itse arvosti päätöinään.
Onko tämä kaikki sattumaa? Oletko sinä kirjoittanut Lauralle runoja, lauluja tai maalannut tauluja? Itse olen lukioikäisenä kirjoittanut sanat biisiin nimeltä “Kaikki tahtoo Lauraa”, jonka ystävieni bändi Ganska Bra esitti kesäisessä tapahtumassa Rasuan leirintäalueella vuosituhannen vaihteessa. Kertosäe meni näin:
”Nimesi on Silja / luulet olevasi lilja / mutta olet pelkkää kauraa koska / kaikki tahtoo Lauraa”
Osuin tietämättäni suoraan myytin sydämeen.
Olisiko meidän jo tunnustettava, että joko nimessä Laura on maagista voimaa tai sitten Laura nimeää alitajunnassa jonkin arkkityyppisen naisen hahmon, jolla on tietynlaiset ominaisuudet?
Lara Croft
Skeptikko rajaa, että Lauran ympärillä väreilevä mystiikka on pelkkää sattumaa tai valikoivan mielen tuotos. Olihan Laura Yhdysvalloissa tytönnimien top-20-listalla aina vuodesta 1963 vuoteen 1979 saakka. Se oli Suomen suosituin tyttölapselle annettu nimi vuosina 2001, 1998 ja 1997. 1800-luvun lopulta tähän päivään saakka pelkästään Suomessa on nimetty yli 32 000 Lauraa. Laura on kansainvälinen nimi, ja siitä on variantteja vaikka kuinka paljon. Näistä voisi mainita Floran, joka veisi meidät halutessamme aina Botticellin Primaveraan saakka ja takaisin.
Uskoo ken tahtoo. Katso ympärillesi. Millaisia Lauroja näet?
Petrarcalle rakastuminen Lauraan tarkoitti lopulta kuolemattomuutta runouden kautta. Tässä yksi Lauran ominaisuus, saavuttamattomuus, oli olennaista. Jos Petrarca olisi saanut haluamansa, olisivat historian kanonisoimat sonetit jääneet kirjoittamatta. Me tarvitsemme Lauroja, että meillä olisi tavoiteltavaa. Että meillä olisi pettymyksiä. Ja meidän täytyy ehdottomasti pettyä, jotta saamme jotain aikaan.
Alussa siteeraamassani Oscar Wilden sadussa Satakieli puristaa kirjaimellisesti sydänverestään niin kauniin laulun, että se synnyttää punaisen ruusun nuoren ylioppilaan ikkunan ulkopuolelle. Onnellinen nuorukainen kiirehtii tanssiaisiin, missä käy ilmi, että hänen rakastettunsa olisikin halunnut jalokiviä. Ruusu päätyy ojaan. Rakastetun nimeä ei kerrota. Satakieli makaa kuolleena nurmella, mutta sen laulu oli kauneinta, mitä se koskaan sai aikaan.
Luin vastikään brittikirjailija Tom McCarthyn romaanin C (2010), jossa päähenkilö saa nilkkaansa kuolettavan myrkkypistoksen fataalin koituksen aikana syvällä pyramidien pimeydessä. Ai kenen kanssa? Arvaa.
Katso, Laura on kaikkialla. Jos et näe, katso tarkemmin.
Ja kun aloitat, et voi enää lopettaa.
Raportoi elokuvallisesta, kuvallisesta tai kirjallisesta Laurasta osoitteeseen raportoilaura@gmail.com.
(Alun sitaatin Oscar Wilden teoksesta Nightingale and the Rose (1888) kääntänyt Matti Kangaskoski.)
Kirjoittaja on pakkomielteen vallassa.