12.11.2007 irmeli Hautamäki
Arvio kirjasta Josiane Behmoiras: My Mother was a Bag Lady, 2006, Bloomsbury.
Löysin viime kesänä erään lentokentän kirjakaupasta Josiane Behmoirasin tositapahtumiin perustuvan kirjan jonka kohuotsikoksi oli pantu ”My Mother was a Bag Lady” eli ”Äitini oli kassialma”. Sensaationhakuisesta nimestään huolimatta kirja oli kaunis, mutta järkyttävä lukukokemus, joka vangitsi ajatukseni pitkäksi aikaa.
Josiane Behmoiras muistelee kirjassaan varhaislapsuuttaan, jonka hän vietti äitinsä Doran kanssa Ranskassa ja sen jälkeen tapahtunutta muuttoa Israeliin. Muistelmat sijoittuvat pääosin 1950 – ja 1960 –luvulle jatkuen aina kirjoittamishetkeen 2000 –luvulle saakka.
Behmoirasin kirjoitustapa ei noudata muistelmien tavallista muotoa, jossa menneisyys selitetään yhtenäisenä tarinana. Kirja jonka tyyliä kutsuisin runolliseksi ja visuaaliseksi, koostuu lyhyistä muistikuvista, jotka eivät aina seuraa toisiaan aikajärjestyksessä.
Muistikuvat koostuvat pikkulapsen mieleen painuneista yksityiskohdista, pikku tapahtumista ja jatkuvat autenttisina välähdyksinä aina teini-ikään saakka, jolloin Josiane asui äitinsä Doran kanssa Israelissa, jonne muuttaminen oli katkera kokemus.
Juutalaista syntyperää oleva Dora ja hänen 8–vuotias tyttärensä karkotetaan Israeliin Ranskasta, missä viranomaiset ovat pidättäneet heidät irtolaisina Doran etsiskellessä turhaan pysyvää työtä ja asuntoa. Kirjan lopussa Josiane on jälleen maahanmuuttajan asemassa. Elämä juutalaisten luvatussa maassa ei ollut elämisen arvoista, joten kirjoittaja lähti sieltä päätyen lopulta Australiaan.
Tarinan alkaessa äiti on muuttanut tai joutunut pois asunnostaan. Talvensa äiti on viettänyt lentokentällä matkalaukkuineen ikään kuin odotellen pääsyä Australiaan tyttären luo.
Kirja alkaa lapsen muistikuvilla. Lapsen tarkka ja toteava näkökulma tuo esiin kiertolaiseksi ajautuvan äidin ja pikku lapsen tilanteen katkelmallisesti, mutta hyvin autenttisesti ja luontevasti. Heidän tarinansa alkaa Pariisista, missä Dora Behmoiras kamppailee jokapäiväisestä leivästään toimien milloin kirpputorikaupustelijana, milloin kotiapulaisena.
”We sneaked into the courtyards of rich people, lifted the lids of rubbish bins and found our treasures: a bunch of wilted pink artificial flowers, a white embroidered tablecloth speckeld with rust, a man’s shirt marked with red lipstick, a satin purse combing undone at the seam. We carried our treasures tiptoeng on the marble running past the large french window behind which sits the concierge, and if Dora giggled I whisprered ’Shhhh’”
Lapsen näkökulmasta Ranskassa vietetty aika oli hyvää aikaa. Kesäisin Dora onnistui järjestämään heille jopa lomia camping –alueella Chevreusessa. Tytär ei voinut hyväksyä äidin päätöstä lähteä pois turvallisesta työpaikasta pariisilaisen tohtori Godot’n luota.
Äiti ja tytär suuntasivat kuitenkin etelään Montpellier’n seudulle. Dora teki satunnaisia töitä, he yöpyivät joka yö eri osoitteessa, myös pelastusarmeijan suojissa, mutta ennen pitkää heidät pidätettiin irtolaisina. Viranomaiset keksivät vastikään perustetun Israelin ratkaisuna heidän ongelmaansa.
Josiane kuulee sanat ”juutalainen” ja ”Israel” ensimmäisen kerran elämässään 8 vuotiaana maastakarkoituksen yhteydessä. Marseilles’ssa heidät pannaan laivaan joka suuntaa kohti ’luvattua maata’. Ennen lähtöä äiti ja tytär valokuvauttavat itsensä. Katsellen myöhäisellä iällään Marseilles’sa otettua kuvaa kirjoittaja sanoo: ”Dora, älä lähde. Kadut koko ikäsi jos lähdet Israeliin. Pysy Marseilles’ssa!”
