16.12.2007 Kari Yli-Annala
Hannele Rantalan Hiekkaympyrä-performanssi Galleria Hippolytessä 3. – 21.10.2007
Jouni Kujansuun näyttely Piirustuksia x 2 Viiskulman Galleria Huudossa 28.11 – 9.12.2007
Minun piti kirjoittaa aikaisemmin tänä syksynä Mustekalaan arviointi Hannele Rantalan kirjasta ”Hiekkaympyrä”. Kirjan kyllä näin ja katsoin, mutta mieluummin kirjoitan Rantalan galleriaperformanssista, jossa kirjassa olleet valokuvat heräsivät eloon katsojan edessä pöydällä tekijän itsensä toimiessa niiden esittäjänä, sivunkääntäjänä – sivujen ollessa irrallisia, erillisiä valokuvia. Tämä tapahtui Hippolyte -gallerian takahuoneessa, jonne mennessä huomasin viettäväni pienen ajan galleriaan muodostuneessa odotussalissa. Odotus virittyi positiivisesti, ja esitys itsessään näytti jo kaukaa katsoen miellyttävältä kahdenkeskiseltä tapahtumalta.
Miten kirjoittaa tapahtumasta, jossa katsominen, paikallaolo ja toiminta muodostavat toisistaan erottamattoman tilanteen? Kahdenkeskinen kuvien esittäminen on harvinainen laji. Taiteilijoille omien kuvien esittämisestä on tullut enemmän tai vähemmän luentotyyppisiin tilanteisiin liittyvä mekaaninen konventio, eräänlainen pedagoginen rituaali, jonka tarkoituksena on vahvistaa, että oman tuotannon voi tavalla tai toisella sijoittaa kunkin hetken suosiosanojen laariin. Kahdenkeskistä esittämistä tapahtuu yleensä vain taidekoulujen ohjaustilanneissa, jolloin siitä saavat nauttia vain opettajat ja oppilaat.
Rantalan performanssi oli sanaton kahdenkeskinen esitys, kuvien vaihtumisen rytmin ollessa suoraan suhteessa taiteilijan ja katsojan vuorovaikutukseen. Tässä kuvien montaasissa taiteilija oli omine motorisine rytmeineen ja päätöksineen koneenkäyttäjä ja ’kone’, joka määräsi tahdin.
Rantalan valokuvat esittivät todellisuudesta tehtyjä havaintoja, jotka ovat helposti jaettavissa: katujen yksityiskohtia, ympyrän kaltaisia abstrakteja merkkejä kaupungilla, pilviä taivaalla tiettynä vuorokauden hetkenä jne. Kuvia liittivät yhteen tietyt muodolliset, värilliset tai muut samankaltaisuudet, jotka eivät itsessään olleet mitenkään silmiinpistäviä. Toisaalta niissä on mukana myös hetkellisyyttä, matkalla oloa. Tästä muodostui yleisen ja yksityisen yhdistävä muistin maisema – kokemus muistikuviksi muuntuvasta havainnosta, joka ei kuulu kenellekään erityisesti, mutta juuri siksi voi olla kenen tahansa omaa.
Näillä leveysasteilla ja tässä kulttuurissa kasvaneena on helppo tunnistaa tiettyjä samasta kulttuuripiiristä lähtöisin olevan taiteilijan tekemiä tai esiin rajaamia merkkejä, materiaaleja, tiloja ja hetkiä. Mutta Rantalan kuvissa oli myös mielenkiintoista urbaania universaalisuutta kaupunkitilan ominaisuuksien neutraalin tarkastelun kautta. Merkit nousevat esiin ja muodot muuttuvat merkityksellisiksi, kun paikkaan tekee rajauksen. Mistä tunnistamaton, esimerkiksi säännönmukaisuutensa kautta merkitykselliseltä vaikuttava merkki milloinkin on merkki – yksilöllisestä eleestä tai vaikka urbaanista heimoajattelusta? Performanssissa kyse oli selkeästi yksilöllisen tarkkailijan, kameran avulla asioita esiin rajaavan ja niitä myös muistiin tallettavan hiljaisen havainnoijan näkökulmasta.
Rantalan performanssi palasi mieleeni kun näin Jouni Kujansuun näyttelyn Galleria Huudossa. Kujansuu on tehnyt piirtäen eräänlaista kenttätutkimusta havainnon, kopion ja uniikin kuvan kysymyksistä. Jokaisesta aiheestaan hän on tehnyt iso- ja pienikokoisen piirroksen. Etäännytys syntyy siitä, että jokaisen piirroksen pohjalla on valokuva. Valokuva voi olla niin hänen itsensä ottama kuin lehtivalokuvakin. Havaintojen ja kuvien autenttisuus kyseenalaistuu.
