Ville Laaksonen 23.1.2012
Klaus Kopu: Taistelu – Välillä
Läntinen Rantakatu 3, Turku (ent. Galleria Maaret Finnberg)
5.1.2012 – 29.1.2012
Nana Hermunen: Maalauksia
Vanhan raatihuoneen galleria, Turku
12.1.2012 – 19.2.2012
Keskityn tässä näyttelykritiikissä erääseen abstraktin maalauksen mukana kulkevaan vaikeuteen: sen merkitys muodostuu paikan päällä tapahtuvassa kokemuksessa. Tämä vaatii katsojalta paljon, sillä virittyminen aistimaan abstraktin maalauksen ulottuvuuksia vaatii herkkyyttä.
Esitän kaksi kertaa kaksi kokemusta: arvioin kahteen kertaan Klaus Kopun sekä Nana Hermusen Turussa esillä olevat näyttelyt, jolloin sallin itseni liikkua vapaammin antautuen kokemukselle, sekä myös ironisessa ilmapiirissä. Tehtävääni vaikeuttaa huomattavasti se, että tiedän molemmat tekijät entuudestaan: Olen kuratoinut Kopun mukaan näyttelyyn ja Hermuseen olen tutustunut residenssissä.
Nana Hermunen
1×1: Joihinkin maisemiin en usko
Vanhan raatihuoneen galleriassa esillä olevat Nana Hermusen maalaukset ovat pienikokoisia ja ne muodostuvat neliön ja panoraamakuvan (leveä vaakakuva) muotoisille pohjille. Maalaukset lähenevät usein maisemallisuutta synnyttäen horisontin ja/tai syvyysvaikutelman. Maalauksissa on mukana abstraktimpi taso, joka teoksesta riippuen toimii liikkeen suuntana, kuin luonnonilmiönä tai taiteilijan ilmauksena sisäisestä kokemuksellisuudesta.
Maalausten abstrakti taso toimii mausteena taustan esittävälle tasolle, mikä rajoittaa katsomiskokemusta. Maalaukset on toteutettu suorituksenomaisesti: maalaus rakentuu kerroksittain ohuesta paksumpaan. Useiden teosten reunoista ylä- ja alareuna on jätetty avoimiksi, jolloin maisemallinen taso määrittelee kuvaa. Kun kaikki neljä reunaa on jätetty “ylittämättä” muodostuu kuvapinnalle astetta “abstraktimpia” maalaustapahtumia.
Maalausjälki tihenee ja paksunee, siveltimien vetojen suunnat muodostavat tihentymiä, jotka palettiveitsi silpoo rosoiseksi. Maalauksen kerroksittaisuus ja värien moninaisuus on aistittavissa, vaikkakin lähes kaikissa teoksissa loistava likainen valkoinen torpedoi väri-ilmaisua.
Olen vangittu katsomaan näitä maisemia, joissa tapahtuu jotain abstraktia. Mitä niissä tapahtuu tuntuu melkein toissijaiselta: niin ilmeistä on, että jotain tapahtuu ja minun pitäisi nähdä se. Joihinkin maisemiin en usko ja ne lienevät kokonaan taiteilijan päästä. Toiset maisemat puolestaan tuntuvat merkityksettömiltä yleistyksiltä, kuten niissä tapahtuvat herkistelevät kokemuksetkin.
Klaus Kopu
1×2: Vimmainen maalari
Astun sisään entiseen galleria Maaret Finnbergiin ja tajuntani räjähtää. Klaus Kopun suurikokoiset teokset muodostavat vähintään energisen kokonaisuuden. Suurikokoisia teoksia vimmaisesti halkovat diagonaalit tuntuvat levittyvän yli reunojensa jatkuen seinille viidakoksi.
Öljymaalin päihdyttävä tuoksu tulvii galleriasta ja hetken kuluttua olen huumaantunut Kopun teosten estetiikalle. Maali on isketty kankaalle pitkinä ja paksuina vanoina. Näen rytmin ja tempon vaihtelut, taiteilijan palavasti hakkaavan käden liikkeen. Kuva on sana. Kuva on ääni.
