Anni Venäläinen 7.12.2012
Luin joitakin viikkoja sitten Helsingin Sanomista tutkimuksesta jossa oli selvitetty edellisen elämään liittyvien muistikuvien säilyvyyttä. Pitkän aikavälin kyselytutkimuksessa oli havaittu haastateltujen edellistä elämää koskevien muistikuvien säilyneen paraikaa eletyn elämän lapsuusmuistoja paremmin.
Uutisen mukaan haastattelun hedelmällisin tutkimusaineisto oli kerätty sielunvaellukseen uskovien libanonilaisten druusien keskuudessa. Ihmisten tutkijoille kertomat muistot olivat muovautuneet aineistoksi joka voisi kertoa näkökulmasta riippuen yhtä hyvin valemuistojen muodostumisesta kuin sielunvaelluksen olemassaolosta. Tutkimus johdattaa miettimään muiston, dokumenttien ja näihin luottamisen yhteyttä.
Dokumentit ovat hataran ja manipulaatioille alttiin muistin apuvälineitä.
Ehkä siksi ne hetket jolloin dokumentit muistuttavat omasta ”epäluotettavuudestaan” ovat niin piinallisia. Todellisuudesta neuvotteleminen on olennainen osa esimerkiksi politiikkaa, missä se ilmenee poliittisena retoriikkana ja päätöksen teon kiemuroissa. Politiikka rakentaa todellisuuttamme ja elämisen ehtojamme vaikka se pohjautuisi epätotuuksiin tai muunneltuun totuuteen. Jääköön tässä menemättä syvemmälle itse todellisuuden todellisuusluonteen pohtimiseen.
Dokumentit, esineet, kuvat, kirjalliset lähteet voivat tarvita puolestapuhujaa. Käsite ”forensic aesthetics” viittaa taitoon esittää visuaalisia todistusaineistoja retoriikan tukena, käsite ”forensic architecture” taas raunioiden todistusvoimaan esimerkiksi sotarikosoikeudenkäyntien yhteydessä. Kysymys on siis viimekädessä taidosta saada aineisto puhumaan.
Dokumentaatioiden merkitys on ilmeinen katoavaksi suunnitelluille, tapahtumaluonteisille, prosessinkaltaisille ja yhteisölliseen toimintaan pohjautuville teoksille. Kokoelmanäyttely on eräänlainen ”forensic aesthetics” –käytäntö sekin.
Kiasman kokoelman ympärille rakentuvassa teemanäyttelyssä Tosi kyseessä – dokumentti nykytaiteessa ,tarkastellaan nykytaiteen ja dokumentin, dokumentin ja totuuden sekä dokumentin ja todistusaineiston välistä suhdetta (tai suhteellisuutta). Museon taidekokoelma on tietenkin sekin jo itsessään dokumentti, yritys muistaa edes valikoitu kertomus taiteesta eri vuosikymmenillä. Johdantotekstissä näyttelyn toivotaan innostavan katsojaa pohtimaan omaa suhdettaan dokumenttiin, muistiin ja historian tapahtumiin.
Jäin miettimään näyttelystä erityisesti Tuomo Rainion teosta Fractured Sight (2008), joka – näin muistan – on teoksen yhteydessä annettujen tietojen mukaan kuvattu Tokiossa metron sisäänkäynnin luona. Kysymyksessä on paitsi fragmenteista muodostuva kooste ohikulkevasta ihmisjoukosta tiettynä ajanjaksona myös sarja eräänlaisia pienimpiä mahdollisia dokumentteja; laajassa kuvasarjassa näemme vain henkilöiden kasvoja passikuvamaisen tiukasti rajattuna. Teoksen rakenteesta johtuen teoksen kaikki kuvat on nähtävissä yhtä aikaa vain tietystä katselukulmasta. Katsoja liikkuu teoksen edessä kuvien muuttuessa vuorotellen väripinnoiksi ja hahmottuessa jälleen kasvokuviksi. Kasvoista muodostuu kuvauspaikan tutkielma, eräänlainen paikankuvaus. Toinen, kiusallisempia mielleyhtymiä herättävä näkökulma on nähdä teos tokiolaisten kasvojen typologisena tutkielmana. Kuvaaja ei ole ottanut kontaktia kuvauskohteisiin, hän on toiminut ulkopuolisen tarkkailijan tavoin, tallentavana silmänä, jonka tarkoitusperien hyväntahtoisuudesta meille on todistuksena vain teos johon kuvat ovat lopulta päätyneet. Lopulta kuvauspaikasta ja kuvaustilanteesta todistaa vain taiteilijan lausunto. Kuvat voisivat oikeastaan aivan yhtä hyvin olla mistä tahansa, vaikka Helsingistä.