Mitä Kujansuu saa aikaan tekemällä samat piirrokset kahteen kertaan, joissain tapauksissa käsitellen niitä myös kummaamalla ja päälle maalaamalla? Hän luopuu ainutkertaisesta ekspressiosta, tunteenomaisesta ilmaisusta. Piirrokset eivät ole eksakteja kopioita. Kujansuu tuntuu pyrkivän sijoittamaan havainnon, komposition ja perspektiiviajattelun kaltaisen kuvailmaisun ja sen länsimaisen tradition lempeästi sulkuihin, samalla kun kuvat ovat täynnä viittauksia tuohon traditioon. Valokuvalähtökohtaisuus antaa vapauden pysytellä tietyissä rajoissa, olla vapaa tulkinnassa, mutta jättää myös tilan ja hyväksynnän tähän traditioon liittyvälle praksikselle, käden ja mielen yhdessä luomalle muodon ja tilan hahmotukselle, joka on aina sidoksissa länsimaiseen traditioon.
Lisäksi näyttelyn piirrospareista nousee esiin lisää tasoja, jotka luovat niihin kiinnostavia lisäkerroksia. Piirros jääkaapin oveen kiinnitetystä julisteesta, joka esittää toista julistetta ja sitä ilmassa pitäviä käsiä, on hyvä esimerkki tästä. Kuva kuvassa muodostaa eräänlaisen mise en abymen, joka toistaa kuvan rakenteen jatkaen sitä loputtomiin.
Näyttelyssä on mukana myös muita teemoja: esimerkiksi eläinteema. Kuvissa esiintyvät älykäs papukaija ja norsu, joka tunnistaa peilikuvansa koskettaessaan otsaansa asetettua merkkiä. Eläinten ja ihmisten välillä vallitsee merkillinen, hieman epätasapainoinen suhde. Tämä tieto, nämä taustatarinat liittyvät Kujansuun työhön mutta niistä ei tarvitse olla tietoinen arvostaakseen kuvapareja. Niissä kysymys on kuvan identiteettiä kysyvistä konteksteista, omaan havaintoon otettujen kuvien sfäärin varjoista ja heijastuksista sekä kuvan haurautta ja artefaktisuutta esiin nostavan alueen esilletuomisesta.
Myös heijastus television pinnasta on piirretty valokuvasta, vaikka Kujansuu on joskus tehnyt vastaavansisältöisen videoteoksenkin. Kyseessä on eräänlainen omakuva interiöörissä, taiteilijan hahmon häivähtäessä kuvassa haamumaisena jälkenä. Televisioruudusta tulee peili, ympäröivää tilaa vääristyneenä heijastava kaareutuva pinta. Muodostuu uusi kuva, uusi alue. Suljettu televisio merkitsee avautumista muuanne kuin sen kautta välittyville ja malleille ja kulttuurillisia käskyjä välittäville viesteille. Suljettu televisio antaa omalle ajattelulle kehkeytymisen mahdollisuuden. Se voi saada muotonsa esimerkiksi piirtämisen kautta tapahtuvana maailmanhahmotuksena.
Niin Kujansuulla kuin Rantalallakin on kyse pienistä eleistä, katsojan kahdenkeskisyydestä teoksen kanssa. Niissä on mukana hetkellisyys, matkalla olo, tuntu siitä että tietyt kuvat ja havainnot koskettavat meitä, liittyvät meihin pidemmäksi aikaa, tarttuvammin kuin toiset. Eihän tajuntamme kaikkea rekisteröi. Henkilökohtaisista lähtökohdista tehdyistä valinnoista tulee yleistä, havainnon ja muistin ehtoja kysyvää. Samalla kuvat ovat tunnistettavia juuri siinä määrin, että ne voi helposti sijoittaa myös omiksi mahdollisiksi havainnoiksi.
Kiinnostun maailmassa paljon sellaisesta, joka ei ole välttämätöntä ja pragmaattista. Arvostan aikaa ja paikkaa, joka kietoo minut tai meidät ympärilleen, antaen hetkellisen vapautuksen ahtaista ajallisista ja tilallisista pakoista, kronologioista ja lineaarisista syy- ja seuraussuhteista. Muodostuu välitiloja, joissa katsojana, kävijänä, kulkijana kohtaan muita laatuja. Joskus kyse voi olla niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin television sulkemisesta. Myös sen television, joka jatkaa olemassaoloaan digitaalisessa mediassa.