Janina Rajakangas ja Neil Gallaghan: Over Your Fucking Body
Dana Michel: Cutlass Spring
8.11.2019 Liikkeellä marraskuussa- festivaali, Helsinki
Kanadalaisen koreografin ja esitystaiteilijan Dana Michelin Cutlass Spring on ollut eurooppalaisten esitystaidefestivaalien ohjelmistossa 2019, ja taiteilijan meriittien määrä on uskomaton. Hän on voittanut ImpulzTanz -palkinnon 2014 ja Venetsian tanssibiennaalin Silver Lion -palkinnon 2017, ja kiertää tänä vuonna kolmen sooloteoksen kanssa. Michel on ollut Suomessa paljon nähty taiteilija, ja myös aiempi sooloteos Mercurial George oli 2017 Liikkeellä Marraskussa -festivaalilla ja samoin tänä vuonna ANTI -festivaaleilla.
Teoskuvauksen mukaan Cutlass Spring tulkitsee seksuaalisuuden muotoja eri identiteettien kautta (äiti, esiintyjä, rakastaja, tuntematon) ja pyrkii näyttämään, miten ne tukevat tai estävät toisiaan. Taiteilija kertoo saaneensa idean seurattuaan dancehall -videoita, ja alettuaan toisaalta tutkia seksuaalikasvatukseen sisältyviä asenteita, ja perheensä historiaa. Teos on hänen mukaansa tarkkaa määrittelyä suhteessa siihen, mitä hän pitää itsellään ja mitä hän tekee näkyväksi. Eräitä esityksen keskeisiä jännitteitä ovat suhteet erilaatuisten estojen ja liikkeen välillä.
Ensimmäinen kohtaus on pitkä ja jännitteinen tilanne, jossa Michel istuu jonkinlaisen rullattavan levyn päällä. Hän puristaa jaloillaan ja ylävartalollaan keskivartalonsa päällä olevaa pussia, beatboxaa pieniä rytmejä, pysähtelee ja katselee ympärilleen. Liike laajenee edestakaisin heijaavasta puristuksesta lantion nytkähtelevään liikkeeseen, joka saa myös rullat liikkumaan. Esiintyjä rullailee, nytkähtelee, pysähtyy ja jatkaa. Yksityisyys ja sulkeutuneisuus avautuu pikkuhiljaa yleisöä kohti, mutta yleisölle tunnutaan antavan vain tietty rajattu näkymä siihen, kuka esiintyjä on tai mitä hänen lävitseen liikkuu.
Liike laajenee ja loppuu, ja Michel päätyy muovituolirivistön keskelle. Rullalavan alta paljastuu kolme miniatyyrimuovituolia. Aivan kuin esitys tapahtuisi myös jollekin poissaolevalle yleisölle, ja yleisö on myös esiintyjän alla ja sisällä. Aivan kuin seksuaalisuutta esitettäisiin sekä itselle että muille, koko ajan vaihtelevilla rytmeillä. Michel vaikuttaakin olevan enemmän kuin esiintyjä tai neutraali keho, sillä esitys näyttää niin monta kertaa ja niin monen hallitun toiston kautta erilaisia tapoja, miten keho on myös kulttuurinen. Näyttämön hajalleen heitetyt esineet ovat kuin suoraan pohjoisamerikkalaiselta takapihalta ja grillijuhlista, dancehall- ja dub -tanssityylit assosioituvat rodullistettuun amerikkalaiseen tanssikenttään, ja seksuaalisuuden esittäminen on suhteessa näihin molempiin. Esityksen kokonaisdramaturgialle olennainen eston ja vapauttamisen kysymys on kulttuurinen. Esitys ja seksuaalisuuden esittäminen eivät varsinaisesti ala mistään, ne ovat koko ajan meneillään, kulttuurissa, kehoissa, ja niiden välisissä rytmeissä.
Liike pakenee tasapainoa, ja esiintyjä horjahtelee, kaatuilee ja kääntyy, katsoen usein vastakkaisiin suuntiin kuin mihin on menossa. Beatboxaus on eräänlainen silta erilaisten ajatusten ja liikkeiden välillä, ja jotain mikä puhkoo hiljaisuuksia ja aloittaa uusia liikkeitä. Michelille myös kuvauksen perusteella olennainen keskipakoisvoiman käsite näkyy liikkeen laadussa siten, että liike pakenee keskipisteestään poispäin ja ulommas. Erityisen voimakkaasti tämä näkyy kohtauksissa, joissa esiintyjä on päätynyt esimerkiksi katsomon äärirajoille, konkreettisesti katsojan jalkoihin, ja jatkaa siitä seuraavaa pistettä kohti. Hänen tapansa koskea ja tarttua esineisiin on lipsuvaa ja hakevaa, ja otteet tuottavat myös esineisiin ja materiaaleihin pakenevuutta. Mikään ei jää omaksi. Toisaalta, minkään ei tarvitse.
Cutlass Spring kehkeytyy omien lakiensa mukaan suhteessa halun ja nautinnon eleisiin sekä tarkoin säädeltyyn ja artikuloituun voiman käyttöön. Erityisen kirkkaasti tämä näkyy loppupään pitkässä kohtauksessa, jonka aluksi esiintyjä tuo näyttämölle kolme kankaisiin käärittyä möykkyä. Hän astuu silloin tällöin eri paikoissa sijaitsevien esineiden päälle, rikkoen niitä, ja tallominen on kerta toisensa jälkeen samanlaista. Lopulta yhden kangaskäärön sisältä avataan isot jääpalapussit, jotka repeävät ja levittävät jääpalat ympäri tanssimattoa. Kohtaus jatkuu niin, että esiintyjä levittää ja hajaannuttaa materiaalejaan uudestaan ja uudestaan, ottaa jääpaloja välillä suuhunsa, riisuu vaatteitaan puolittain, ja palaa taas levittämään esineitä uudestaan toisella tavalla. Tanssille keskeinen ajatus jatkuvasta liikkeestä, joka liikkuu näennäisissä pysähdyksissäkin, kiteytyy tässä. Liike keriytyy jatkuvasti takaisin sisälle kehoon, tullakseen takaisin näkyviin näyttämölle, ja silloin sitä haluaa katsoa koko ajan enemmän.
