Irmeli Hautamäki
Helsingin Sanomien kuvataidekriitikkoa Kaisa Heinästä on syytä kiittää reippaasta keskustelun avauksesta Kiasman johtajavalinnassa. (HS 23.1.2010) Virkaa hakenut saksalainen kuraattori Nicolaus Schafhausen kyseenalaisti Kiasman nykyisen näyttelypolitiikan ja vaati näyttelytoiminnalta lisää kansainvälisyyttä ja keskustelevuutta.
”Käsittääkseni Kiasma perustettiin aikoinaan tuomaan kansainvälistä keskustelua. Sitä ei enää ole. Kiasma ei ole hyväksi edes kotimaiselle taide-elämälle. Museo on kansainvälisesti kutistunut, sitä ei enää tunnusteta” , Schafhausen tuuletti.
Samanlaista kritiikkiä olen kuullut muualtakin, tarkemmin muistellen jo vuoden 2005 lopulla. Ovatko nykyiset valintakriteerit ollenkaan oikeita, jos halutaan museojohtajaa, jolla on profiilia ja uskallusta herättää kulttuurikeskustelua nykytaiteen avulla? Kriteerit painottavat kokemusta museoalalta sekä hallinnollista pätevyyttä. Pitäisi siis löytää henkilö, jossa yhdistyvät sekä näkemyksellinen kulttuurikeskustelija että kokenut hallintobyrokraatti. Tällaista henkilöä tuskin on olemassakaan ainakaan Suomessa.
Suomessa ollaan kovia keksimään kaikenlaisia rajoituksia ja ehtoja eri tehtäviin. Ihmisten ei anneta yrittää ja näyttää, mihin he pystyvät. Hallintokulttuuria vaivaa supervarovaisuus, mikä samalla pitää sisällään omanlaisensa vallankäytön. Kun rajoituksia ja ehtoja asetetaan, halutaan varmistaa virkaan tulevan henkilön pätevyys, mutta samalla käytetään valtaa, jolla suljetaan mielivaltaisesti jotkut muut asiantuntijat ulkopuolelle.
Suomen ja ruotsin kielten osaaminen nykytaiteen museon johtajalta ei ole ainoa tällainen vaatimus.
Myös taidehistorian tutkinto voidaan kyseenalaistaa. Taidehistoria sinällään ei nimittäin Suomessa takaa, että henkilöllä on pätevyyttä ymmärtää lainkaan nykytaidetta. Nykytaiteen tai ylipäätänsä modernin taiteen asiantuntijuutta voi hankkia vain omatoimisesti muualla opiskelemalla, ulkomaisia näyttelyitä ja museoita kiertämällä. Kansainvälisen modernismin ja avantgarden tuntemus ei ole suomalaisen taidehistoriallisen tutkimuksen vahvuuksia, sillä kansallinen painotus on vielä kovin vahva.
Olen muutamana viime vuonna vetänyt Suomen osuutta pohjoismaisen avantgardehistorian hankkeessa ja törmännyt siihen, miten vaikea laajempi kulttuurihistoriallinen lähestymistapa täkäläisten tutkijoiden keskuudessa on. Taidehistorioitsijoiden koulutus on tavattoman suppeaa. Suuria ongelmia tuli vastaan juuri kuvataiteen modernismin ja avantgarden kohdalla. Mutta tie nykytaiteen ymmärtämiseen käy vain modernin ja moderniteetin kriittisen ymmärtämisen kautta.
Joku vuosi sitten ehdotin Helsingin yliopiston estetiikan laitoksella nykytaiteen tutkimukseen panostamista. Olin aivan hämmästynyt, kun minulle vastattiin happamaan sävyyn, että ’eihän täällä voida pelkkään korkeakulttuuriin panostaa’. Mitä ihmeen korkeakulttuuria nykytaide muka on?
Nykytaide on luonteeltaan keskustelevaa ja kantaaottavaa, jopa poliittista. Vaikeaa se ei ole, sillä taide liikkuu usein lähellä ihmisten elämää ja arkea. Vaatii kuitenkin kanttia ja näkemystä, että museo uskaltaa tuoda esiin nykytaiteen sisältöjä. Viime syksynä Kööpenhaminan Lousianan museossa oli esillä kansainvälinen The World is Yours -näyttely. Se kommentoi monin tavoin nykyistä kulutuskulttuuria ja esitti katsojalle mieleen jäävästi ja haastavasti kysymyksen: kenen maailma oikein on? Meidän rikkaiden pohjoiseurooppalaistenko, jotka käytämme sumeilematta maailman resursseja?
