30.4.2010 Sini Mononen
Mörkö se lähti piiriin ja lapset juoksivat perässä
Olen pohtinut viime aikoina lasten musiikkikulttuuria ja erityisesti ”pelottavaa” sellaista.
Omasta lapsuudestani muistan, kuinka pelottavia eivät olleet niinkään ne sävelmät, joissa meripeikko uhkasi uhkarohkeaa Mikkihiirtä tai Pekka kohtasi suden, vaan ne, joissa esitettiin omaan maailmaani kiinteästi kuuluvia pelottavia asioita. Pienenä tyttönä en uskaltanut kuunnella Vaahteranmäen Eemelistä kertovaa Kissankulman kauhu Eemeli -laulua, siinä olleen alun vihaisen huutavan aikuisen vuoksi. Samoin M. A. Nummisen ja Hannu Mäkelän Herra Huu oli ahdistava.
Aikuisikäisenä kauhukulttuuriin tutustuttuani löysin tukea lapsuuden aikaisiin taiteen parissa koettuun pelkoihin taideteorioista. Noël Carrollin käsitteet taidekauhu ja luonnollinen kauhu auttoivat erottamaan taideteoksen aiheuttaman tunnetilan luonnollisessa elämässä syntyneistä tunteista. Vaikka fysiologisesti taideteoksen aiheuttama pelkotila muistuttaakin monin tavoin luonnollisen elämän kauhua tai pelkoa, oleellista on, että taideteoksen parissa koettu tunne mahdollistaa pelon tarkastelun turvallisen matkan päästä. Vasta sen jälkeen voi syventyä taiteen tarjoamaan vaihtoehtoiseen näkökulmaan ja yhteiskuntakritiikkiin.
Myös lapsen maailmassa on oleellista pystyä erottamaan todelliset asiat fiktiivisistä. Havainnon tulee kuitenkin lähteä ensisijaisesti lapsesta itsestään. Aikuisen tuki on toki tarpeen, mutta jos lapsi kokee, että peikkoja on olemassa, hän pelkää niitä, vaikka aikuinen vakuuttaisi reaalimaailman toimivan toisin.
Pelko ruokkii rohkeutta.
Lasten musiikkikulttuuri on käynyt läpi varsinaista buumia viime aikoina. Osin levynmyynnin laskun myötä levy-yhtiöt ovat huomanneet, että vanhemmat ostavat edelleen lapsilleen äänilevyjä, ja lasten kulttuuriin kannattaa panostaa. Kuten buumissa yleensä, myös tässä taso on varsin vaihtelevaa. Välillä törmää tuotoksiin, joissa lasten musiikkina tarjoillaan varsinaisesti aikuisille suunnattua musiikkia. Tällaisia ovat tyypillisesti äidin ja isän lempimusiikilta kuulostavat äänitteet, joissa lähinnä sanoituksen puolella on runoiltu niin sanotusti lapsille sopivaa tekstiä.
Musiikin voimaa ei tulisi kuitenkaan aliarvioida.
Aikuisten saattaa olla helpompi tarkastella lasten kulttuuria oman kulttuurinsa kautta. Ei ole yhdentekevää millaista musiikkia kauhuelokuvassa käytetään. Usein atonaalinen ja kaoottiseksi koettu musiikki luo syystä kauhuelokuvan sävelmaisemaa. Lasten maailmassa sävelkuvalla on yhtä suuri merkitys.
Jos lapselle tarjoillaan ainoastaan harmitonta musiikkia muun harmittoman lasten kulttuurin rinnalle, luodaan kuvaa maailmasta, jossa ei tapahdu pelottavia tai outoja asioita. Ja kun niitä kuitenkin tapahtuu, se on luonnotonta.
Lasten kasvattaminen pelottelemalla lienee (toivottavasti) jo muinaishistoriaa. Pelkojen lakaiseminen maton alle on kuitenkin turhaa. Pelottelu ja pelon voittaminen on kaksi eri asiaa. Realistinen kauhu taiteessa voi olla joskus ylivoimaisten vaaikeaa, mutta yhtä kaikki maailmankuva, jossa kaikki on aina hyvin, on sekin ahdistava. Lapselle tulisi pystyä osoittamaan välimaasto, jossa hän voi fiktion ja taiteen kautta oppia kohtaamaan ikäviä asioita voittajana.
Bruno Bettelheimin käsityksen mukaan pelottavat aiheet ovat tarpeellisia lasten kulttuurissa. Lapsella on monia pelkoja, joita hän ei osaa täysin ilmaista kielellisesti. Siksi selkeästi fiktiivisiksi osoittautuvat pelottavat sadut, ja miksi eivät myös laulut, voivat tarjota kanavan negatiivisten tunteiden kohtaamiseen.
Bettleheimin mukaan olennaista lasten kulttuurin pelottavien hahmojen kohtaamisessa on se, että lapsi oppii, että kiperistäkin tilanteista selviää kun löytää voimavaran itsestään. Betteleheimin suosittelemien perinteisten satujen sankareita ovat ne, jotka uskaltavat kohdata hirviön.
Verrattaessa Bettelheimin suosimia Grimmin veljesten satuja pelottavien lasten laulujen klassikkoihin, voi huomata, että monien sukupolvien suosikkilauluja on tehty niistä hetkistä, joina sankari kohtaa vastustajansa reippain mielin. Mörköjä ei tarvitse pelätä, ja pelko voidaan voittaa aivan itse.
Kirjoittaja on musiikkitieteilijä joka on erikoistunut kauhuelokuvien musiikkiin.
Kirjallisuutta:
Bettelheim, Bruno (1975/1976). Satujen lumous, merkitys ja arvo. Suom. Mirja Rautanen.
Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.
Carroll, Noël (1990). The Esthetics of Horror or the Paradoxes of the Heart. New York &
London: Routledge.