Kauempaa katsottaessa värien runsaus voittaa värin tehon ja työt muodostuvat monumentaalisiksi värin tihentymiksi, joissa värien sekoittuessa harmaus valtaa alaa. Samalla teoksissa avautuu uusi taso. Suurikokoisin lastoin toteutetut vedot muodostavat teoksiin rakenteita, joiden hahmottaminen lähempää ei ollut mahdollista.
Teosten moniulotteisuus, niiden syvyys, paljastaa taiteilijan työskentelyn filosofisen luonteen. Kokemus läheltä teosta saa tuntemaan olonsa pieneksi, kuin suuremman voiman edessä. Halu asettua oikealle etäisyydelle tutkimaan teosta toimii palkitsevasti etenkin värin intensiteetin tasolla.
Kopu on tinkimätön esittämättömyydessään, missä taistelun toinen osapuoli on katsojan halu nähdä esittävää. Taiteilija peräänkuuluttaa kokemuksen merkitystä, jolloin esittävyyden etsiminen ei ole enää mielekästä: jäljelle jää ainoastaan abstrakti kuvan pinta, jonka tulkinnan sanallistaminen tuntuu riittämättömältä.
Teoksia voi myös yrittää jäsennellä tai purkaa alkutekijöihinsä; mutta miksi kuvailla sanoin värien sointia, rytmien pauketta? Jos ei käy kirkossa, tai syvenny henkiseen elämään, ei voi uskoa. Samoin Kopun teokset täytyy vain nähdä ja kuulla: niitä tulee aistia kokonaisvaltaisesti. Miten muuten voisi kokea merkityksen? 
Nana Hermunen
2×1: Paikassa
Olen paikassa. Nana Hermusen maalaukset liikkuvat abstraktin ja esittävän välissä tavalla, jossa abstrakti asettuu suhteeseen maisemallisuuden ja esittävyyden kanssa. Etenkin panoraamakuvat muodostavat maisemia, joissa puhaltaa tuuli ja lehdet nousevat ilmaan vaikkei tuule.
Jossain arktisella jäätiköllä muodostuu sumu leijailemaan jään päälle kuin henki, kun kukaan ei ole katsomassa. Näkynä tuntemattomassa paikassa, jossa maallinen ei ole enää läsnä, ei ole muuta kuin kokemus. Tämän kaiken tunnistan ja todistan.
Hermusen teokset sijoittuvat universaaliin yhteyteen todellisen ja henkisen maiseman välille, molempien ollessa yhtäläisesti edustettuina. Taiteilijalle ei tunnu olevan väliä sillä, onko kyseessä luonnonilmiö vai sisäinen kokemuksen tila. Luonnossa tapahtuvat liikkeet tapahtuvat kuin Jumalan tekoina ja sisäiset kokemukset vahvistavat havainnot oikeiksi.
Liike jonka näen, ei ole lehtien liikettä: kuva on pysäytetty. Näen taiteilijan katseen liikkeen maalauksessa, kuin pikaisesti välähtävän kuvan jälkeen. Verkkokalvolle palanut jälkikuva on kontrastina todistanut nähdyn. Liike on liikettä ulos kuvan pinnasta katsojan tajuntaan. Todistan edessäni tapahtuman.
Hermunen tulkitsee maailmaa väreinä suhteessa mielen sisäiseen maisemaan. Seurauksena syntyy katsojan pohdittavaksi teoksia, joissa meditatiivinen, mutta ilmaisuvoimainen työskentely muodostaa värikerrostumia ja vahvoja sommitelmia. Taiteilija on katsonut teoksiinsa pitkään rajaten näkyväksi keskeisen ja siksi työn jälki on vakuuttavaa. Paikka on minussa.
