11.2.2012 Irmeli Hautamäki
Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on painostava ja vaativa elokuvakokemus. Painostavaksi sen tekee kylmyys ja negatiivisuus: elokuvassa on koko ajan ankara talvi, joka on kuin vertauskuva kovista olosuhteista, joissa tarinan pienet ihmiset elävät. Painostavuutta ja myös painokkuutta lisäsi se, että elokuva tuli ensi-iltaan juuri keskellä vaalikamppailua, jossa yhteiskunnallinen syrjäytyminen oli nousemassa keskeiseksi aiheeksi.
Lientymistä elokuvassa sai odottaa kauan ja kun se lopulta tuli, se ei ehtinyt sulattaa painostavasta tunnelmasta. Mutta vaativa elokuva on, sen kysymykset ovat oikeita ja koskettavia ja se pitää pihdeissään alkuhetkestään lähtien. Elokuvan pakahduttavuutta on kuvaus lapsista, noista pienimmistä, jotka elävät maailmassa ilman vanhempia ja ilman yhteisöjen turvaa.
Elokuvaa on jo ehditty tulkita puuttuvan vanhemmuuden näkökulmasta television Voimala-ohjelmassa. TV-keskustelijat kiinnittivät huomiota kasvatuksen ongelmiin, mistä saatiin mukavan moralistinen näkökulma, jonka avulla elokuvan kysymykset ratkaistiin tai oikeastaan sivuutettiin. Mieluummin kuin puuttuvasta vanhemmuudesta puhuisin pahuudesta. Paha ei ole kenenkään henkilön ominaisuus vaan piilee enemmän yhteisön heikoissa rakenteissa, jotka rapistuvat ja haurastuvat. Paha on kuin syöpä joka näkymättömänä kalvaa ihmisen ja yhteisön elimistöä. Elokuvan ainoa positiivinen henkilö Marita on pienen lapsen yksinhuoltajaäiti ja sairastaa syöpää, mikä tuntuu kohtuuttomalta.
Vuosaari elokuva eroaa Aki Kaurismäen Le Havresta, jossa pienten ihmisten ystävällisyys ja köyhien keskinäinen solidaarisuus tuntuu toivekuvalta. Ovatko syrjäytyneet niin kunnon ihmisiä kuin Le Havre olettaa? Ehkä Le Havressa tai muissa Ranskan pikkukylissä yhteisöt ovat vielä voimissaan. Vuosaari elokuvassa ei voi oikein uskoa tähän. Vuosaaren ihmiset tuskin kohtaavat toisiaan, he paiskautuvat toisiaan vasten satunnaisesti. Elokuvassa on paljon karkeita kopulaatiokohtauksia. Vuosaaren henkilöt hapuilevat toisiaan kohti välinpitämättömästi. Television big brother- ja idols -ohjelmat pyörivät lähes kaikkien kohtausten taustalla muistuttaen siitä että tärkeintä on nähdyksi tuleminen ja selviytyminen olemassaolotaistelussa.
Paha alkaa kiinnostaa Vuosaari elokuvassa, joka tuntuu olevan suoraa jatkoa Louhimiehen Paha maa – elokuvalle. Jos Paha maa toi esiin olemisen raakoja ehtoja, niin Vuosaari tuo niitä esiin vielä rankemmin, koska paha ulottuu myös pienimpiin ja avuttomimpiin. Sadismi on arkipäivää siellä mihin yhteiskunnan ja yhteisöjen kosketus ei ulotu.
Vuosaari-elokuvassa varsinkin naiset ovat pahan välikappaleita. 7-vuotiaalla Aleksilla on natsi-äiti, joka raivoaa lapselleen tiskirätistä. Kohtaus on kuin suoraan Auschwitzista. Mutsi myös tappaa lapsensa koiran, ainoan asian joka on lapselle rakas maailmassa, ja vielä kehuskelee sillä. Silti tämäkin äiti osaa olla empaattinen halutessaan.
Elokuvan provokatorisuutta on, että se näyttää naiset pahoina ja miehet naisten alistamina lammasmaisina olentoina ja sätkynukkeina. Ehkä tämä odotusten vastaisuus on tapa tehdä hyväksikäyttäminen ja negatiivisuus näkyväksi. Kukaan ei kiinnostuisi jos roolit olisivat päinvastoin.
Onko elokuva sitten dokumentaarinen kuvaus tietystä helsinkiläisestä asuinalueesta? Vuosaaressa on oikeasti paljon maahanmuuttajataustaisia ihmisiä, elokuvankin pääosissa on musta mies, rooleissa on venäläisiä ja virolaisia. Mutta Vuosaari elokuvassa on myös hyvin toimeentulevia ihmisiä, perhe joka voisi olla Espoon Westendistä tai Haukilahdesta. Ongelmat ovat samat kuin huono-osaisillakin. Yläluokkaisen perheen isä on voimaton naisensa kylmyyden edessä. Perheen äiti on surkastunut ellei kuollut tunnetasolla ja isä ajelehtii etsimässä lämpöä muualta.
Jäin miettimään onko elokuvan nimi Vuosaari oikein onnistunut? Halutaanko nimellä vahvistaa taas stereotypioita tietystä itähelsinkiläisestä alueesta vai avaako se jonkun perspektiivin tähän aikaan? Käsittääkseni elokuva voisi olla totta missä päin tahansa, missä on eriarvoisuutta ja piittaamattomuutta. Suomen oloissa se voisi olla totta vain suuremmissa kaupungeissa, joissa on sosiaalisesti heterogeenisiä alueita. Suomen syrjäseutujen kovaosaisuudesta puhutaan paljon, koska se on puoluepoliittinen asia, mutta rankinta on pääkaupungin ja muiden isojen kaupunkien syrjäytyneillä. Puolueet eivät kiinnostu siitä riittävästi.
Kävin katsomassa elokuvan juuri ennen vaaleja, joissa kysymys eriarvoisuudesta oli nousemassa esiin, mutta ei kuitenkaan tullut tarpeeksi tapetille. Tuore presidentti otti nuorten ja lasten syrjäytymisen velvollisuudentuntoisesti agendalleen. Pääseekö hän koskaan Vuosaareen asti, on eri asia.
Laura Birn
Käsikirjoitus:
Aku Louhimies, Mikko Kouki, Niina Repo
Ohjaus:
Aku Louhimies
Kuvaus:
Tuomo Hutri
Lavastus:
Sattva-Hanna Toiviainen
Puvustus:
Tiina Kaukanen
Ääni:
Kirka Sainio
Leikkaus:
Ben Mercer
Tuottaja:
Pauli Pentti
Yhteistuottaja:
Liisa Penttilä / Edith Film (FI)
Sergei Seljanov / CTBFilm Company (RU)
Susan Wieser / Synchro GMBH (AT)
Christoph Thoke / Mogador (DE)
Ensi-ilta:
3.2.2012
Keskeiset näyttelijät:
Laura Birn, Amanda Pilke, Matleena Kuusniemi, Lenna Kuurmaa, Jasper Pääkkönen, Mikko Kouki, Pekka Strang, Deogracias Masomi, Sean Pertwee