Ei-yksilöllisen kehon ääni ja vimma
Janina Rajakankaan ja Neil Gallaghanin teos Over your fucking body lähestyy kehoa kuvaksen mukaan ”yliarvioinnin” ja yksilön ja yhteisön ruumiiden käsitteiden kautta. Esitys sisältää toisistaan selkeästi erottuvia kohtauksia, joissa kussakin kehollisuus näyttäytyy eri tavalla. Esitys alkaa eräänlaisella pehmeällä leikkiinkutsulla, kun kaksi esiintyjää konttaa eri kohdissa lavaa ja kohtaa toisiaan, omia kehonosiaan, katsojia (ja katsojien kehonosia), käyttäen suussaan roikkuvia irtokieliä eräänlaisina lipovina ulkoisina tuntoeliminä. Irtokielet ovat herttainen ele, ja tuovat katsojalle tunnun eläimellisyyden ja ihmisyyden samanaikaisesta läsnäolosta.
Esityksessä kehollisuus tiivistyy ja laajenee parissakin kohtauksessa näkyneen äänellistämisen ja ääntelehtimisen kautta. Ensimmäinen äänellistämistä sisältänyt kohtaus alkaa siitä, kun esiintyjät ovat istuaallaan ja alkavat ääntelehtiä. Äänen päästäminen irrottaa esiintyjissä liikkeen, ja esiintyjät nousevat ylös ja antautuvat kehonpainonsa kuljetettaviksi. Erityisen kiinnostavaa on katsoa, millä tavalla esiintyjä on konkreettisessa kehossaan ja sen hetkellisyydessä kiinni; kun keho vie painon heilautuksella paikkaan, joka on kuin vahingossa siinä, eikä keho voi jäädä sinne, koska paino pyrkii taas seuraavaan paikkaan. Kohtausten dramaturginen tasapainopiste on tässä kohtauksessa pysähdys; pysähdys synnyttää paikan, jossa kädet ja jalat löytävät lattian, ja keho alkaa kontata. Seuraava kohtaus, jossa esiintyjät konttaavat vuorotellen toinen toisen selän päällä, onkin mielenkiintoinen intimiteetin, painon ja tarkkojen askeleiden ja niiden kantamisen tutkimus. Mikä voisi olla ihminen, joka liikkuu jaloillaan ja käsillään eikä pystyasennossa? Mitä on toisen kantaminen kehollisena olosuhteena?
Liikekielessä kiinnostavinta on nähdä, kun samalla esiintyjällä on kerrostettuna kahdenlaista eri kehollisuutta, eli kun hän esimerkiksi tärisee, ja seuraavana hetkenä pysäyttää tärinän tarkasti artikuloituun liikkeeseen. Tässä voisi hahmottua parhaiten yksi teoksen ydinkysymyksistä, eli ei-yksilöllisen ja yhteisöllisen kehon tutkimus. Teoksen liikekieli on myös jollain tapaa arkista ja tuttua, eikä ota taidetanssin kehollisuutta annettuna. Tällöin kehoissa näkyy jonkinlaisia pilkahduksia ja näkymiä myös muista kuin teknisesti harjaantuneista tanssijankehoista. Antautuneisuus ja tietynlainen hölmöily on esityksessä ihaninta.
Esitys on kokonaisuudessaan sävyltään harkittu ja tarkasti artikuloitu, ja kohtaukset ovat selkeästi eroteltavissa eri kohtauksiksi. Kussakin kohtauksessa on erilaisia kehollisuuksia tutkiva kysymys, johon haetaan vastaus saman kohtauksen sisältä. Esityksen eräs puute on kuitenkin kohtaus, jossa esiintyjät alkavat puhua. Kohtaus alkaa samanlaisilla äännähdyksillä kuin aiemmin, mutta nyt esiintyjät alkavat sanoittaa sitä, mitä äännähdykset ovat. ”Tämä on veljeni ääni, kun hän saa orgasmin.” ”Tämä on äitini ääni, kun hän on kaupassa.” ”Tämä on maapallon viimeisen jääkarhun ääni.” Kohtaus tuntuu jollain tavalla sekä lukitsevan että trivialisoivan merkityksiä, joita äänen päästämiseen ja ääntelehtivään ihmiseen kuuluu.
Over your fucking bodyn kysymys kehollisuudesta myös muuna kuin omana ja yksilöllisenä, vaan paikkana, jossa monet kehot yhdistyvät, on temaattisesti kiinnostava. Esityksen paikka festivaalin ohjelmistossa onkin erittäin perusteltu, sillä festivaali kokoaa lyhyesti hetkelliset katsoja- ja esiintyjäyhteisönsä, jolloin kysymyksiä yhdestä ja monesta on kiinnostavinta ja relevanteinta kysyä. Molempien esityksen katsomoratkaisut päästävät katsojat fyysisesti samaan kinesteettiseen tilaan esiintyjän kanssa, jolloin katsojan ja esiintyjän kehot saavat olla niin kuin ovat, ja esitykset tuntuvat jaetuilta, hengittäviltä ja tämänhetkisiltä.