Tämä epätoivoinen kommentti, joka on harvinainen kirjassa, antaa ymmärtää, mikä odottaa Israelissa. Dora sitä vastoin on äärettömän innostunut Israeliin pääsystä. Äiti ja tytär pantiin asumaan siirtoleiriin, jossa on vierivieressä maahantulijoille nopeasti pystyttyjä asbestimökkejä. Holon -niminen kolkko vastaanottokeskus sijaitsi Jessie Cohen kaupungin lähiössä. Amerikkalainen Cohenin pariskunta on lahjoittanut varat väliaikaiseksi tarkoitetun leirille.
Väliaikainen identiteetti
Kirjan alkuperäinen nimi ”Dora B. A Memoir of My Mother” peittää häveliäästi sen tosiasian että kirjoittajan äiti todellakin on ollut koditon henkilö. Kodittomuus, vaeltelu paikasta paikkaan, matkalaukkuelämä, jota Dora vietti vanhuudessaan, kuului hänen elämäänsä jo Ranskassa.
Äitinsä tarinaa kertova kirjailija ei etsi syitä tapahtumille, ei pohdi miksi tapahtui niin kuin tapahtui, ei selitä mitään, ei edes taustastaan. Lukija ei saa tietää todellista syytä siihen, miksi Dora lähti kiertelemään Etelä-Ranskaan. Doran mielestä siellä on lämmintä. Tämän äiti kertoo lapselle ja lapsi hyväksyy sen sellaisenaan.
Dorasta kerrotaan sen verran, että alun perin Turkin juutalainen Behmoirasien perhe oli emigroitunut Pariisiin, mutta monilukuinen perhe tuhoutui vähä vähältä. Toinen maailmansota vei osan sisaruksista, osa menehtyi tuhoamisleireillä, osa sairauksiin. Jäljelle jäivät vain Dora ja hänen avioton tyttärensä Josiane sekä Doran veli Sammy. Sammya lukuun ottamatta lapsi ei ole nähnyt sukulaisiaan lainkaan. Doralla on sormessaan äidiltä saatu timanttisormus, ainoa omaisuus, joka ei kadonnut loputtomilla matkoilla.
Viime aikoina on ollut tapana puhua väsymiseen saakka identiteetistä ja sen ’rakentamisesta’. Yleensä asiasta puhutaan kuin talon rakentamisesta, ikään kuin identiteetin ja sen ainekset voisi valita samalla tavalla kuin rakennusmateriaalit. Niille joille identiteetti on tällainen kysymys, se ei ole mikään ongelma.
Josiane Behmoirasin kirjassa muistelee ihminen, jolla ei ole identiteettiä. Josiane on viettänyt elämänsä tärkeimmät vuodet väliaikaisessa mobile-homessa väliaikaisella alueella. Miljoonat ihmiset elävät nykyään tällaista elämää yhteiskunnan ulkopuolella. Doralla ja hänen lapsellaan ei ollut kunnon henkilöllisyyspapereita. Turkin juutalaisella Doralla ei ollut Ranskan passia, vaikka hän oli asunut Ranskassa vuosikymmeniä. Kirjan lopussa Dora ei pääse muuttamaan Australiaan tiukentuvien maahanmuuttomääräysten takia. Hän on muukalainen, joka asuu ei kenenkään maalla, lentokentällä.
Kirjaa lukiessa tulee mieleen, miten tärkeitä tarinat ja muut sosiaaliset viitekehykset ovat identiteetille. Identiteetti muodostuu kertomuksista ja niiden päivityksistä. Josiane Behmoirasilla ei ole esittää sukutarinoita. Sukulaiset vilahtavat usein äidin puheissa, Dora kertaa yhä uudelleen perheensä historiaa. Muisteleminen tuntuu pahalta lapsesta, sillä äiti kiroaa samalla ”vihollisia”, jotka hänen mielestään tuhosivat perheen.
Kirjoittaja ei selittele Doran tilaa, mutta lukija ymmärtää vähitellen, että sodan aikaiset kokemukset, perheen menettäminen ja jatkuva pelko ovat murtaneet Doran ja tehneet hänestä paranoidisen. Israeliin muutto heikentää Doran tilaa entisestään kunnes elämä käy sietämättömäksi.
