Marko Gylén 6.12.2013
Suomessa vallitsee kuulemma kateuden ilmapiiri. Teema on noussut esiin hiljattain erityisesti Pekka Himasen ja Manuel Castellsin työryhmän ympärillä. Se ei ole yllätys, sillä hankkeen lopputuotoksessa, kirjassa Kestävän kasvun malli – Globaali näkökulma (2013), Himanen nostaa esille ”kateuden kulttuurin”. Tämä on itsensä toteuttava ennuste, eräänlainen versio profetiasta ”kukaan ei ole profeetta omalla maallaan”. Sen ääneen sanojaa voidaan arvostella, mutta tämä vain osoittaa hänen olleen oikeassa ja samalla kuittaa kaiken arvostelun silkaksi kateudeksi.
Asiallinen kritiikkikin on saanut kateuden leiman, vaikka se on lähinnä ollut yksityiskohtaista arviointia siitä, lunastaako hanke omat lupauksensa huippututkimuksesta. Kyseessä on rahoituksen oikeudenmukaisuus. Himasen työryhmä sai oikeistopäättäjien avustuksella tutkimusrahoitusta ohi normaalin kanavan. Sitä ei kilpailutettu sen paremmin valtion taholta kuin Suomen akatemiankaan. Tämä on sikäli merkittävää, että kateus on tuomittavaa juuri silloin, kun kadehditaan jotakuta, joka on menestynyt omilla ansioillaan. Hankkeen kohdalla näin ei tapahtunut, vaan se rahoitettiin niiden kustannuksella, jotka joutuvat kilpailemaan keskenään.
Sama vika löytyy Guggenheim-hankkeestakin. Guggenheimia ajetaan Helsinkiin kuin käärmettä pyssyyn. Julkisia varoja jouduttaisiin siihen epäilemättä käyttämään, mutta ne varmasti järjestyvät tarvittaessa, ainakin jos oikeistolaiset voimat saavat päättää. Lisäähän se kuulemma turismia eli tekee taiteesta markkinataloudelle hyödyllistä lyhyellä tähtäimellä. Samaan aikaan muut kulttuurihankkeet, -instituutiot, taiteilijat ja taiteen tutkijat kilpailevat verissä päin pennosista. Kun he nostavat kriittisen äänensä Guggenheim-hanketta vastaan, heidät kuitenkin leimataan kateellisiksi. Oikeistolainen kilpailun imperatiivi ei koske näköjään kaikkia. Tai toisin sanoen: kateelliseksi leimaaminen on vain strategia tässä kilpailussa, jossa eräillä tahoilla on lupa muokata sääntöjä uusiksi.
Palaan vielä Himaseen. Hankkeen aiemmassa julkaisussa, Kukoistuksen käsikirjoituksessa (2010), Himanen kannustaa kateuden kulttuurin sijasta luovaan kulttuuriin siten, että sijoitettaisiin taiteisiin ja humanistisiin aloihin. Himasen kieli on tosin oikeistopäättäjille suunnattua ja siten monien mielestä varsin vaikeasti nieltävää hypetystä. Ehkä tällainen tsemppausretoriikka ja tutkimuksen popularisointi on kuitenkin tarpeen, sillä akateemisemmat ja vasemmistolaisemmat näkemykset saisivat todennäköisesti vain torjuntaa aikaiseksi päättävissä tahoissa. Niinpä hanketta olisikin kenties hyvä lähestyä toisella tavalla kuin kritisoimalla rahoitusjärjestelyjä ja tutkimuksellista tasoa. Ehkä vain pitäisi kehua hanketta siitä, että se nostaa esiin lisätutkimuksen tarpeita. ”Lisätutkimuksen tarpeet” ovat tietenkin hankkeen puutteita, mutta kohuun tuomitun keskustelun sijaan nuo puutteet voisi kääntää aseiksi vallitsevia voimia vastaan. Jos pääministeri on sitä mieltä, että Himasen tutkimus on hyvä, niin vaaditaan sitten siihen vedoten, että hallinto alkaa panostaa taiteeseen, luovuuteen, ympäristöön ja hyvinvointiin sekä näiden puolien lisätutkimukseen.