2×2: Vain yksi kuva
Klaus Kopu on repinyt kuvan palasiksi ja jättänyt esittävyyden. Hänen töittensä parissa löydän itseni pohtimassa modernistisen kuvataiteen huippuvuosien (n.50 vuotta sitten) taiteilijoiden abstraktioita. Konstruktiivisen ääripään muodostaa “teippikonstruktivismi” (hard-edge painting) ja expressionistisen pään roiskemaalaus.
Vertaan Kopun teoksia sanattomuudessaan Mark Rothkon tuotantoon, vaikka visuaalisesti viitteitä löytyisi helpommin monista muista modernistisen tradition mestareista (esim. Willem de Kooning tai Jackson Pollock). Jonnekin tälle välille sijoitan Kopun teokset, enkä ymmärrä mitä pitäisi ajatella Kopun maalausten edustavan nykypäivänä?
Klaus Kopu
Ongelmana on myös, että en usko kenenkään todellisuudessa sen enempää Kopun kuin Rothkonkaan kohdalla syventyvän aistimaan mitään erityistä teoksen edessä. Tai jos joku syventyy, hyvä, mutta voisi yhtä hyvin syventyä vaikka uskonnolliseen pohdintaan. Tarkemmin ottaen en usko Rothkon itsensäkään aistineen teoksissaan sen enempää, vaan kyse on vain myytistä.
Kopun maalaukset muodostuvat erilaisista jäljistä ja intensiteeteistä. Intensiteetit syntyvät suoraan teollisista maalituubeista ulos purkautuvista ja sekoittamattomista väreistä. Värit sekoittuvat paikoitellen kankaalla rakennusmiehen lastalla tapahtuvan teloituksen seurauksena. Sama jatkuu teoksesta toiseen lähes samalla intensiteetillä, ainoastaan värit tuntuvat muuttuvan sen mukaan mitkä tuubit ovat tuntuneet sattuvan taiteilijan käteen.
Jos taiteilijan lähteenä toimii klassinen musiikki, kuten lehdistötiedote antaa ymmärtää (mm. J.S. Bachin, Béla Bartókin, György Ligetin, Esa-Pekka Salonen, Kaija Saariaho) toivon hänen kokeilevan intensiteetin vaihdoksia musiikin suhteen. Ehkä hän näin onnistuisi synnyttämään näyttelyn, jossa jokaiseen teokseen olisi mielekästä syventyä erikseen. Nyt edessä on vain yksi kuva.
ABSTRAKTIN MAALAUKSEN SISÄLLÄ
Abstraktin maalauksen edessä katsoja on ongelman edessä sen suhteen, mihin asettaa itsensä. Kuvataiteeseen kohdistuva kritiikki turhan usein toimii neutraalin kuvailevana “toteamuksena” näyttelystä, kuin taiteilijan lehdistötiedotteen jatkona. Katsottaessa teoksia ulkokohtaisesti, esimerkiksi niiden teknisen toteutuksen pohjalta, jää kokemus vähintään vajavaiseksi.
Ehkä juuri tästä syystä abstraktiin taiteeseen tartutaan helposti ulkokohtaisesti: kun ei ole sanottavaa ja täytyy kuitenkin sanoa jotain, valitaan tie kuvailla taidetta sen rakentumisen tai “puutteiden” valossa. Puutteilla tarkoitan niitä ominaisuuksia, joita siinä haluaisi syystä tai toisesta nähdä, vaikka taiteilijalla ei ole näihin kiinnostusta.
Olen tässä kirjoittanut kritiikit kahteen kertaan, vuoroin vaipuen (ironistisestikin) epäuskoon abstraktin merkityksen suhteen (syytäen vastuun tästä taiteilijalle), vuoroin avautuen näkemään merkityksen, kuin henkisen elämyksen. Kauneus ei löydy käännyttäessä kritiikin tai lehdistötiedotteen suuntaan, joten toivon näistä sanoista, sekä eritoten Kopun ja Hermusen näyttelyistä, löytyvän eväitä abstraktin maalauksen sisälle.
Ville Laaksonen on Turussa asuva kuvataiteilija ja kuraattori.