Irmeli Hautamäki
Yhdysvaltain perspektiivistä katsottuna suomalaistaiteilijat ovat varsin etuoikeutettuja. Täällä taiteeseen suunnatut julkiset määrärahat ovat tällä hetkellä melko jäissä. Kun otetaan huomioon keskiluokan aseman pitkäaikainen heikentyminen, myös yksityiset lahjoitukset taide-elämälle ovat vähentyneet dramaattisesti. Kehitys on alkanut näkyä jo taideproduktioiden koossa. Teatterissa tehdään nyt pienempiä esityksiä ja kirjoitetaan näytelmiä vähemmille näyttelijöille, koska isoja produktiota ei uskalleta kustantaa. Bay Arean taiteilijat muuttavat huippukalliista San Franciscosta lahden toiselle puolelle halvempaan Oaklandiin, missä ei kuitenkaan ole riittävästi taideyleisöä. Gallerioita on paljon, mutta niitä ei ole varaa pitää auki kuin ehkä yhtenä päivänä viikossa. Täällä odotellaankin nyt, milloin San Franciscon varakkaat hipsterit löytävät Oaklandin galleriat. Apaattisia ei silti olla. Joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina kaikki alueen galleriat järjestävät yhdessä First Friday -tapahtuman, jolloin taideväkeä kertyy Oaklandiin tuhansittain.
Linda Mary Montano: Chicken Dance: The Streets of San Francisco (BAM)
Berkeleyn yliopiston oma taidemuseo BAM tarjoaa parhaillaan laajan kalifornialaisen käsitetaiteen näyttelyn otsikolla ”State of Mind” sekä sen rinnalla otoksen abstraktia ekspressionismia museon kokoelmista. Näkemykseni käsitetaiteesta muuttui, kun tutustuin Kaliforniassa 1970-luvulla tehtyihin taidekokeiluihin. Aiemmin en juurikaan välittänyt käsitetaiteesta, pidin sitä kuivana ja väkinäisenä. Kalifornia jotenkin houkuttelee esittämään perustavia kysymyksiä taiteesta. Sitä voisi jopa pitää tyypillisenä mielentilana täällä. Kysymykset kuten mikä ja kuka on taiteilija, mitä on katsominen ja mikä on teos eivät ole tässä näyttelyssä ryppyotsaisen pähkäilyn aiheena, vaan niitä tarkastellaan huumorin kautta. 1970-luvun kokeellisissa töissä huomio pantiin teokseen johtavaan ideointiprosessiin, ei taide-esineeseen. Monet työt tehtiin performanssin tapaan ja tapahtuivat ulkoilmassa joko urbaanissa ympäristössä tai luonnossa. Kaupungilla tanssiva taiteilija ei ollut kummallinen San Franciscon kaduilla. Monet nykytaiteesta tutut aiheet kuten kehollisuus ja sukupuoli-identiteetti saivat alkunsa täällä. Vapauttavaa Kalifornian 70-luvun taitelijoille on ollut myös se ettei itärannikon mielipiteellä ole täällä merkitystä.
70-luvun ryhmään kuuluneista tunnetuimpia nykyisin ovat John Baldessari, Bruce Nauman, Martha Rosler, William Wegman ja Ed Rusha.
Myös San Franciscon MoMan näyttelyt ovat mielenkiintoisia. Rineke Dijkstran lisäksi esillä on LA:sta kotoisin olevan afrikkalais-amerikkalaisen Mark Bradfordin laaja näyttely. Bradford käyttää kadulta löytämäänsä juliste- ja mainosmateriaalia suurikokoisten maalauksellisten teostensa aineksina. Teokset näyttävät hienoilta minimalistisilta teoksilta, mutta sisältävät sosiaalisen ja poliittisen kerroksen, joka erottaa ne valkoisten taiteesta. Osallistuin opastettuun kierrokseen, missä reipas kuusikymppinen ’dosentti’ valotti mustan taiteilijan kipeää asemaa valkoisten hallitsemassa taidemaailmassa. Mustat eivät edes käy museoissa ja niinpä Bradfordkin joutuu museon ovella todistamaan henkilöllisyytensä, sillä pelkkä sana että hän on näyttelyn tekijä, ei riitä.
Buckminster Fuller: Undersea Island © The Estate of R. Buckminster Fuller.
