KAIKKIEN AIKOJEN KAUHEIN

4.11.2009 Sini Mononen

Lokakuun lähestyessä loppuaan monet mediat kertoivat perinteisen pyhäinpäivän vieton väistymisestä kansainvälisemmän Halloweenin tieltä. Halloweeniin liittyy riehakas kauhu ja sen mukana tuleva säikkyvä pelko. Päätin tarttua pelkoni sarvista ja ottaa viikonvaihteen kansainvälisestä juhlaversiosta kaiken irti. Juhlistin Halloweenia turvallisesti vierailemalla Helsingin yliopiston opiskelijoiden Chorus -järjestön Halloween -tapahtumassa Return of Deadman Circus.

Lisäksi katsoin katsoin nettisivusto Total-Scifi Onlinen kaikkien aikojen
kauheimmaksi valitseman Stanley Kubrickin Hohto -elokuvan vuodelta 1980 ja kuuntelin elokuvan innoittamana ylvään karmivaa Krzysztof Pendereckin, Béla Bartókin ja György Ligetin musiikkia.

Nettisivusto Total-Scifi Onlinen kävijöiden laatima kauhuelokuvien lista sai ajattelemaan, mikä läntisessä maailmassa on tänä päivänä pelottavaa.

Lähemmin tarkasteltuna sivustolta löytyvä lista on kiinnostava. Listan kärkipäässä, sijalla kolme on suurelle yleisölle suhteellisen tuntemattomaksi jäänyt harrastajien suosikki, Neil LaButen ohjaama The Wicker Man (1973) ja sijalle kaksi ylsi Roman Polanskin klassikko Rosemaryn painajainen (1960).
Hohdolla ja kahdella muulla kauhuelokuvalla on paljon yhteistä.

Kaikki kolme ovat niin sanottuja moderneja kauhuelokuvia. Erotuksena klassiseen kauhuelokuvaan niiden kauheus ei synny ulkoapäin saapuvasta hirviöstä. Onkin ilmeistä, että emme tarvitse pelkomme kuvaksi Frankensteinin hirviötä, outoja olioita ulkoavaruudesta tai radioaktiivisen jätteen herättämiä muinaisia liskoja primitiivistä luomaan pelkoa.

Pelkotutkija Hille Koskela toteaa tuoreessa tutkimuksessaan Pelkokierre, että pelko määrittää vielä tänäkin päivänä monilla tavoin elämäämme. Mitä enemmän ajattelemme sitä, sen todellisempi se on. Tällä on vain vähän tekemistä rationaalisuuden ja itsesuojelun kanssa. Tiedon lisääntyessä pelko ei ole kadonnut. Liekö kyse maailman raaistumisesta vai asioiden ”totuudenmukaisemmasta” käsittelystä, kun taiteessa halutaan nostaa kummitusten tilalle reaalista maailmaa lähellä olevia aiheita?

Vaikka luonnollinen kauhun tunne ja taidekauhun tunne ovat erilaisia, on niillä yhteisiä piirteitä. Se mitä pelkäämme, ja kuinka oman aikamme taiteessa pelko esiintyy, kertoo jotain meistä.
Modernissa kauhuelokuvassa pelko on siirtynyt ihmismieleen. Mieli on noussut kenties suosituimmaksi hirviöksi muumioiden, luurankojen ja liskojen rinnalle.

Kauhua mielen sokkeloissa

Hohto on hyvä esimerkki modernista kauhuelokuvasta, joka perustaa kammottavuutensa ihmismielen outoihin käänteisiin. Elokuva kertoo Jack Torrance nimisestä miehestä, joka ottaa vastaan talonmiehen tehtävät syrjäisessä Overlook -hotellissa Coloradon vuorilla. Mukaansa hän tuo hotelliin vaimonsa Wendyn ja poikansa Dannyn, jolla on eräänlainen ”kuudes aisti” – Danny kykenee näkemään asioita, joita muut eivät näe. Tällainen on muun muassa hotellissa joitakin vuosia aikaisemmin tapahtunut murha, jossa talonmies tappoi perheensä ja itsensä mökkihöperyyden vuoksi. Talven tultua myös Jack, joka suunnittelee epätoivoisen saamattomasti kirjaansa, menettää järkensä ja hyökkää perheensä kimppuun.

Stephen Kingin samannimiseen romaaniin pohjautuvan tarinan pelottavuus perustuu yliluonnollisista elementeistä huolimatta hyvin luonnolliseen asiaan, mielen järkkymiseen. Se voi kohdata jokaista.
Hohdossa tämä teema rakentuu usean elementin varaan. Jack Nicholsonin suoritusta on kiitetty mieleltään huojuvana perheenisänä, jonka narsistinen luonne kiinnittyy itsen maagiseen olemassaoloon, kaikkivoipaisuuteen ja ylenmääräiseen tarpeellisuuteen universumin ylläpitäjän. Jackin itseriittoisuus ei saa tervettä kolausta edes siitä, että miehelle niin merkittävät tehtävät hotellin talonmiehenä hoitaa itse asiassa tämän Wendy -vaimo. Narsismi saa kauhistuttavia piirteitä, kun mies turhautuu omaan tarpeettomuuteensa ja alkaa vainota perhettään.