Elämää epäyhteisössä
Tiedotusvälineiden kautta on syntynyt kuva Israelista poliittisten kriisien polttopisteenä, mutta millaista on elää Israelissa? Kirjan ainutlaatuisuutta on, että se raottaa Israeliin muuttaneiden siirtolaisten elämää sisältäpäin nähtynä.
Dora joutuu heti ensi hetkistä alkaen maahanmuuttaja yhteisön silmätikuksi. Naapurin teini-ikäinen tytär nimittää hänet hulluksi naiseksi. Naapurit kiusoittelevat Doraa ensin koemielessä, sitten tosissaan. Ensin he varastavat ”Hullun naisen” appelsiinit. Sitten viedään pihamaan kivetys: kivi toisensa perään häviää Doran talon pihapolulta ilmestyäkseen naapurin pihamaalle. ”Kun Dora luo kysyvän katseen naapuriin tämä tokaisi: ”Mitä katselet?” ”En mitään” Dora vastasi mutta kun hän tuli sisälle, hän mutisi: ”Likainen vanha Lehmä”.”
Naapurien röyhkeys kasvaa, sillä heidän suuri perheensä on ylivoimainen Doraa vastaan, joka on yksin. Dora yrittää olla onnellinen ja hokee että ’elämä on kaunista’. Hän yrittää nauttia kaikista pienistäkin onnistumisen hetkistä. Äiti ja tytär teeskentelevät, etteivät ole huolissaan. He muuttavat toiseen taloon, mutta kiusaajat seuraavat heitä. Äiti vaalii kasvimaata ja kun se alkaa kukoistaa, naapurit tallaavat sen maahan. Lopulta naapurit saattavat ilmaantua keskellä yötä oven taakse ja pahoinpidellä Doran ilman selityksiä. ”Hullusta naisesta” tulee yhteisön syntipukki, jolle voidaan tehdä mitä vain.
Dora on ollut epäluuloinen luonne, mutta naapurien käytös osoittaa hänen pelkonsa aiheellisiksi. Doran tapa epäillä ja kirota ”vihollisiaan” pahenee naapureiden kiusanteon takia ja hän alkaa uskoa olevansa salaliiton uhri. Hulluinta on että juuri näin asia onkin!
Kaiken aikaa Dora kuitenkin tekee työtä tehtaissa huolehtien asioistaan ja lapsensa koulunkäynnistä. Väliaikaiseksi tarkoitettu elämä parakkileirissä jatkuu parikymmentä vuotta. Äidillä ja tyttärellä ei ole mahdollisuutta muuttaa sieltä yrityksistä huolimatta.
Kirja ei esitä syitä juutalaissiirtokunnan julmaan käyttäytymiseen. Lukija joutuu pohtimaan tilannetta itse. Juuri maahan muuttaneet juutalaiset ovat hajanainen yhteisö tai pikemminkin epäyhteisö, jossa vallitsee armoton vahvemman laki.
Holon on satunnainen kokoelma ihmisiä, jokainen on saapunut vastaanottoleiriin eri puolilta maailmaa. Näillä ihmisillä ei ole, juutalaisuuden lisäksi, mitään yhteistä. Ei edes yhteistä kieltä, sillä jotkut osaavat hepreaa, jotkut eivät. Jotkut ovat hartaita uskossaan, toiset eivät. Vahvimman auktoriteetin tässä yhteisössä omaa ironista kyllä mykkä mies, joka on myös harras uskova. Hän pystyy hillitsemään Doraa pahiten kiusannutta naapuria.
Kirja ei etsi skandaalia, vaikka ainekset siihen ovat olemassa. Skandaaleja on ehkä olemassa vain järjestyneessä yhteisössä, jossa on normeja. Israel, johon äiti ja tytär karkotetaan Ranskasta 1950 –luvun lopulla, ei ollut järjestynyt yhteiskunta.
1950 ja 60-lukujen Israel näyttäytyy primitiivisenä yhteiskuntana, joka ei kykene huolehtimaan heikoimmistaan. Äiti ja tytär joutuvat elämään siirtoleirillä (transfer camp), jonka asukkaat osoittautuvat raakalaisiksi. Naapurit pahoinpitelevät yksinäistä, hieman poikkeavaa naista välittämättä siitä, että tällä on huostassaan myös lapsi.
Doran paranoidinen syndrooma pahenee. Dora ei opi koskaan kunnolla hepreaa. Hän muistelee elämäänsä Pariisissa, mutta muistelmat katkeavat yhtenään ja Dora kuvittelee puhuvansa mikrofoneille, seinille, jotka kuuntelevat. Hänen mielikuvituksensa keksii salaliittoja.
