26.2.2010 Saara Hacklin
Kartta tai kaavio mielletään helposti objektiiviseksi esitykseksi paikasta tai asian tilasta. Näin, vaikka tietäisimme, että jokainen kartta on aina väistämättä pelkistys. Maantieteen professori Mark Monmonier kirjoittaa: ”Kartografian paradoksia ei voi välttää: antaakseen hyödyllisen ja todenmukaisen kuvan, tarkan kartan on kerrottava valkoisia valheita.” Valehtelun välttämättömyyttä on, ettei mikään kartta voi todella sisältää kaikkea mahdollista tietoa: borgesilainen 1:1 kartta olisi mieletön. Ollakseen hyvä ja toimiva, kunnon kartan on karsittava ja – siinä missä surrealistien kartankin – valehdeltava.
Minna L. Henrikssonin Taidehallissa Export Import -näyttelyssä esillä oleva teos Helsinki Map lupaa jo nimessään kartan Helsingistä. Kyseessä on taidemaailman erilaisia kytköksiä kuvaava kaavio. Sitä tarkastellessa voi nopeasti aavistaa, ettei kuvaus taidemaailmasta ole objektiivinen, vaan kuten kartat yleensä, tietystä näkökulmasta tehty pelkistys.
Henriksson on tehnyt karttoja aikaisemminkin. Ensimmäinen syntyi spontaanisti Istanbulissa reaktiona tilanteeseen, jossa paikalliset taidepiirit jakautuvat kahtia. Sen jälkeen Henriksson teki karttoja erityisesti Balkanilla, – ehkä hieman yllättäen – lähes järjestään juuri paikallisten pyynnöstä. Eri kaupunkien taidepiirien suhteita kuvaavat kartat kohtasivat myös kritiikkiä. Ulkomaalaisen Henrikssonin väitettiin tekevän myyräntyötä suomalaisen rahoittajan nimissä: kartoista rahoittaja näkisi, kelle Zagrebissa tai Belgradissa voi antaa rahaa. Yksi motivaatio Helsinki-kartalle olikin taiteilijan mukaan siinä, että tekemällä kartan myös Helsingistä voi näyttää, että Balkanin ja Helsingin taidemaailmoja vaivaavat samat ongelmat.
Helsingin kartasta voi olla monta mieltä. Ehkä kartta osoittaa, mitä ”pienet piirit” todella tarkoittavat? Vai pönkittääkö teos lopulta vain valtaapitävien asemaa, kun tärkeintä on tulla noteeratuksi? Tai ehkä kyseessä on vain yksityisasioilla ja kuulopuheilla repostelu juorulehdistön tyyliin, jossa koko taideyleisö vihitään sopivasti sisäpiirin ”salaisuuksiin”? Taiteilija kerää tietonsa lehdistä ja kahvipöytäpuheista, mutta korostaa, ettei edes yritä tarkistaa niitä. Kartan tekotapa kertoneekin siitä, miten asioita hahmotetaan. Olennaisia eivät ole tarkistetut tiedot, vaan vaikutelmat, hyvät jutut ja kunnon draama.
Alkuvuodesta ryöpsähti jälleen kerran keskustelu nykytaiteen tilanteesta, sekä erityisesti suomalaisen nykytaiteen kansainvälisyydestä. Kohu keskittyi taiteen sisältöjen sijaan tietysti taidepolitiikkaan – tai oikeastaan vaikutelmiin ja draaman luomiseen. Ryöpytystä seuratessa saattoi vain toivoa, että uutislähetysten, verkkosivustojen ja lehtien osoittama huomio nykytaiteelle olisi muunnettavissa kiinnostukseksi taiteen sisältöihin. Tässä valossa Henrikssonin kaavio taidemaailmasta voikin näyttäytyä reaktiona aikamme ilmiöön, kohujen nousemisesta keskiöön. Teoksessa taiteen sisältö on taidepolitiikkaa, juoruja ja kytköksiä.
Taiteen ja politiikan suhteet voivat kiepsahtaa myös toisin päin: joskus teos voi kuvata maailmaa niin tarkasti, että taidemaailman ulkopuolisetkin kiinnostuvat teoksesta. Näin kävi mm. Yhdysvalloissa 2000-luvun alussa. Edesmennyt Mark Lombardi (1951–2000) kehitti omalaatuisesta harrastuksestaan taidetta. Taiteilijalla oli ollut tapana kerätä aikansa skandaaleista tietoja indeksikorteille tarkoituksenaan kirjoittaa kirja. Sittemmin Lombardi alkoi piirtää korteista tarkkoja kaavioita ymmärtääkseen asioiden ja ihmisten välisiä suhteita.
Lombardin kaavioita oli esillä mm. Whitney Museumissa syksyllä 2001. Kaksoistornien iskun jälkeen myös FBI kiinnostui Lombardin teoksista. Niissä kuvataan esimerkiksi Bushin yhteyksiä bin Ladenin perheeseen. Taidehistorioitsija ja kuraattori Robert Hobbsin tehtävänä oli tarkistaa kaavioiden tietoja. ”Teoksissa on niin paljon tietoa, että on lähes mahdotonta tarkistaa kaikkia asioita”, hän toteaa ja jatkaa ”Luulen, että Lombardi itsekin ymmärsi, ettei kaikkea voi tarkistaa. Kaaviossa on nimiä, tiedämme niiden yhteyksistä, mutta on hankala luonnehtia, mikä tarkkaan ottaen on se yhteys. (…) Juuri tämä on taideteoksen abstrakti osatekijä, se mitä voidaan ja mitä ei voi esittää.”
Henrikssonin karttaa ja Lombardin kaavioita voisi kuvata myös eräänlaisiksi sosiogrammeiksi. Termillä viitataan graafiseen esitykseen henkilön sosiaalisista siteistä, eli eräänlaiseen ihmissuhdekaavioon. Lombardin ja Henrikssonin kartat perustuvat todellisuuteen – ne paljastavat monille yhteyksiä, jotka eivät ole suuren yleisön tiedossa. Samalla teokset näyttävät jotain tavastamme hahmottaa erilaisia todellisuuksia ja jäsentää tietoa. Tieteellistä esitystapaa lainaava kaavio – aivan kuin vaikkapa kartta tai selvitys – synnyttää heti objektiivisen ja uskottavan vaikutelman. Tämän on oltava totta! Todellisuudessa erilaiset vallitsevat asiantilat ja suhteet eivät ole kaavioitavissa, ainakin mikäli ajattelee, ettei ”todellisuus” ole tarkkarajaista ja yksiselitteistä.
Linkkejä:
Jorge Louis Borges, On Exactitude in Science
Minna L. Henrikssonin haastattelu Mustekalassa
Yleisöä Helsinki-kartan äärellä
“Trygve Söderling: Verklig politisk teater är det vi ännu inte vet att är politik”