Viime syksynä Timo Valjakka kirjoitti Helsingin Sanomissa David Hockneyn Taidehallin näyttelystä. Kriitikkoa häiritsi näyttelyssä yksi piirre: “Vaikka hänen [Hockneyn] taiteensa on yleisesti ottaen lämmintä ja humaania, joskus herää tunne, ettei hän ole täysin tosissaan. Taiteen tekeminen näyttää olevan hänelle yhtä vaivatonta kuin elämä. Kamppailujen jälkiä ei hänen teoksissaan näy.” (HS 18.8.2018).
Ottamatta kantaa David Hockneyn työskentelyyn tai teoksiin on kommentti kiinnostava: se toistaa ajatuksen kärsivästä taiteilijasta. Tämän mallin mukaan liian onnellinen taiteilija on epäilyttävä, häiritsevä. Ei oikeastaan taiteilija ollenkaan?
Mutta pitääkö taiteilijan kärsiä? 2010-luvulla taiteilijamyyttiä on haluttu myös purkaa. Esimerkiksi stand up -koomikko Hanna Gadsbyn Nanette-esitys kyseenalaistaa ajatuksen taiteilijan kärsimyksen ylevöittävästä vaikutuksesta. Hyvä taide ei edellytä kärsimystä. Todellakin. Miksi taiteilijan pitäisi olla hullu, eristynyt nero, joka elää tuskassa?
Antti Nylén kirjoittaa Häviö-esseessään (2018) taiteilijan ammatista, jota ei voi valita. Sillä valinnan mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ole. “Kuvittele, rakas lukijani, että olisit noiduttu, riivattu. Miltä se tuntuisi? Millaista olisi elää demonin otteessa?” (s. 18). Häviö kertoo taiteilijan näkökulmasta oman työn harjoittamisesta järjestelmässä, joka antaa vuosittain harvoille ja valituille apurahan muodossa almuja ja edellyttää vastaanottajalta nöyryyttä ja kiitollisuutta. Tieto elämän jatkumisesta on kytköksissä apurahanmyöntöpäiviin.
Nylénin essee haastaa ajatuksen taiteilijamyytin purkamisesta: “Taiteilijan ‘ammatissa´ ammattimaisuutta on se, että täyttää kerjuulomakkeet siististi ja oikein sekä raportoi almujen käytöstä vaaditun protokollan mukaisesti” (s. 200). Nylénin näkökulmasta yritys puhua taiteilijan ammatista ammattina muiden joukossa kaatuu puitteisiin: tätä ammattilaista arvostetaan, yhteiskunta edellyttää kiitollisuutta, ja silti menestyneimmänkin taiteilijan tilin saldo näyttää kuutta euroa.
Taiteen katsominen
Mutta entä katsoja? Onko katsojan osa nauttia taiteesta ilman kärsimystä? Taide-lehden viime syksyn numero (5/2018) otti aiheekseen vaikean taiteen. Siis sellaisen, joka ei yksinkertaisesti avaudu, ei tiivisty twiittiin tai iske palleaan. Pessi Rautio kirjoittaa pääkirjoituksessa: ”Tämän lehden tekeminen ei ole ollut helppoa, kun tässä eräänä teemana on se, onko kuvataide välillä liiankin vaikeata hahmottaa” (s. 3).
Pessi Raution aihetta käsittelevä artikkeli ”Kun taide menee vaikeaksi” on kenties tarkoitettu vilpittömäksi yritykseksi lähestyä vaikeaksi koettua taidetta, sanallistaa kokemusta, josta ei saa otetta. Luin Raution artikkelin epäuskoisena – teksti tasapainoilee aidon ihmetyksen ja epäreilujen tölväisyjen välillä. Teosten tai toimijoiden nimeäminen ja nimeämättä jättäminen erilaisen hajanaisten lähteiden käyttäminen ei noudata logiikkaa. Kirjoittajan yritys kirjoittaa vaikeasta taiteesta on kenties lähtenyt liikkeelle tunnustuksena, mutta se ei tunnu sisältävän halua aidosti ymmärtää, mistä oikeastaan on kyse.
Taidekritiikin parissa ei ole tapana kirjoittaa, että vaikea olisi huonoa. Silti Taide-lehden vaikean taiteen käsittelystä jää arvottava maku. Nuoret kikkailevat taiteilijat eivät ole yhtä hyviä kuin ennen? He eivät piittaa yleisöstä, käpertyvät vain omaan piiriinsä?
Asetelma, jossa niputetaan monia nuoremman polven tekijöitä yhteen edustamaan vaikeaa taidetta, tuntuu erityisen raskaalta. Nykytaiteeseen on aina kohdistunut epäluuloa ja se on altis populistiselle pieksännälle. Eikö taidekentän sisällä pitäisi pyrkiä siltojen rakentamiseen, kentän ilmiöiden hahmottamiseen?
Taide-lehden vaikean äärellä kipuilu tuo mieleen Antto Vihman, Jarno Hartikaisen, Hannu-Pekka Ikäheimon ja Olli Seurin Totuuden jälkeen -kirjan (2018). Totuudenjälkeisessä maailmassa teknologinen muutos – internet ja some – ja poliittinen polarisaatio ovat johtaneet tilanteeseen, jossa asiantuntijuus ja perinteinen media on kriisissä, valta siirtynyt verkostoille. Nelikko kirjoittaa: “[t]otuudenjälkeisyys liittyy olosuhteisiin, jossa tieto vaikuttaa julkisen mielipiteen muodostamiseen vähemmän kuin tunteet ja henkilökohtaiset uskomukset” (s. 11).
Taide on tunteen asia. Kaikki ei puhuttele kaikkea, mutta silti: onko kriitikko asiantuntija vai pelkkä bloggari, joka voi julistaa: “Hittoon asiantuntijat, liian monimutkaista. Päättelin itse, että tämä on huono ja se on fakta.” Haluammeko 2010-luvulla taiteilijat juuri sopivasti kärsivinä ja nöyrinä, taiteemme kätevästi pureskeltuina paketteina? Vai pystymmekö parempaan?
Saara Hacklin