Onko Doran rappeutuva psyyke naapureiden vihamielisyyden seurausta, vai onko naapureiden vihamielisyyden syynä Doran lievä poikkeavuus, hänen ”toiseutensa” ? Ja miksi naapurit, jotka ovat kaikki juutalaisia, kohtelevat toista juutalaista niin julmasti? Näihin kysymyksiin kirja ei vastaa. Eikä se edes esitä näitä kysymyksiä. Lukija voi yrittää kysyä ja vastata, mutta tekeekö se oikeutta tälle kirjalle, epäilen sitä.
Kirjoittaa ja kirjoittaa juutalaisena
Elämä uhkaa muodostua lapsen kannalta sekavaksi ja pelottavaksi vyyhdeksi. Josiane oppii kirjoittamaan hepreaa, jota äiti ei ymmärrä ja siitä tulee hänelle pelastustie. Hän pitää vihkojaan piilossa vuoteensa alla.
Kirjoittajalla, Josiane Behmoirasilla ei ole muuta identiteettiä, ei muuta kerrottavaa itsestään, suvustaan ja taustastaan kuin eletty elämä äidin kanssa, joka päätyy kiertolaiseksi ja siirtoleirin syntipukiksi. Kirjan kirjoittaminen on tietysti yritystä luoda identiteetti. Se onnistuu siksi, että se epäonnistuu: kirjoittaja ei esitä syitä ja seurauksia, tarina on aukkoinen ja monet kuohuttavat asiat sivuutetaan maininnalla.
Lukijana tätä on toisinaan vaikea sietää, vaikka teksti on kaunista. Selittäminen kuitenkin tuhoaisi kertomuksen, tuhoaisi kertojan. Se edellyttäisi astumista juridisen yhteisön eteen, pyrkimistä yhteiskunnan tai yhteisön jäsenyyteen ja sellaiseen kirjoittaja ei kykene. Hän ei kuulunut juutalaisten yhteisöön, ei halunnut kuulua, vaikka se olisi ainoa tapa saada oikeutta. Tässä kirjassa ei etsitä oikeutta, se keskittyy vain elämän kannalta olennaiseen: äidin ja tyttären suhteeseen.
Kirja on tyttären kirja äidille – ei kunnianosoitus, vaan rakkaudenosoitus pettämättömälle äidin rakkaudelle ja huolenpidolle. Kirjan pääosassa on äiti, jonka elämänhalu ja energia ovat kaikesta huolimatta pettämättömät. Doralla on paljon viehätysvoimaa, hän on nähnyt parempiakin päiviä. Hän ottaa vastaan minkä tahansa työn elättääkseen lapsensa. Vaikka israelilaisyhteisö vieroksuu Doraa ja tämän tytärtä, jotkut osaavat myös arvostaa Doran ainutkertaisuutta. Hänen äidin rakkautensa on ehdotonta, mutkatonta ja hyvää tekevää.
Doran tarinan voisi kiteyttää juutalaisten kokemiin kärsimyksiin, joihin kuuluvat tyypillisesti jatkuvat maastakarkoitukset, maanpakolaisuus, elämä väliaikaiseksi tarkoitetuissa olosuhteissa, pakko aloittaa kaikki tyhjästä yhä uudelleen. Tällä tavoin Josiane Behmoiras ei kuitenkaan esitä äitinsä tarinaa.
Juutalaisuus ei nouse esiin poliittisena tai edes moraalisena teemana, mihin länsimaiset lukijat ovat tottuneet. Kirjoittaja tarjoaa äitinsä tarinan kirjallisuutena, jossa on enemmän runoutta kuin politiikkaa.
Vaikka kirja kertoo kohtalosta, joka liittyy tyypillisesti juutalaisuuteen, erikoista on juutalaisuus –teeman liudentuminen ja häviäminen lähes kokonaan. Mietin, johtuuko tämä siitä että kyseessä on naisen ja tyttären kirjoittama kirja? Äidin ja tyttären suhteessa juutalaisuus poliittisena asiana ei nouse merkitseväksi, toisin kuin olettaisi.
Juutalaisilta (mies) intellektuelleilta tai heidän seuraajiltaan ei voi lukea kovinkaan montaa sivua, kun holokaust tuodaan esiin, lähes pakkomielteen omaisesti. Näitä intellektuelleja lukiessa tuntuu, että kirjallisuuden arvo nojaa moraaliseen ylemmyyteen, joka nousee juutalaisten kokemasta kärsimyksestä. Olipa kysymys runoudesta tai muusta kaunokirjallisesta tuotteesta, niiden tulkinnassa nojaudutaan politiikkaan, joka rivien välissä vaatii oikeutta koetusta kärsimyksestä.