En usko, että kukaan poistui tästä näyttelystä saamatta mitään ajattelemisen aihetta. Näyttely edusti kansainvälisen nykytaiteen kärkeä ja siihen oli tuotu monia ulkomaisia teoksia. Se maksaa tietysti, mutta niinpä piskuinen Tanskan maa uhraakin taiteeseen yli puolet enemmän varoja kuin Suomi. En voi uneksiakaan, että tällaista näyttelyä saataisiin Kiasmaan, en, vaikka omastakin takaa löytyisi vastaavaa taidetta.
Suomessa akateemiset ja maailman asioista perillä olevat tuttavani eivät käy nykytaiteen museossa, enkä ihmettele, enkä myöskään paheksu sitä. San Franciscossa asuessani asia oli toisin. Jyväskylässä asuessani olen kuullut katkeran kommentin, että Kiasma olisi pitänyt rakentaa Lapin käsivarteen, eikä Helsinkiin. Niinpä, Helsinki ei ole ansainnut nykytaiteen museota, ei ainakaan sen nykyisellä näyttelypolitiikalla. Me veronmaksajat ansaitsemme parempaa mitä ”Oikeilla jäljillä” tai ”Kuvan jälkeen” näyttelyt ovat tarjonneet. Kuka niihin oikeastaan viitsii paneutua ja matkustaa niitä katsomaan vaikka Jyväskylästä?
Keskustelua ja vuorovaikutusta ihmisten ja kanssa ei synny siten, että Kiasma tuo tänne vaikkapa Francis Alÿsin näyttelyn, mitä jotkut johtajan viran hakijakandidaatit ehdottivat. Alÿsin taide, josta kirjoitin Mustekalassa, toimii Etelä-Amerikassa, missä se on syntynyt vuorovaikutuksessa sen maailmanosan ongelmien kanssa. Kiasman vuoden 2004 ”Historiaa nopeammin” oli hyvä esimerkki näyttelystä, joka kommentoi kriittisesti ja asiantuntevasti Baltian ja Venäjän muuttunutta kulttuurista tilaa rautaesiripun jälkeen. Mitään vastaavaa ei Kiasmassa ole tietääkseni pitkään aikaan nähty.
En näe muuta ratkaisua nykytaiteen kansainvälisyyskysymykseen kuin että kaikille humanistisia ja taidealoja opiskeleville pannaan pakolliseksi vuosi opintoja ulkomailla. Ulkomailla opiskelu on Suomessa viime aikoina muuten koko ajan vähentynyt. Kaiketi lisääntynyt matkailu tuo mukanaan kuvitelman, että sitä ollaan kansainvälisiä, niin kansainvälisiä. Mutta näin ei ole. Näitä uusia osaajia odotellessa nykytaiteen museon johtajan virka olisi pantava ehdottomasti kansainväliseen hakuun.
Mainittakoon lopuksi, että Tuula Arkio kehotti voimakkaasti minua hakemaan Kiasman johtajan paikkaa aikoinaan. Olin juuri väitellyt Marcel Duchampista, joka oli sillä hetkellä kansainvälisen taiteen ja tutkimuksen kuumin nimi. Minua ei kutsuttu edes haastatteluun.
Linkkejä
Historiaa noepammin:
Kuvan jälkeen:
mustekala.info/node/591
Francis Alÿs:
mustekala.info/node/648
Jos haluat jatkaa keskustelua aiheesta voit tehdä sen lähettämällä perustellun puheenvuoron osoitteeseen irmeli@mustekala.info
Carl-Dag Lige kirjoitti 27.1. 2010
I enjoyed your last text a lot and I absolutely agree that Kiasma’s exhibitions have been getting more boring than they used to be. Critical, conceptual thinking and courage to experiment are essential to make interesting contemporary exhibitions.
Considering the problem of internationality, or more precisely, the lack of it in Finnish context, I can only say that the situation is even worse in Estonia. It has probably to do with the smallness and (from the international point of view) peripheral position of our cultures. I find that the greatest potential of our local cultures/nations (in terms of them being able to offer something original for the international scene) is the will to re-conceptualize and re-interpret the local culture, to approach it from different perspectives. Our contemporary art museum KUMU is trying to keep up the critical approach, but it is very difficult in the present economic situation and due to the rise of conservatism.
I am fed up with nationalism, populism and protectivism in Estonia, but I also know that it’s only up to me and every other critically thinking person to try to change the mentality.
En tiennyt että hait Kiasman johtajaksi. Olisin kysynyt Sulta töitä jos olisit sinne päässyt.
Terveisin,
carl