Perinteinen kauhuelokuvan kuvasto kuten hotellin sijoittuminen intiaanien hautausmaalle, sen holvimaiset rakenteet ja kuolleiden henkiin herääminen luovat komeat puitteet elokuvalle, jonka tarina ilman lajityyppiin viittaavaa merkkejä liukuisi kenties enemmän trillerin pariin. Päällimmäisenä elementtinä elokuvassa on kuitenkin mielen loputon kiertäminen itsensä ympärillä eräänlaisessa sokkelossa. Labyrintti, maze, onkin avain elokuvan kauhuun.

Sanallisia ja kuvallisia vihjeitä teemasta viljellään halki elokuvan. Hotelliin tutustuessaan Wendy toteaa sen keittiön olevan kuin valtava labyrintti – löytääkseen sieltä ulos hänen ja Dannyn olisi jätettävä leivänmuruja jälkeensä Hannun ja Kertun tapaan. Danny polkee autoaan hotellin käytävillä ja joutuu kohtaamaan leikkiensä keskellä oman mielensä kauhukuvastoa erilaisten näkyjen muodossa. Näkyvin symboli mielen sokkeloille on valtava puutarhalabyrintti hotellin pihalla ja sen pienoismalli, jonka kautta luodaan ristikuvalla yhteys Jackin murtuvan mielen ja perheen kohtalon välille. Myös elokuvan ratkaisevat hetket koetaan labyrintissa.

Musiikki kauhua säestämässä

Kuvallisten elementtien ohella elokuvan musiikilla on merkittävä rooli tematiikan kuvaajana. Stanley Kubrick käytti elokuvissaan paljon liitemusiikkia, eli musiikkia, jota ei oltu sävelletty varta vasten elokuvaa varten. Perfektionistiseen tapaansa hän valitsi myös elokuviensa musiikin hyvin tarkkaan.
Hohdossa Kubrick on päätynyt käyttämään 1900-luvun modernia orkesterimusiikkia. Mukana on teoksia niin Pendereckiltä, Bartókilta kuin Ligetiltäkin. Musiikkivalinnat sointuvat erinomaisesti elokuvan kauhun tematiikan ympärille. Atonaalisuus, staattisuus, symmetrisyys ja instrumentaation kautta esiin tuodut viittaukset primitiivisyyteen tukevat mielen kauhuja voimakkaasti ja viittaavat osaltaan labyrintin teemaan. Tunne siitä, että musiikki etenee vääjäämättä ”väärään” suuntaa, tai liikkeestä huolimatta polkee paikallaan, on vahva paralleeli tunteeseen, joka valtaa meidät labyrintin sokkeloissa. Mielen labyrintti ja kaaos tuodaan kuvallisten ja äänellisten symbolien kautta katsojan – tai kuulijan – luokse.

Kubrickille pelkkä musiikin luoma tunne yhdessä kuvan kanssa ei kuitenkaan vielä riittänyt. Elokuvassa on lisäksi runsaasti musiikkia, joka kytkee sen vahvasti uskonnolliseen tematiikkaan. Uskonto on kauhuelokuvissa yksi käytetyimmistä teemoista. Hautausmaat, krusifiksit, luostarit, rukoukset, manaukset ja hautakammiot ovat eittämättä jokaiselle kauhuelokuvia seuranneelle tuttuja.

Hohdossa uskonnollinen tematiikka on esillä lähinnä musiikin kautta.

Elokuvan aloittaa Wendy Carlosin syntetisaattori-tulkinta keskiaikaisesta sielunmessusävelmästä Dies Irae. Sielunmessu alkaa jo ennen kuin perhe on edes päässyt määränpäähänsä Overlook -hotelliin. Perillä hotellissa kuullaan useita otteita Pendereckin teoksesta Als Jakob Erwachte… Teos soi yhdessä elokuvan käännekohdista erityisen merkityksellisellä tavalla. Jack näkee painajaisunessa itsensä murhaamassa Wendyn ja Dannyn. Hän havahtuu unesta musiikin soidessa taustalla ja toteaa pelästyneenä ”I must be losing my mind”.

Penderecki sävelsi teoksen Vanhan Testamentin tarinaan, jossa Jaakob näkee unessa aavikolla taivaaseen johtavat kultaiset portaat ja herätessään käsittää olevansa pyhällä maalla. Kauhu syntyy Jaakobin valtaavasta tunteesta, kun hän kokee voimakkaasti oman pienuutensa ja kuolevaisuutensa. Pyhän paikan suuruus valtaa hänet ja Jaakob kaatuu kauhistuneena maahan. Elokuvassa näemme Jackin makaamassa intiaanien hautausmaan päälle rakennetun hotellin lattialla kuin nurkkaan ajettu eläin.

Kubrick sijoitti hautausmaat ja holvit vain viitteellisesti elokuvan maailmaan. Suurin osa elokuvan hirveyksistä tapahtuu kirkkaassa päivän valossa. Paniikkikohtaus ja pelko järkensä menettämisestä ei vaadi tuekseen pimeää. Mielen pimeys peittää alleen päivän.

Onneksi taidekauhu on kuitenkin edelleen turvallisen kaukana luonnollisesta kauhun kokemuksesta. Kubrick sallii katsojalle katharsiksen päästämällä Wendyn ja Dannyn turvaan hotellista ja siirtämällä kammottavan ja samalla arkisen tutun perheväkivaltaa harjoittavan miehen yliluonnolliseen menneisyyteen.
(Taide)kauhun ei tarvitse antaa haitata elämää missään muodossa. Parhaimmillaan kauhu on taidekokemuksessa selkärangassa tuntuvana kihelmöintinä. Silloin se on sopivassa suhteessa myös Halloween -naamioihin marraskuisessa yössä.