Pajari Räsänen kirjoittaa tällä sivustolla ”Derridan testamentti” (numero 3/07) nimisessä artikkelissaan Derridan suhteesta Paul Celanin runouteen. Celanin mukaan runous on todellinen ’ihmisyyden koulu, joka opettaa ymmärtämään toista ihmistä hänen toiseudessaan, vaatii meiltä veljeyttä, siellä missä toinen henkilö nousee esiin, ei suinkaan mantelisilmäisinä vaan kyömynenäisenä ja epämuodostuneena’.
Räsänen jatkaa tästä kysyen tarvitaanko todellakin Anne Frankia antamaan kasvot keskitysleirien uhreille? Jos näin on, silloin ei tehdä oikeutta edes tämän mantelisilmäisen tytön kohtalolle. Tästä hän jatkaa runouteen tai kirjoittamiseen todeten ettei kauneuden ja ylevyyden estetiikka tee oikeutta kärsimyksen kokemukselle. On päästävä taiteen ja estetiikan tuolle puolen.
Tekstissä viitataan juutalaisuuteen ”toiseutena”. Meidän täytyy tuntea ”veljeyttä” ”kyömynenäisyyttä ja epämuodostuneisuutta” kohtaan. Dora Behmoiras ei ollut kyömynenäinen juutalainen, pikemminkin juuri mantelisilmäinen, kaunis nainen, mutta poikkeava yhtäkaikki.
Tyttären kirja osoittaa ymmärtämystä, mutta se ei vaadi veljeyttä. Kirja ei vaadi oikeutta, ”juridinen vastavuoroisuus” toimii siinä huonosti. Se toimii erikoisella tavalla: juutalaisuutta vastaan. Holonin siirtoleiri oli eräänlainen keskitysleiri. Juutalaisuus ”toiseuden” itsestään selvänä määreenä osoittautuu kirjan valossa pelkäksi tyhjäksi kliseeksi.
Tapa jolla Räsänen jatkaa artikkelissaan Anne Frankiin, on sekin kliseisyydessään paljon puhuva. Anne Frankin tarina, hänen elämäniloiset, tyttömäiset muistelmansa eivät tee kirjoittajan mukaan oikeutta kärsimyksen uhreille, eivätkä edes niiden kirjoittajalle itselleen.
Tarkoittaako tämä, ettei Anne Frank ole kykenevä puhumaan puolestaan? Kiistetäänkö mantelisilmäisen tyttömäiset kirjalliset tuotokset kevyenä massaviihteenä? Älköön naiset ja varsinkaan nuoret naiset puhuko, eivät he tiedä riittävästi kärsimyksestä.
Josiane Behmoirasilla on tämän mittapuun mukaan oikeus puhua, koska hän on kärsinyt aivan tarpeeksi. Mutta kykeneekö hän puhumaan ja osaako hän puhua oikein kärsimyksestä?Todennäköisesti Behmoirasin kirja ei koskaan tavoita Celania ja Derridaa tulkitsevia intellektuelleja, siitä huolimatta, että se puhuu samasta lähtökohdasta kuin Celan.
Behmoirasin muistelemia lukiessa kirjallisuudelle asetetut intellektuaaliset kriteerit tuntuvat erityisen pahalta siksi, ettei Josiane todellakaan kyennyt puhumaan, vaikka hän osasi. Hänellä ei ollut omaa ääntä juuri sillä ratkaisevalla hetkellä, kun hänen olisi pitänyt puhua oikeudessa. Hän ei pystynyt puhumaan oikeudessa, kun tuomari pyysi häntä todistamaan äitiin ja häneen itseensä kohdistuneesta väkivallasta.
”Yes I would talk if I could. I’d like to tell the judge:
Your honor, what do you know about suffering or about justice?”
Kirjan kirjoittamishetkellä on kulunut kymmeniä vuosia farssimaisesta oikeudenkäynnistä, jossa pahoinpitelystä syytetty naapuri jäi vaille rangaistusta. Vuosikausia sen jälkeen kun oikeuden istunto on päättynyt, kirjoittaja muistaa jotakin, jonka hän oppi koulussa:
”If there be justice, let it show up now, and if not, forever be it damned.”
