Saara Ekström: Limbus Nykytaiteen museo Kiasma 14.1.–13.3.2011
Irmeli Hautamäki 1.2.2011
Joskus mietityttää, miksi huonekasveista nypitään nopeasti pois hiemankin lakastuneet kukat. Mikseivät ne saada jäädä tuoreiden kukkien lomaan kunnes putoavat itsestään maahan? Ne ovat häiritsevässä välitilassa: eivät vielä läheskään kuolleita, mutta jo muotonsa muuttaneita.
Saara Ekströmin (s. 1965) näyttely Limbus käsittelee tällaisia väli-ilmiöitä. Kuvat ovat tyylikkäitä ja samalla hieman levottomuutta herättäviä. Ne ovat yhtä aikaa kauniita ja luotaantyöntäviä. Ekströmin lähtökohtana on perinteinen asetelmataide, jota hän muuntaa tuomalla kauniiden asioiden joukkoon kauneuteen kuulumattomia asioita.
Orkidean vierellä on kaluttu luu ja tavallisesta, likaisesta muoviroskiksesta kasvaa uhkeasti kukkiva orkidean oksa. Tämä on todellisuutta, sillä elävässä elämässä orkidea on loiskasvi, joka elää symbioosissa piilossa olevan sienirihmaston kanssa. Mutta Limbus menee paljon pidemmälle: Se tuo kauneuden lomaan likaa, maatuneita ja jo mätäneviä hedelmiä. Se kehottaa panemaan käden viemäriin, jossa orgaaninen jäte sekoittuu hiuksiin ja ties mihin… Kaiken tämän epämääräisen Saara Ekström esittelee teoksissaan hillityn tyylikkäästi, mikä on sinänsä ihailtavaa. En tiedä, tunteeko taiteilija abjektin teoriaa, mutta se tulee etsimättä mieleen.
Tyylikäs on myös No Body -teos (2007), jossa katsoja asettuu kolmelle seinälle heijastetun videokuvan lomaan. Kolme kukka-asetelmaa pyörii hitaasti ympäri tuottaen hieman huimaavan vaikutelman, jota lisää videoprojisointeihin liitetty teksti. Teksti kertoo toteavan kiihkottomaan sävyyn oudosta ruumiista irtaantumisen kokemuksesta, johon liittyy kammottava ruumiin liukenemisen ja häviämisen tunne.
Näyttely on kiinnostavan elegantti, ja erityisesti Ekströmin tapa lähestyä kammottavaa aihetta, olotilaa elämän ja kuoleman välillä, on erityinen. Teosten ehdoton tyylikkyys ja esteettinen kurinalaisuus tuovat mieleen Robert Mapplethorpen, jonka teosten aiheet joskus myös hipoivat kiellettyä ja dekadenttia. Sairaus ja kuolema olivat lähellä Mapplethorpeakin. Näyttely edustaa hyvää suomalaista nykytaidetta ja sen voisi esitellä missä tahansa isossa kansainvälisessä taidekatselmuksessa.
Vaikka Ekströmin teoksissa ei ole mitään erityisen vaikeaa, niitä ei kuitenkaan ole helppo lähestyä perinteisen taiteen kautta. Surrealismia tuntevalle nämä teokset kyllä puhuvat tuttua kieltä.
Juuri tässä mielessä näyttelyn vaatimaton esillepano museossa ihmetyttääkin. Katsojien suuntaan ei ole tehty juuri minkäänlaista lähentymiselettä. Teoksia ei tietenkään ole tarpeen selittää, mutta niiden taustalla oleviin ajatuksiin voisi viitata yleisellä tasolla. Teokset eivät siinä mitään menettäisi. Aika monet katsojat kaipaavat tällaisia vihjeitä voidakseen pysähtyä teosten äärelle ja virittää omaa ajatteluaan.