12.4. 2005 Milja Nuorkivi
“The architecture of the eye detaches and controls, whereas haptic architecture engages and unites” (Pallasmaa, Hapticity and Time).
Heli Rekulan valokuva- ja videotaiteessa silmiinpistävää on tyylillinen yksinkertaisuus ja ankara realismi. Rekula ei halua leikkiä valotusajoilla tai filttereillä eikä etsiä uusia kekseliäitä kuvakulmia; hänen tehokeinonsa on kohteen, tilanteen ja paikan voimallinen ainutkertaisuus. Pelkän audio-visuaalisen elämyksen sijaan hän tavoittelee katsojassa kokonaisvaltaista fyysisen ruumiillisuuden kokemusta, jossa primitiivisillä tunto-, maku- ja hajuaisteilla on osansa taideteoksen tulkinnassa.
Ruohon viileys ja lankakerän karhea pehmeys sormenpäissä, hyinen ja kostea merituuli sekä auringon tahmeaksi kuumentama asfaltti muistuvat katselijan mieleen ja saavat hänet toteamaan, että juuri tuolta se tuntuu minustakin, tuollaista maailmassa olo on, tai Merleau-Pontyn sanoin, miten maailma minua koskettaa.
Vaikka teosten teemat eivät ole helppoja eivätkä erityisen miellyttäviä, monet teoksista synnyttävät epämääräisen tuttuuden ja turvallisuuden tunteen, mikä johtuu niiden intiimiydestä ja autenttisuudesta. Kertomuksellisuuden ja turhan intellektualismin puute suovat tilan tulkinnalle, vahvasti henkilökohtaiselle mutta samalla fyysisyyden kautta intersubjektiiviselle kokemukselle.
Miten sitten arkkitehtuurilla voi vaikuttaa siihen, miten todellisuus meitä koskettaa – entä millä tavoin sen ylipäätään pitäisi meitä koskettaa? Ympäristöllä on suuri vaikutus ihmisen identiteetin ja ruumiin käsityksen muodostumisessa. Tilan kokeminen voi parhaimmillaan olla viskeraalinen aistimus, joka tekee kokijan ehkä uudella tavalla tietoiseksi ruumiillisuudestaan sekä ympäröivästä todellisuudesta, tai vain palauttaa hänen mieleensä jotakin jo unohtunutta.
Post-modernissa kulttuurissa niin taiteen kuin arkkitehtuurinkin arvoja ovat tulkintojen avoimuus ja heterogeenisyys, jotka mahdollistavat hyvin erilaisten identiteettien synnyn ja säilymisen. Moniarvoisuuden ihanne synnyttää aikakausien ja kulttuurien kerrostumia, tyylien ja ideoiden kollaaseja. Ei suurten utopioiden autiomaita, ei omnipotenttia totalitaarisuunnittelua vaan tulkinnanvapautta, tilaa, joka on tyhjää ja tärkeää.
Rekulan kuvissa todellisuuden kosketus konkretisoituu katsojalle erilaisina olotiloina: Vyyhti-teoksen naisten hiljainen tapa olla ja viipyä yhteisessä työssä, kerän kerimisessä, tai Hotelli-teoksen henkilöiden eristynyt yksinäisyys steriileissä huoneissa. Sarjassa ’Muotokuvia’ jokainen nainen kantaa kuvassa päällään oma identiteettiään ja sen myötä omaa tapansa olla tilanteessa.
Rekula ei arvota näitä erilaisia olemisen tapoja tai identiteettejä, eikä häneltä saa oikeita vastauksia arkkitehtuurinkaan malleiksi. Hänen henkilönsä ovat samanaikaisesti todellisuuden armoilla ja luovat omaa todellisuuttaan – ’Pyhiinvaellus’-videon naisen todellisuudessa ei ole mahdollista nousta seisomaan ja kävellä ulos tyhjästä huoneesta; ‘Täällä tänään, huomenna mennyttä’ – teoksen lapselle taas kuvaamisen kohteena olo määrittää todellisuutta enemmän kuin havainto ympäröivästä maailmasta.
