Saara Hacklin 15.9.2017
Tänä vuonna Helsingin juhlaviikkojen kuvataideohjelmistossa on yksi ylitse muiden. Nimittäin Julian Rosefeldtin Manifesto (2015). Taidehallissa nähdään 14 eri aikakausien taidemanifestia, joista jokaisen tulkitsee tavallaan näyttelijä Cate Blanchett.
Manifesti on periaatteiden julistus. Tyypillisesti taiteilija pyrkii manifestilla tekemään pesäeroa edeltävään sukupolveen ja vallitseviin olosuhteisiin. Ja kuten Rosefeldt on haastattelussa todennut, manifesti on usein nuoren miestaiteilijan kirjoittama. Tavanomaisen tulkinnan – poliittisen julistuksen – ohella manifesti tarkoittaa myös ilmestymistä, esiintuomista ja ilmeistä. Siis jotain, joka on itsestään selvää tai, kuten sanan latinankielinen juuri paljastaa, kouriintuntuvaa.
Rosefeldtin teos ottaa materiaalikseen ulkotaiteellisen, poliittisen eleen. Manifesto on koukuttava erilaisten manifestien potpuri, jonka toteutus herättää vanhat tekstit eloon. Mutta teoksessa on myös ilmeinen ristiriita. Kun vaihtoehtoiset, marginaaliset ja poliittiset taidemanifestit yhdenmukaistetaan Hollywoodista tutun näyttelijän avulla spektaakkeliksi, moni voi miettiä, mistä oikeastaan on kyse. Saako tästä pitää?
Ehkäpä tässä ristiriidassa juuri piilee teoksen juju. Taiteilijoiden manifestit, radikaalit (taide)poliittiset eleet, tuntuvat 2010-luvulla mahdottomuudelta. Avantgardistisen julistuksen paketoiminen Hollywoodin avustuksella helposti lähestyttävään asuun on Rosefeldtin teoksen manifesti: samalla kun teos herättää henkiin vanhat tekstit, se tuo ilmi taiteen vaikean ja ristiriitaisen aseman suhteessa valtaan ja valtavirtaan. Tänä aikana juuri tuo suhde on äärimmäisen haastava.
Tuoreehkossa esseekirjassaan Theater of Exhibitions (2015) kuraattori Jens Hoffmann summaa 2010-luvun taidemaailmaa: taiteilijoita tehtaillaan liikaa, taidemarkkinat ovat kasvaneet miljardibisnekseksi ja museot ovat muuttuneet turistinähtävyyksiksi, joilta odotetaan vain entistä suurempia kävijämääriä. Näiden haasteiden parissa painiskelee paitsi moni museoinstituutio, myös joka viides vuosi järjestettävä nykytaiteen suurnäyttely Kasselin documenta.
Fridericianumin torni on savunnut koko documenta14
ajan. Daniel Knorr: Expiration Movement Manifest, 2017. Documenta on nykytaiteen raskassarjalainen. Se herättää aina laajaa mielenkiintoa. Documenta 14:n taiteellinen johtaja, puolalainen Adam Szymczyk julisti jo hyvissä ajoin, että hänen näyttelynsä sijoittuu kahteen paikkaan: Ateenaan ja Kasseliin. Documenta perustettiin kriisistä toipuvan Saksan raunioille ja nyt 2010-luvulla se siis laajeni euroalueen kriisin symboliin, Kreikkaan. Näyttelyn alaotsikko on “Learning from Athens”.
Kuraattori Szymczyk kirjoittaa siitä, miten hänen tavoitteenaan oli tehdä poliittinen ele organisaation sisältä päin. Se on varmasti haasteellista aina, erityisesti julkisin varoin tuettavan valtiollisen taideorganisaation tapauksessa, johon paikalliset suhtautuvat intohimoisesti. Millaista taiteellista vapautta documentan kaltainen organisaatio sallii? Entä kun tuo taiteellinen vapaus ei rajaudu vain taiteeseen vaan haastaa koko rakenteen?
Szymczyk on kutsunut documentan pääpaikalle, Fridericianumiin, Ateenan nykytaiteen museon EMST:n kokoelmat. Neue Galeriessa on esillä Maria Eichhornin teos natsien juutalaisilta takavarikoimista kirjoista. Grimmin veljeksille – jotka tunnetaan satujen lisäksi saksan sanakirjaprojektista – omistetussa Grimmwelt-museossa kuullaan Susan Hillerin äänityksiä uhanalaisista tai jo kuolleista kielistä. Documenta Hallessa on saamelaisen Britt Marakatt-Labban kirjontatyö, joka kertoo saamelaisten historiaa. Naturkundemuseum im Ottoneumissa mongolialainen Ariuntugs Tserenpil pureskelee ja sylkee videolla sammalta. Cinestarissa teatterissa pyörii Douglas Gordonin elokuva kokeellisen elokuvan pioneerista Jonas Mekasista, jonka nuoruuden keskeytti toinen maailmansota. Koko näyttelyn läpi tuntuu kulkevan paitsi Euroopan henkinen velka Kreikalle ja eri vähemmistöille, myös yritys määrittää marginaalin ja keskiön, vallan ja vallattoman suhdetta uudelleen.
Szymczykin documenta on herättänyt paljon kritiikkiä. Moni kollega ja kriitikko on pitänyt näyttelyä kuivana. Esimerkiksi Sleek-magazinen Jeni Fulton toteaa, että kuratoriaalinen näkemys jyrää teokset, joista tulee vain alaviitteitä teoriaan. Ateenan rooli herätti myös kysymyksiä. Oltiinko sieltä oppimassa vai ottamassa haltuun? Miten documentan laajentuminen eroaa monien muiden instituutioiden harjoittamasta satelliittitoiminnasta?
En päässyt näkemään Ateenan documentaa – mikä kertoo minusta katsojana enemmän kuin näyttelystä – mutta syksyisessä Helsingissä documentasta käyty keskustelu ja Rosefeldtin Manifesto alkavat kietoutua yhteen. Ne saavat miettimään, millaisia radikaaleja eleitä taiteeseen mahtuu. Miten nuo eleet vastaanotetaan ja millä mittareilla niiden onnistumista punnitaan?
On helppo sanoa, että viime kädessä näyttelyn tai teoksen on pärjättävä omillaan, ilman kehystä, joka ohjaa tapaamme katsoa teosta. Emme kuitenkaan pääse kehyksen ulkopuolelle, vaan kaikki siinä oleva valuu kohti taidetta ja meitä katsojia, kietoo ja tahraa niin, ettei puhdasta teosta tai näyttelyä ole olemassakaan.