Simo Pieniniemi: Kulttuuriteollisuus ja dialektiikka. Näkökulmia Theodor W. Adornon ajatteluun. Vastapaino 2020, 365 s.
”Luo elämäsi ääniraita Spotifyn avulla”, mainostaa Spotify.[1] Kuulostaa hienolta ja mutkattomalta, mutta kohta palvelu muistuttaa, ettei asia ole ihan niin yksinkertainen. Seuraa tavanomaisia tekijänoikeus- ym. sitoumuksia, jotka huipentuvat ilmaisuun ”Spotify ei anna sinulle mitään oikeutta…”. Tämän täydentää vielä kohta, jonka mukaan Spotify saattaa ”ajoittain poistaa sisältöä asiasta ilmoittamatta”. Nämä lauseet ja niiden sisältämä logiikka tuovat Simo Pieniniemen mieleen Theodor W. Adornon (1903–1969) ajatukset populaarimusiikista: ”Kuluttaja kuuluu tuotteelle eikä tuote hänelle”.
Minulle tulee mieleen, että noissa Spotifyn vaatimuksissa ja uhkauksissa on oma häpeämätön rehellisyytensä. Sehän kohtelee asiakastaan juuri niin kuin kohtalo yksittäistä ihmistä. Kohtalo voi muuttaa elämää tai tehdä sen riitasointuiseksi tai peräti poistaa sen. Oikeuksiaan on turha perätä. Mahtipontisella ilmauksella ”elämän ääniraita” on oma hämärä osuvuutensa.
Spotify, Netflix, YouTube, Amazon, Google, Facebook, The Voice of Finland, Yökylässä, A-teema, Radion sinfoniaorkesteri tai vinyylilevy ovat esimerkkejä kulttuuriteollisuuden tuotteista, joita Simo Pienmäki tuoreessa teoksessaan Kulttuuriteollisuus ja dialektiikka vyöryttää esiin. Suoratoistopalvelut, nettikaupat, sosiaalisen median kanavat ja televisio-ohjelmat ovat ”kaikille” tuttuja ja muodostavat kiinteän osan elämäämme. Sekä intuitiivinen kokemus että tutkimukset osoittavat, että tuo osa kasvaa sekä määrällisesti että muuttuu yhä intensiivisemmäksi. Kulttuuriteollisuus elää meissä ja meistä, me elämme kulttuuriteollisuudessa ja kulttuuriteollisuudesta.
Asettamalla kulttuuriteollisuuden käsitteen Pieniniemi tulee väistämättä operoimaan myös kapitalismin käsitteellä ja suunnistamaan kapitalismissa. Matka ei ole helppo eikä ihan lyhyt. Mutta ei hätää, Pieniniemellä on oma Vergiliuksensa, hänen perinpohjaisen tutkimuksensa varsinainen kohde, saksalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Theodor W. Adorno (1903–1969). Adornon seurassa taas ei pelkkä Netflix riitä, mukana kulkee niin Schönberg, Wagner, Beethoven kuin Beckettkin. Eikä siinä kaikki: Pieniniemi ja Adorno taittavat kappaleen matkaa myös länsimaisen filosofian korkeilla vuorenhuipuilla.
Iso D
Adorno on kuuluisan Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian kuuluisa edustaja. Hänen vaikutustaan länsimaiseen yhteiskuntatieteeseen voinee sanoa ohittamattomaksi, mikä ei tarkoita, etteikö sitä olisi monet kerrat ohitettu. Suomalaista Adorno-reseptiota on saattanut varjostaa musiikkitieteilijä-filosofin äärimmäisen kriittinen asenne Sibeliusta kohtaan. Vesa Sirénin mukaan Adorno piti Sibeliusta ”sävellysteknisesti vähälahjaisena ja vanhanaikaisena” ja ennen kaikkea eräänlaisena ”veri ja maaperä”-ajattelun taiteellisena ideologina.[2]
Ensimmäisen Adorno-suomennoksen Pieniniemi jäljittää vuoden 1984 Tiedotustutkimus-lehteen. Se käsittelee nimenomaan kulttuuriteollisuutta. Kirjanmittaisia Adorno-suomennoksia on neljä: Järjen kritiikki (Jussi Kotkavirran valikoima, jossa on mukana tekstejä myös Max Horkheimerilta ja Herbert Marcuselta), Valistuksen dialektiikka (kirjoitettu yhdessä Horkheimerin kanssa), Esteettinen teoria ja tuoreimpana keväältä 2020 Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin. Adorno ei ole ollut samalla tavalla ”muodissa” kuin työtoverinsa Walter Benjamin, mutta luulisin tietyn suomalaisen Adorno-renessanssin olevan meneillään ja vieläpä voimistumassa.
Kulttuuriteollisuus lienee joka tapauksessa käsite, johon Adornon nimi on kiinteimmin liitetty. Pienimäki kartoittaa uutterasti traditionaalisen tulkintahorisontin ja esittää sen syvällisen kritiikin. Yksi puuttuu ja sen mukana kaikki, ajattelee Pienimäki seppä Högmanin tapaan. Puuttuu filosofian historian ”iso d”, dialektiikka, sen käsite ja käytäntö. Se ei puuttunut Adornolta (vaikka hänkin tuntuu puhuvan siitä välillä arastellen), mutta sitä suuremmassa määrin se on puuttunut Adornon tulkitsijoilta. ”Kun dialektiikkaa ei tunne eikä sitä ymmärrä etsiä, sitä ei myöskään löydä”, tölväisee Pieniniemi jokseenkin hurmaavasti.
