Antti Oikarinen: ”Veistoksia” Forum Boxissa 2.3.–25.3.2012
Saara Karhunen 23.3.2012
Antti Oikarisen (s. 1974) ovelan näyttelyn aiheena on veistos. Näyttely koostuu puuveistoksista, vaikkei sitä millään ensi näkemältä uskoisi. Oikarinen on veistänyt mdf-levystä joukon esineitä ja maalannut sitten materiaalin täysin piiloon. Teippirullat, maalitahraiset tikkaat, lattiaharja, jatkojohto, pahvilaatikot ja kuvapuoli seinää vasten seisovat maalaukset ovat tuttujen esineiden täydellisiä jäljitelmiä. Niiden myötä Forum Box näyttää kesken näyttelyn ripustuksen avatulta gallerialta.
Näyttelyn nimessä lainausmerkkeihin asetettu sana veistos asettuu tarkastelun kohteeksi. Oikarinen kirjoittaa miettineensä näyttelyä tehdessään sellaisia kysymyksiä kuin mikä veistos on ja mitä se esittää. Kysymysten yksinkertaisuus ja näyttelyn arkisuus ovat vain näennäisiä; Oikarinen avaa ovet kuvanveiston historiaan ja jatkaa keskustelua taiteenlajista kiinnostavalla tavalla eteenpäin.
1950-luvulla Barnett Newman vastasi Oikarisen esittämään kysymykseen veistoksen olemuksesta näin: veistos on se, mihin törmäät kun astut taaksepäin katsellessasi maalausta. Newmanin vitsi alkaa olla vanha, mutta ansaitsee tulla toistetuksi edelleen, sillä se osuu asian ytimeen. Maalarin sutkautus liittyy maalauksen ja kuvanveiston väliseen arvohierarkiaan, omana aikanaan etenkin ajatukseen abstraktin maalaustaiteen ylivertaisuudesta. Pitkin taiteen historiaa maalaus on liitetty älyyn ja henkisyyteen. Se on ollut etäinen ja tuonpuoleiseen viittaava ikkuna toiseen todellisuuteen tai modernismin puhdas optinen pinta. Veistos taas edellyttää syntyäkseen ruumiillista työtä, työkalujen kolinaa, hikeä ja pölyä. Ja kuten Newmankin totesi, kaikessa hankalassa konkreettisuudessaan veistos on läsnä tässä ja nyt, samassa tilassa katsojan ruumiin kanssa. Siinä missä maalaus kykenee luomaan kaksiulotteiseen pintaan illuusion todellisuudesta, veistos ei pääse todellisuutta pakoon, vaan sijoittuu itse siihen.
Oikarisen Forum Boxiin lavastamasta fiktiivisestä näyttelyn ripustuksesta näyttäisi syntyvän nimenomaan maalausnäyttely, mikä on minusta viehättävä silmänisku maalauksen ja kuvanveiston väliselle kahnaukselle. Se on myös monia tasoja avaava ajatusleikki. ”Veistoksia” on näyttely, jossa veistokset esittävät maalauksia. Oikarisen maalausten kangas ja sen kiilapuihin kiinnittävät niitit ovat nimittäin kuvanveistäjän pieteetillä vuolemaa mdf-levyä. Kuvapuoltakaan ei pääse näkemään, kun se on käännetty seinää vasten kuvitteellisen maalarin suunnitellessa ripustustaan.
Oikarisen veistosten ja katsojan välillä tapahtuu jonkinlainen törmäys, joka liikuttaa katsojan ajattelua. Se on ratkaisevasti erilainen kuin Newmanilla, jolla veistokseen törmääminen lähinnä esti maalauksesta lumoutuneen katsojan liikkeen tilassa ja palautti tämän todellisuuteen. Asioiden tekeminen veistoksiksi estää Oikarisen näyttelyn katsojaa pitämästä niitä sellaisena kuin mitä ne todellisuudessa olisivat. Tämä ”veistosmaisuus” estää katsojaa katsomasta maalausta kuvana, kiipeämästä tikkaille tai lakaisemasta lattiaa. Veistokseksi tehtyyn ja sellaiseksi nimettyyn teippirullaan törmääminen siirtää katsojan toisenlaiseen suhtautumisen tapaan, jonka konventioihin kuuluu muun muassa se, ettei esineeseen kajota käsin, vaikka kuinka tekisi mieli ja vaikka esine sitä normaalisti edellyttäisi.
Oikarinen on myös asettanut yhden ”veistoksensa”, pienikokoisen pahvilaatikon, jalustalle. Epäilen, että jalusta on valkoiseksi maalattua mdf-levyä, jolloin senkin voi lukea ”veistosten” joukkoon veistokseksi, joka esittää jalustaa. Merkittävänä veistoksen esittämiseen liittyvänä konventiona jalustan tehtävä on nimenomaan ollut erottaa veistos ympäristöstään, kohottaa se arjen yläpuolelle. Esineen materiaalisuuden lisäksi merkityksellistä on se, että se nimetään ”veistokseksi”. Lainausmerkit asettavat veistoksen historiallisena ja kulttuurisena käsitteenä huomion kohteeksi ja vievät katsojan myös ajattelemaan näkemisen ja tulkitsemisen ehtoja.
Oikarisen näyttely on viitteistä ja ajattelusta täyteen ladattu, mutta samalla sen teho perustuu ennen muuta käsityön ihmeeseen ja harkittuun visuaaliseen niukkuuteen. Taiteilija on hyödyntänyt hienosti Forum Boxin suurta tilaa. Teokset ovat pieniä ja tilaan säästellen ripoteltuja, jolloin galleriaan on jäänyt paljon tyhjää. Kun teoksista pääsee jyvälle, koko tilaa alkaa tutkia ja etsiä lisää mahdollisia ”veistoksia”.