Arkkitehtuurikaan ei onneksi loputtomasti pysty sanelemaan inhimillisiä tilassa olemisen tapoja, sillä ihmiset kuljettavat niitä mukanaan, ja siksi myös hyvä arkkitehtuuri jättää tilaa käyttäjänsä valinnoille.
Pitäisi siis saada aikaan voimallisia aistimuksia ja fyysisiä reaktioita jotta arkkitehtuuri olisi intersubjektiivista, toisaalta taas antaa tilaa subjektille siten, että tällä olisi oma roolinsa, oma antinsa kohtaukselle. Välttää intellektualismi ja mykkä teoria, sallia havainnon valikoituvuus ja tulkinnan moniarvoisuus. Miten välttää laimea ja demokraattinen ”jokaiselle jotakin, muttei kenellekään kovin paljon”? Arkkitehtuurin pitää kurottaa syvälle ruumiillisuuteen, syvälle mystilliseen materiaan, yltää hallitsevan ja arvioivan silmän tuolle puolen. Näkymisen sijaan arkkitehtuurin täytyy koskettaa.
Teknistyvässä ja alati visuaalisemmaksi käyvässä kulttuurissa lisääntyvä sensorinen deprivaatio ei löydä arkkitehtuurista pelastajaa: modernismi palvoo niukkaa ja tyylikästä, se tuodaan ihailun kohteeksi ja näyttäväksi esineeksi sen sijaan että tavoiteltaisiin jotain aitoa, tai kodikasta kokemusta.
Modernismi on unohtanut intiimin ja inhimillisen; se taistelee tuulimyllyjä vastaan tavoitellen ikuisuutta ja universaalia eikä suostu rajallisuuteen, antaudu ajan armoille. Rekulan teoksessa ’American Star’ ruostuva ja rapautunut, toivottomasti vanhennut, mutta ikuiseksi tarkoitettu rahtialus kamppailee turhaan armottomalla merellä, tuomittuna häviämään. Samalla tavoin modernismi hakee mahdotonta ihannetta, se abstrahoi ja teoretisoi, nostaa muodon ja idean ainetta oikeammaksi. Tuloksena on vieraantuneisuus, todellisuus joka lakkaa koskettamasta.
Kamera on Rekulan teoksissa jokin, jolle kohde esiintyy tai esittää rooleja, tullen tätä kautta tietoiseksi identiteetistään. Näin kamera roolittaa ja lokeroi kohteensa. Rekulan teoksissa esiintyy yksinäisyys, joka pakenee kuvaajan tieltä. Kyseessä lienee yleismaailmallinen ilmiö: yksinoloa on mahdotonta tallentaa kohteen ollessa tietoinen kuvattavana olostaan. Näyttelyssä kävijä taas ei onnistu pakenemaan taidekokemuksensa yksinäisyyttä; subjektiivinen tulkinta tekee kokemuksesta aina jonkin verran solipsistisen.
Todellisuus on sitä, että jotakin puuttuu. Todellisuus on minun vastustajani. Todellisuus on joku toinen, joka on ottanut minun kasvoni, mutta ilman luodinreikää otsassaan. (Heli Rekula, ote teoksesta ’Pyhiinvaellus’)
Rekulalle havainnosta tekee oman ja todellisen epämääräinen kaipaus, tietoisuus jostakin toisesta, joka ei ole tässä. Rekulalle todellisuuden kokemus tapahtuu ruumiillisuuden ja poissaolon kautta; todellisuus on jotakin muuta kuin minä itse, mutta minä olen ruumiineni ainoa keino ja väline sen tuntemiseksi. Vain minä voin koskettaa todellisuutta. Luodinreikä on tuntemus, kaipaus joka naulaa kokijan paikkaan ja hetkeen, tekee hänet tietoiseksi itsestään ja sitä kautta itselleen olevaksi.
Voiko arkkitehtuuri muistuttaa meitä siitä mikä ei ole tässä, herättää kaipauksen myötä tietoisuuden itsestämme ja paikastamme maailmassa, tietoisuuden ruumiista, joka on kaikki mitä meillä on, sekä siitä, joka on poissa?