Pieniniemen Adorno paljastuu suurten dialektikkojen perilliseksi, sellaiseksi perilliseksi, jota perintö tuntuu ajoittain myös kiusaavan. Hegeliltä Adorno saa ”mikrotason dialektiikan”, jossa tarkastellut (kulttuuriteollisuuden) ilmiöt nähdään laajemman kokonaisuuden osina, samalla kun hän hylkää ”makrotason dialektiikan”, jossa muodostetaan kaikenkattava, aukoton systeemi. Hegeliltä hän saa ”negaation”, mutta hylkää ”negaation negaation”, ts. Adornon ajattelussa toteutuu pelkkä käsitteen kumoutuminen – tästä hänen kuuluisa ”negatiivinen dialektiikkansa” (teos Negative Dialektik, 1966).
Hegelin lisäksi teos näyttää Adornon ajattelun sukulaisuuden (ei kuitenkaan sukurakkauden, vaan lähes tuskaisen tietoisuuden siitä, ettei sukulaisiaan voi valita) Lukácsin ja Marxin kanssa. Edellisen kohdalla kyse on lähinnä reifikaation käsitteestä, jälkimmäisen fetisismin käsitteestä. Lisäksi Adornon menetelmä muistuttaa Marxin Grundrissen johdannossa kuvaamaa ”abstraktista konkreettiseen nousun” menetelmää.
Teollinen ja jälkiteollinen, toisen maailmansodan ja Auschwitzin jälkeinen maailma ei enää siedä systeemiä ja suhtautuu käsitteisiin epäillen. Mutta juuri käsitteen epäonnistumisesta johtaa tie eteenpäin, tulee näkyväksi se, että ”käsitteen takana lymyää jotain”, kuten Pieniniemi tiivistää. Kun kaikkialta muualta on jo etsitty – vaikkapa postmodernin maailman mieltä – kannattaa vilkaista käsitteen taakse.
Tässä se on?
Kulttuuriteollisuus ja dialektiikka pääsee käsiksi nimensä alkuosaan vasta loppusuoralla, mutta juuri Hegelin, Marxin, Lukácsin ja Adornon suhteiden tarkka läpikäyminen vaikuttaa teoksen luovuttamattomalta ansiolta. Kulttuuriteollisuuden parista Pieniniemen ammentamat esimerkit ja niiden analyysi – tämän kirjoituksen alussa oleva Spotify-passus antaa vain pinnallisen kuvan siitä, mitä Pieniniemellä on sanottavanaan – luovat tunteen siitä, että tästä kirjasta tulee olemaan hyötyä itse kullekin. Puhetta riittää niin algoritmeista, salapoliisitarinoista, tekijänoikeudesta, tv- juontajien illusorisesta välittömyydestä kuin formaalin taloustieteen rajoistakin[3] – ja kaikki tämä Adornon nautinnollisen korkealentoisilla kärjistyksillä höystettynä.
Kulttuuriteollisuus ja dialektiikka on Simo Pieniniemen mediatutkimuksen väitöskirja, mutta sen sanankäyttö on kauttaaltaan esimerkillisen sujuvaa. Uutteruus, jolla kirjoittaja jaksaa käydä läpi välillä hyvinkin monimutkaisen asiansa, ihastuttaa. Se auttaa myös lukijaa jaksamaan; teosta tekee mieli lukea lyijykynällä alleviivaten ja muistiinpanoja ruutuvihkoon tehden.
Ehkä tämä on ylitulkintaa, mutta minusta kirjaan sisältyy implisiittisesti myös tärkeä aikalaiskriittinen näkökulma. Riviensä väleistä teos tuntuu nimittäin hyökkäävän sellaista ajattelua vastaan, joka näkee kaikessa pelkkiä yksityiskohtia. Adorno ei hyväksynyt systeemiä, mutta hänen näkemyksensä yksityiskohdasta lienee huomattavasti rikkaampi ja ristiriitaisempi kuin anglosaksisen empirismin sävyttämässä atomistisessa ajattelussa. Viime kädessä kysymys on kulttuuri- ja suurvaltapoliittinen.
En ollut varautunut, mutta Kulttuuriteollisuus ja dialektiikka taitaa olla syksyn 2020 suomalainen tietokirja.
Teksti: Veli-Matti Huhta
[1] Esimerkkitekstit ovat Pieniniemen kirjasta; en itse ole Spotify-käyttäjä.
[2] Vesa Sirén: Kohtalona Sibelius. Otava 2015: 63–67.
[3] Pieniniemi: ”Lukácsin mukaan porvarillinen taloustiede [—] on lainalaisuuksia muotoillessaan saanut aseman yhä eksaktimpana tieteenä. Samalla siitä on kuitenkin tullut yhä kyvyttömämpi ymmärtämään esimerkiksi talouskriisejä, jotka eivät aina toteudu yleisten lainalaisuuksien mukaan, vaan ovat usein normaalista poikkeavan kehityksen ja tapahtumien aiheuttamia” (s.116). Koronapandemian ja taloustieteen suhdetta parempaa esimerkkiä tarvitsee tuskin etsiä, mutta sama huomataan myös yksittäisten tapahtumien yhteydessä – niinpä esimerkiksi HS:n talousuutisissa Tuomas Niskakangas otsikoi USA:n presidentinvaalien yhteydessä: ”Kaikki sijoittajien pelot toteutuivat vaalitulosten laskennassa, mutta pörssit kääntyivät nousuun – ´Ei siinä järkeä ole´, sanoo analyytikko”.