Pirkko Holmberg 29.7.2012
DIMENSIO – taide humanisoi tekniikkaa. 12.5.-5.8.2012 Tampereen taidemuseo
Esa Laurema: Valomobile, 2009-2010 (Kuva Jari Kuusenaho)Vuonna 1972 perustettu poikkitaiteellinen Dimensio-ryhmä on toiminnassaan pyrkinyt taiteen ja tieteen ja teknologian yhdistämiseen ja uusiin ilmaisumuotoihin kokeellisin ja usein leikkimielisin tavoin. Sen jäseninä on ollut maalareiden ja kuvanveistäjien lisäksi mm. säveltäjiä, arkkitehteja, insinöörejä ja elokuvantekijöitä. Ryhmän 40-vuotisjuhlanäyttelyssä kiertely herättää minussa piilevän harrastajatieteilijän: seuraan kiinnostuneena erilaisten laitteiden toimintatapaa, kuten Osmo Valtosen hiekkapiirtureiden pyöriviä rattaita ja edestakaisin vaeltavia mäntiä, jotka ohjaavat piirrintä hitaasti piirtämään säännöllisiä kuvioita hiekkaan. Taideteoksena tässä ovat itse asiassa mekaniikan lait, tai oikeastaan taiteilijan keksimä tapa soveltaa niitä. Joskus ajateltiin koko universumin olevan säännöllinen ja tarkka kellokoneisto, jossa Newtonin lait pätevät kauttaaltaan. Maailmankaikkeuden näkökulma tulee esiin Matti Koskelan Tiima-sarjan (2006) grafiikassa, jossa kärjet vastakkain olevat kartiot toimivat vertauskuvina tiimalasista ja saman toistumisesta eri mittakaavoissa.
Monet näyttelyssä nähtävät laitteet ovat herttaisen hyödyttömiä, jotkut niistä hädin tuskin toimintakykyisiä. Insinööriäly on niissä valjastettu taiteen vaarattomalle koekentälle. Antti Maasalon puistoon sijoitetut värikkäät mobilet eivät tarvitse edes sähköä toimiakseen, vaan liikkuvat tuulen voimasta. Olof Kankaan hulvattomassa Cantamobilessa (1995-2005) liukuhihna kuljettaa golfpalloja, jotka lottoarvonnoista tutulla satunnaisperiaatteella tuottavat erilaisia ääniä tai värivaloja. Yhtaikaa patarummun lyönnin kanssa saattaa käynnistyä magnetofoni josta kuuluu pätkä laulumusiikkia. Laite jumiutuu useita kertoja päivässä pallon joutuessa väärään paikkaan, mutta herkälle surrealistiselle taideteokselle tästä ei osaa vihastua.
Petri Eskelinen: Kuivan paikan kasvi, 2011Mekaniikan ohella taiteellisen sovelluksensa saa myös biologia Antti Immosen puusta ja mm. köydenkappaleista valmistetuissa teoksissa, jotka muistuttavat lähikuvaa ihon solukudoksesta. Petri Eskelinen on valmistautunut muuttuviin ilmasto-olosuhteisiin kehittelemällä Kuivan paikan kasvin (2011), joka kohottaa puiset lehtensä, kun sitä ”kastellaan” hiekalla. Esa Laureman teoksissa Képesin ikkuna, Moholy-Nagyn ikkuna ja Schöfferin ikkuna (1984) värivalot ja pyörivät metallisäleet muodostavat alati vaihtuvia näkymiä, kukin luonteeltaan erilaisia. Esa Laureman ja Antti Maasalon kineettiset väri- ja valoteokset ovat muodostuneet Dimension erääksi tavaramerkiksi, mutta tässä näyttelyssä niitä on suhteellisen vähän.
Tieteen ja tekniikan soveltamisen ohella toisen Dimension pääsuuntauksista muodostaa konstruktivistinen maalaustaide, jota puhtaimmillaan edustavat ehkä Jorma Hautalan vähäeleiset teokset. Myös eklektisempää ja osin esittävää ilmaisua on nähtävillä Kari Juutilaisen maalauksissa. Ne tuntuvat pohtivan historiaa ja ihmisen paikkaa maailmassa, samoin kuin Tuomo Klemin siluettimaiset pienoisveistokset, joissa tämä käyttää hyvin kauniisti ruosteista romurautaa. Talot torneineen, rakennustelineineen ja tehtaanpiippuineen saavat edustaa ihmismielen ideoita, kuten Demokratiaa. Myös nostalgia on hauskasti läsnä (Siperian Walinta, 2006).
Löytyykö taiteilijoilta yhdistävää ideologiaa? Sodanvastaisuus on ainakin vahvasti läsnä heti ensimmäisessä huoneessa olevissa Jaakko Valon käsitetaiteellisissa teoksissa. Pidän sinusta hyvää huolta koostuu lattialla olevasta mustasta laatikosta ja vitriinistä, jossa on neljän ohjuskärjen reunustama maapallo ja körmymäinen mieshahmo pitelemässä ohjusta hellästi käsillään. Tosiaan, olemme suojanneet ja turvanneet maapallomme ohjuksilla, joilla voisimme tuhota sen kokonaan. Mieleen tulee Kaisu Koiviston näyttely Äänekäs hiljaisuus Turun Ars Novassa (8.6.-23.9.2012), jossa on dokumentoitu Koiviston matkoja hylättyihin Neuvostoliiton ohjustukikohtiin Baltian maissa. Nyttemmin rappeutuneissa siiloissa, aivan Suomen tuntumassa, säilytettiin laukaisuvalmiudessa tuhovoimaltaan sataa Nagasakin pommia vastaavia ydinohjuksia.
Näiltä eturintamilta ohjusvarustukset on purettu, mutta samanlainen uhka väijyy edelleen Lähi-idässä. Pienen ihmisen vaikutusmahdollisuudet tuntuvat usein vähäisiltä. 87-vuotias suomalainen sotaveteraani teki itsemurhan syöksymällä panssarivaunun eteen itsenäisyyspäivän juhlaparaatissa vuonna 2006. Jaakko Valon Jyväskylä 6.12.2006 (2009) pohtii kuvin ja tekstein tämän teon merkitystä. Oliko kyse viimeisestä mahdollisuudesta sankarikuolemaan vai sodan traumojen viimeisestä ulospääsyreitistä? Mitä mahdollisuuksia jalustalle nostetuille ja mitalein kuorrutetuille sotaveteraaneille jäi sodan vastustamiseen?
Ilkka Väätti: Tsi rig, 2005 (Kuva Jari Kuusenaho)
Näyttelyn alaotsikkona on ajatuksia herättävästi ”Taide humanisoi tekniikkaa”. Tarvitaanko juuri taidetta vähentämään teknologisen kehityksen vahingollisia vaikutuksia? Toivoisi kieltämättä, että useammat maamme keksijänaivot olisivat tyytyneet näiden teosten tapaiseen harmittomaan leikkiin. Sen sijaan piti uusien metsänhoitoaatteiden vuoksi avohakata hehtaarikaupalla Lapin metsiä ja perustaa metallikaivoksen bioliuotusaltaan prototyyppi vedenjakaja-alueelle Talvivaaraan. Hyödyn perässä juokseminen ja innovaatioiden tuottamisen pakko saavat usein mennä terveen järjen edelle – vaikka kulttuurin taso mitattaisiin pikemminkin sen kyvyssä tuottaa ”hyödytöntä” leikkiä, mielekkyyttä lisäävää kauneutta.