Kulttuurin piirissä ilmenevästä kateudesta on puhuttu hiljattain toisaallakin. Jare Henrik Tiihonen, eli Cheek, on menestynyt popmuusikko. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on erehtynyt lausumaan, ettei hirveästi arvosta Cheekin tuotantoa, vaikka muuten onkin hip hopin suosija. Monien mielestä tämä lausunto heijastelee yleistä kateuden ilmapiiriä. Kateuden jäljet johtavat kuitenkin itse sylttytehtaalle. Jos vilkaisee Cheekin videoita, niin näkee monissa niistä vähäpukeisia naisia, joita esitellään menestyksen merkkeinä amerikkalaisen bling bling -suuntauksen malliin. Tarkoitus on juuri herättää kateutta, uhota menestyksellä ja samalla korostaa sekä kulutuskulttuuria että naisten esineellistämistä. Lyriikat saattavat olla toisensisältöisiä, mutta viesti on selvä. Tässä mielessä on oikeastaan omituista, että Cheek-fanit syyttävät muita kateudesta. Sehän on koko jutun pointti.
Taiteessakin on toki kilpailua. Finlandia-palkinnot on juuri jaettu. Menestyneet taiteilijat saavat osakseen myös kateutta. Makuja on monia ja kilpailu on kovaa. On usein jonkin verran sattuman kauppaa, kuka menestyy ja kuka ei. Kuitenkin taide voisi olla juuri kateuden kulttuurin vastakohta, kuten Himanen tuntuu ehdottavan.
Mitä oikeastaan on suomalainen kateus? Onko se todella kateutta, vai johdonmukainen seuraus kovenevasta kilpailukulttuurista ja kasvavista tuloeroista? Kuka on oikeastaan kateellinen? Eikö lain rajoilla liikkuvaa verosuunnittelua harrastava suursijoittaja olekin kateellinen niille, jotka saavat yhteiskunnan verovaroista tukea? Entä valtiota apuun huutava vientisektori? Eikö sekin ole kateellinen muiden maiden yrityksille? Kenties kateellisuus on suorastaan keskeinen osa nykymarkkinatalouden logiikkaa. Jos siis kateellisuutta pitää purkaa, niin on vastustettava sitä, että markkinakilpailusta tulee elämää hallitseva periaate tai maailmankuva. Cheekin videotkaan eivät voi jäädä tälle kritiikille immuuneiksi. Yhteiskunnallisemman rapin kannattajien kritiikki ei täten ole kateutta, vaan Himasen ajatuksia sivuavaa arvostelua kateuden kulttuuria kohtaan. Itse asiassa sama sisältö löytyy hieman toisella tavalla myös Himasen hankkeeseen kohdistuneesta kritiikistä.
Nykytaide nostaa usein esille yhteiskunnan epäkohtia ja kenties juuri markkinatalouden ja kulutuskulttuurin aiheuttamaa syrjäytymistä ja syrjintää. Onko se siis vasemmistolaista? Ei välttämättä. Jos nykyiset kansalliset ja globaalit valtarakenteet ovat oikealle kallellaan ja taide vain näyttää maailman sellaisena kuin se on, se tulee usein kritisoineeksi maailmaa pyörittäviä oikeistolaisia valtarakenteita. Taide sinänsä sisältää aina kriittisen potentiaalin tai vähintään mahdollisuuden pysähtyä sen eteen, mitä teos tarjoaa nähtäväksi, kuultavaksi tai luettavaksi. Silloin, tällaisessa pysähtymisen tai pidättymisen tilassa, alkaa nähdä asioiden laajempia yhteyksiä, pidemmällä tähtäimellä ja kriittisen etäisyyden päästä sekä myös itsekritiikkiin taipuen. Toki taide voi myös osallistua valtarakenteiden ylläpitoon, kuten se on historiansa saatossa tehnytkin. Tämä kuitenkin edellyttää, että nuo valtarakenteet ovat itse laajakatseisia. Kilpailun ideologia poikkeaa jossain määrin tästä, koska sen muotona on juuri olla lyhytjännitteistä ja aina vain seuraavaan palkintoon tuijottavaa.
Tämän vuoksi kilpakulutuskulttuuri suosii viihdettä – tekemättä nyt kuitenkaan jyrkkää ontologista eroa taiteen ja viihteen välillä. Viihde oikeuttaa itsensä sillä, että se vain kilpailee kuluttajien huomiosta ja tarjoaa mitä kuluttajat haluavat, mutta viihde myös tuottaa kuluttajansa. Kateuden ja kilpailun kulttuuri eli markkinatalous on meihin niin sisään ajettua, että haluamme viihteen nopeasti mukaansatempaavia tuotteita, kulutettavia elämyksiä. Viihde vahvistaa tätä, sillä viihdeteollisuuden sisäinen kilpailu etsii aina yhä menestyvämpiä tuotteita ja totuttaa näin katsojat etsimään entistä nopeampia ja suurempia elämyksiä, jo käytössä kuluneiden tilalle.
Tästä on lopulta kyse myös noissa keskusteluissa Himasesta, Guggenheimista ja Cheekistä. Kohu, varsinkin kateuskohu, on viihdettä par excellence. Taide on tämän vaihtoehto.