SF MoMaa ei ole omistettu pelkästään nykytaiteelle, esillä on myös Buckminster Fullerin tulevaisuuden kaupunkia esittelevä näyttely. Fuller on tunnettu keksijä ja designeri. Tieteen ja taiteen sekä designin teemoja yhdistävät näyttelyt ovat MoMassa olleet säännönmukaisia. Kaikki eivät jaksa kiinnostua pelkästä nykytaiteesta, vaan haluavat nähdä myös tutkijoiden ja keksijöiden teoksia. Luovuutta on muuallakin kuin taiteessa. Myöskään nykytaiteen “ikuinen nykyhetki” ei ravitse mieltä loputtomasti, sillä museossa odottaa löytävänsä myös erilaisia historian kerroksia ja kohtaavansa kulttuurien historiaa. Niitä SF MoMassa tarjoaa laadukas pysyvä kokoelma, jossa on teoksia niin eurooppalaisilta 1900-luvun alun taiteilijoilta kuin amerikkalaisilta modernisteilta 1920–luvulta alkaen. Tällaista monipuolista museota kaipaisi Suomessakin, missä museokenttä on turhan lokeroitunut aiheittain ja historiallisten kausien mukaan.
Valokuva valtaa yhä enemmän alaa museoissa. SF MoMa:ssa on aina esillä laajoja valokuvanäyttelyitä, tällä kertaa Meksikosta. Suuri yleisö on kiinnostunut dokumentaarisesta valokuvasta, ja valokuvanäyttelyillä on (turhankin) helppo täyttää museoita. Tosiasia on, ettei laadukasta taidetta riitä joka hetki kaikkiin museoihin.
Ehkä samasta syystä myös muoti tai pikemminkin haute couture on tullut pysyväksi osaksi museoiden näyttelypolitiikkaa. San Franciscossa sijaitseva yksityinen de Youngin museo esittelee haute couturea säännöllisesti, tällä hetkellä menossa on huikea Jean-Paul Gaultierin näyttely. Kalliihkolla 20 dollarin pääsylipuilla sai nähdä lisäksi monta muuta näyttelyä mm. laajat afrikkalaisen ja aasialaisen taiteen kokoelmat. Gaultierin näyttely oli kuumana sunnuntai-iltapäivänä tungokseen asti täynnä paikallista väkeä, joka oli sonnustautunut shortseihin ja t-paitoihin. Varsin provokatorisen näyttelyn kantava teema oli sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuus. Näyttelyn sisääntulossa varoitettiinkin että se sisältää ”Adult themes”.
Jean Paul Gaultier, Morsiuspuku. From the Sidewalk to the Catwalk, de Young Museum
Madonnan ja monien muiden tähtien pukijana tunnettu Gaultier ei ollut säästellyt mielikuvitusta, aikaa eikä rahaa. Erikoisuutena olivat ”elävät mallinuket”, joiden kasvoille oli projisoitu filmiä puhuvista ja laulavista ihmiskasvoista. Näyttelyn itseironia ja leikki sekä samalla kiistämätön taidokkuus ja mielikuvituksellisuus olivat hämmästyttävä yhdistelmä. Taide alkoi tuntua kovin vähäpätöiseltä puuhailulta tällaisen tuhlailevan shown jälkeen.
Jotkut puvut olivat vaatineet jopa yli 1000 työtuntia ja kun materiaalitkaan eivät olleet ihan halpoja, voi vain ihmetellä, kuka tämän kaiken kustantaa? Toisin kuin taidepiireissä, muotimaailman taustalla ja kulisseissa liikkuu isoa bisnestä. Näyttely oli otsikoitu From the Sidewalk to the Catwalk, mikä viittaa muka-tasa-arvoon. Monet Gaultierin asut ovat saaneet ideoita punkista – köyhän, mutta esteettisesti tietoisen nuorison tyyliantagonismista. Mitä Gaultierilla on lopulta ollut mielessään kun hän pukee öljysheikkien vaimot ja tyttäret Lontoon köyhien katujen maun mukaisiin asuihin? Näitä ja monia muita huvittavia kysymyksiä nousee mieleen näyttelyitä katsoessa, mutta työlästä niiden katsominen ei koskaan ole.
Kaikki Bay Arealla näkemäni näyttelyt ovat olleet inhimillisen kokoisia. New Yorkissa olisi tarjolla Whitney-biennaali, gigaluokan näyttely, jonka katsomiseen tarvitaan yli-inhimillisiä ponnistuksia. San Francisco Chroniclen arvostelija Kenneth Baker totesi biennaalissa käytyään, että hänen on mahdotonta kirjoittaa siitä. Jos haluaisi arvioida biennaalin teoksia kokonaisuutena, pitäisi käyttää kuukausi teosten katsomiseen eivätkä tähän sisälly vielä aikaa syövät videoteokset. Kalifornialainen Baker perusteli rehellisesti, miksi hän kirjoitti vain muutamasta teoksesta.
State of Mind: New California art circa 1970 BAM February 29 – June 17 2012
Mark Bradford: SF MoMa February 18 – June 17 2012
The Utopian impulse: Buckminster Fuller and the Bay Area SF Moma March 31 – July 29, 2012
Linkki Fullerista: http://bfi.org
Jean-Paul Gaultier de Young Museum March 24 – August 19 2012