Tuomo Rainio: Fractured Sight
Art of Resarch –konferenssissa Aalto yliopistossa pohdittiin marras-joulukuun vaihteessa taiteellisen tutkimuksen ja tiedon suhdetta. Mediataiteilija ja tutkija Kaisu Koski, yksi konferenssin key note –puhujista, on tehnyt projekteja lääketieteen opiskelijoiden parissa. Koski oli pyytänyt opiskelijoita piirtämään valitsemansa ruumiin osan, jonka toiminta heidän tuli selittää. Näimme vielä keskeneräisen videoteoksen jossa opiskelijat piirsivät ja kertoivat muistinvaraisesti muun muassa sydämen, ihon, keuhkojen ja munasarjojen toiminnasta. Ehkä meidän potilaiden tulisi olla huolissaan miten häilyviltä näiden tulevien lääkäreiden muistikuvat ihmisen anatomiasta tuntuivat. Toisaalta teos on kiehtova, hauska ja kiinnostava tapa käsitellä myös tieteellisen tiedon luonteeseen sisältyvää epävarmuutta ja inhimillistä heikkoutta.
Taiteen ja todellisuuden välisen suhteen pohtimista voi kokeilla myös Ateneumin näyttelyssä 52 Sielua – Symbolismin maisema 1880 – 1910. Symbolistien maisemakuvauksen lähtökohtana on luonto, joka kuitenkin näyttäytyy teoksissa epätoden kaltaisena, mystisenä ja mielentilojen ilmauksena. Symbolistien näyttely nousi mieleeni käydessäni katsomassa viimeistä päivää auki ollutta Polaroid-näyttelyä Suomen valokuvataiteen museossa. Polaroidien maailmassa on niille tunnusomaisesta estetiikasta johtuvaa samankaltaista epätodellisen tuntua kuin symbolistien maisemissa. Huomio kiinnittyy yksityiskohtien kauneuteen, outouteen. Polaroidilla on kyky muuttaa arkinen ja banaali maagiseksi. Saman teki Juhani Harri vuosikymmenten aikana erilaisista materiaaleista ja esineistä työstämissään koosteissa.
Jenni Eskolan näyttelyssä Galleria Aarnissa teoksen ja todellisuuden suhde palaa jälleen kysymykseen katsojan uskosta omien aistiensa todistusvoimaan. Näyttelyn eräänä tutkimuskysymyksenä tuntuu olevan katsojan tekeminen tietoiseksi omista ennakkoluuloistaan ja olettamuksistaan.
Jenni Eskola: Monument
Eskolan Mo(nu)ment on tavallaan vanitas-aiheen uustulkinta joka pohdiskelee taiteen katoavaisuuden tai pysyvyyden suhdetta ja nostaa itsetuhoisen asenteensa kautta tarkasteluun säilyttämispyrkimyksen mahdollisuuden ja mielekkyyden. Teos pohdiskelee taiteen, yhtälailla veistoksen kuin valokuvan, piirtämisen tai dokumentaation kykyä säilyttää ja ikuistaa. Teos on samalla piirtämisen keston dokumentti ja tutkielma, piirtämisen monumentti joka on hetkellinen, näyttelyn keston pituinen.
Eskolan kuvat ovat kaksinkertaisesti etäännytettyjä dokumentaatioita. Lehtikuvia ja muita kuva-aiheita, taidekuvia, uutiskuvia ja aikakauslehtien kuvia. Tutkielma visuaalisen nykykulttuurin aarreaitasta jota piirtäjä voi tutkia yhtenä osana todellisuutta aivan kuten maisemamaalari on tutkinut maisemaa. Näyttää siltä että taiteilija on valinnut kuvia myös niiden asettaman piirtämisen haasteen perusteella, erilaisten pintojen kuvaamisesta, ihmisten, rakennusten, raunioiden ja tekstuurien jäljentämiseen.
Näyttelyssä on myös tekstiteos jossa monument –sanan kirjainten n ja u kohdalla on seinässä aukko. Aukosta näkyy valeseinän ja oikean seinän välinen lämpimän sävyisellä valolla valaistu tyhjä tila, joka saa kirjainaukot hehkumaan kullan värisenä. Kauempaa katsoessa teos näyttää kuitenkin erehdyttävästi vain seinään kiinnitetyltä valkoiselle A4-paperille painetulta tekstiltä.
Katso myös:
Jenni Eskolan näyttelyn kritiikki Mustekalassa . Irmeli Hautamäki: Monumentteja räjäyttämässä. Jenni Eskolan piirrosinstallaatioita galleria Aarnissa.