Kun hän lopulta puhuu kirjassa, pääseekö hän taiteen ja estetiikan tuolle puolen ja riittävän pitkälle? Entä kuinka pitkälle täytyy mennä taiteen ja estetiikan tuolle puolen, jotta tulisi kuulluksi, myös veljien taholta? Onko kirjallisuuskin sotatilassa oleva territorio, jossa eteneminen on mahdotonta ilman kulkulupia? Piikkilangat estävät naista pääsemästä eteenpäin vapaalle alueelle, jossa ymmärtämystä voisi kohdata? Ajattelen lasta joka piilottaa vihkojaan vuoteensa alle ja uskoo että oikeus tapahtuu jonakin päivänä.
Sillä lopulta ei ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaminen. Kielten opetteleminen. Jos yksi maa ja yksi kieli ei päästä sisäänsä, on mentävä toiseen. Jos sekään ei anna sinun asua itsessään, on lähdettävä taas ja opeteltava uusi. Matkustaminen kielessä ei tunne passeja ja rajatarkastuksia.
Ikuinen juutalainen
Kirja ei tuo juutalaisuuden poliittista agendaa esille, mutta lukijan on pakko ottaa siihen kantaa. Juutalaiset on tapana esitellä sorrettuna ja kiusattuna kansakuntana. Ovatko he kokemansa raakuuden ansiosta moraalisesti muiden yläpuolella? Jos yhteisön moraalisuuden mitta on se miten se suhtautuu heikoimpiin jäseniinsä, Holon niminen siirtoleiri on täysin amoraalinen. Lukija joutuu kuitenkin kysymään, mitä meiltä koko valtiossa on jos juutalaiset tekevät toisilleen tällaista?
Joku voisi nyt keksiä selityksen sorrolle. Doran ja hänen lapsensa kaltoin kohtelu voitaisiin ymmärtää heijastumana juutalaisten osaksi tulleesta yleisestä sorrosta. Koska juutalaisia on halveksittu, he projisoivat kokemansa halveksunnan tiedostamattaan tähän yhteen onnettomaan, psyykeltään horjuvaan naiseen, joka edustaa kaikkea sitä huonoutta, mistä heitä on syytetty.
Mistä juutalaisia sitten on syytetty? Juutalaisuudesta. Paradoksaalisesti Holonin yhteisö halveksii Dorassa omaa juutalaisuuttaan. Tämän joku yhteisön jäsen lopulta tuo esiin, kun naapuri taas kerran pahoinpitelee Doran keskellä päivää tämän omassa pihassa. Väliin tuleva ihminen pyytää lopettamaan, ’olemmehan kaikki juutalaisia’.
Israel näyttäytyy kirjassa tylynä luokkayhteiskuntana. Varakkaita ihmisiä on, ja he ovat hyväntahtoisia, jos heille sopii. Mielenterveysapua tai terapiaa ei ollut saatavilla silloin kun Dora ja Josiane muuttivat Israeliin.
Äiti ja tytär
Eräässä luvussa Josiane löytää koulutovereineen kulkukoiran, jota kaikki ovat luulleet shakaaliksi. Äiti antaa Josianen pitää koiran, vaikka mutiseekin epäluuloisena, että sen musta väri tuottaa huonoa onnea. Kun naapurin kiusanhenki näkee koiran, hän uhkaa tietysti tappaa sen. Äiti ei ymmärrä heprean kielistä uhkausta, joten koira saa kodin.
Illalla leirin asukkaat sytyttävät nuotion polttaakseen symbolisesti jonkun vihollisen, ”Hitlerin”. Josianen sydän hypähtää, koska hän pelkää että roviolle viedään hänen koiransa. Roviolla eräs lapsi saa palovammoja mutta hänen äitinsä suojelee lasta sammuttaen palavan kohdan omalla lihallaan, ottamalla lapsen jäsenen suuhunsa.
Tämän kohdan voi lukea monella tavalla. Siinä voi nähdä janoisen ’shakaalin’, johon kirjoittaja epäilemättä samastuu. Siinä voi nähdä kiusanhengen, joka tapansa mukaan vainoaa.
Mutta kirjoittaja näkee vain äidin. Äidin läsnäolo muuttaa tässä hylätyssä maailmankolkossa kaiken. Aurinko alkaa lämmittää vihamielistä siirtoleiriä ja lämpö välittyy äidin läsnäolosta. Äiti sallii koiran tulla heidän kotiinsa. Sille annetaan vettä ja se saa nimen Mickey.