Janne Vanhanen 5.2.2012
Matti Hagelberg: Silvia Regina (Lahti: Kreegah Bundolo, 2010)
Sarjakuvataiteilija Matti Hagelbergin (s. 1964) kirja Silvia Regina alkaa vitsillä. Kookkaan teoksen kannessa on eräänlainen kunniamerkki, jonka keskellä on teksti ”Isänmaan puolesta”. Kullanhohtoinen painojälki ja synkeänharmaa kansipaperi luovat arvokkaan tunnelman. Kun kirjan aukaisee, kannen sanat täydentyvät sisälehdellä: ”…takapuolesta”.
Näin tulevat esiin Hagelbergin tuotannon äärilaidat ja niiden välisen hankauksen tuottama lukunautinto. Juhlava, jopa jähmeä muodollisuus iskeytyy vasten absurdeja yksityiskohtia. Tämä dynamiikka toteutuu Hagelbergin kuvallisessa tyylissä – työlään raapekartonkitekniikan tuottama kulmikas jälki kuvittaa mitä oudoimpia tarinoita, jotka puolestaan järjestyvät surrealististen rinnastusten kautta. Tuloksena on kubistista unen logiikkaa sekä kuvan että sanan keinoin.
Silvia Regina täydentää Hagelbergin maineikkaiden kirjojen – Holmenkollen (2000) ja Kekkonen (2004) – aloittaman trilogian. Hagelbergin tunnusmerkkejä ovat teosten lukuisat lyhyet tarinat, jotka koettelevat temaattisen kokonaisuuden rajoja. Yhtenäisten kertomusten sijaan lukija voi ennemminkin hahmottaa tuotannossa toistuvia aiheita: suomalaisia myyttejä, kuten Kekkonen, sauna ja murtomaahiihto, piirtäjää kovasti muistuttava Herra Matti Hagelberg ja tämän romanttiset pyrkimykset, Bonuskaupunki, sen mahtimies Lauri Kenttä ja tämän avaruusseikkailut…
Silvia Reginassa palataan avaruudesta Maan pinnalle ja yhteiskunnallisen näkemyksen ytimeen, mikä tekee sarjakuvasta näin vaalivuotena ajankohtaisen. Kirjan avaa armoton sarjakuvasovitus Minna Canthin Köyhää kansaa -pienoisromaanista (1886). Canthin teos piirtää naturalistisen kuvan äärimmäisestä köyhyydestä: työläisperhe kituuttaa kerjuun ja naapuriavun turvin, kunnes nuorimmainen, vielä kehtolapsi, kuolee tautiin. Tämä on liikaa perheen äidille, joka toimitetaan vaivaistaloon.
Köyhää kansaaCanthin tarinassa yhteiskunnan rakenteet kuvataan tekopyhiksi, kirkko ei ole köyhien puolella, ja hoitolaitos on vain hyödyttömiksi todettujen loppusijoituspaikka. Vastaavasti Hagelberg sommittelee sarjakuvaruudut usein kulmikkaan geometrisiksi, kuin ”jumalan perspektiivistä” toteutetuiksi kaavakuviksi, joissa ihmishahmot tottelevat ennalta määrättyä osaansa.
Tämä karu näkemys värittää Silvia Reginan muitakin kertomuksia. Hagelbergin aiempien kirjojen keskeiset henkilöt olivat vallan ytimessä: Jumala, Kekkonen, Venuksen Sulttaani ja Jorma Ollila… Nyt näkökulma on siirtynyt hiljaisiin, outoihin puurtajiin. Siirtotyömies Atte Naula ja Tallinnan-laivalla kadonneet perusmiehet Masa Laakso ja Esa Kukkula virittävät tavallisen kansan piirteet tavattomiin mittasuhteisiin.
Tuiki tavalliset Laakso ja Kukkula
Mistään työläisromantiikasta ei kuitenkaan ole kyse. Laakso ja Kukkula ovat varsinaisia tolloja. Juhannusjuhlissa sauna lämpiää, makkarat oksennetaan ulos ja puukko heiluu. Toilailun asettaa kuitenkin inhimillisiin puitteisiin se epäinhimillisyys, jolla näitä peruskansalaisia riistetään.
Haluatko pysyä ziljonäärinä? -ohjelman juontajana tällä kertaa esiintyvä Lauri Kenttä toteuttaa hyytävän kuvaelman, kun hän harjoittaa samanaikaisesti köyhäinapua ja seksuaalista väkivaltaa baarin vessaan sammuneelle miehelle. Lantti köyhälle ostaa hyvän omantunnon, jonka ansiosta köyhän käyttö omaksi nautinnoksi on sallittu. Asetelma on kärjistynyt – ehkä liiankin. Tässä mielessä Silvia Regina on ehtaa yhteiskunnallista satiiria. Lauri Kenttähän on Teräsmiehen alter egon Clark Kentin alkuperäinen suomennos ja viittaa näin Hagelbergin hahmon omaksumaan yli-ihmisyyteen: Suomen katsotuin tv-kasvo asettuu kuin luonnostaan rahvaan yläpuolelle. Upean asuntonsa ikkunasta hän katselee öistä kaupunkia, mutta pelästyy tosin pakoputken paukahdusta, jossa kaikuu sorrettujen viha.
Kirjan lopussa entinen Bonuskaupunki on muuttunut Anuskaupungiksi, jonka portin pielessä roikkuu hirtetty hyvinvointivaltio spurgun hahmossa. Yhteishyvästä, jaetusta bonuksesta, on siirrytty ahneeseen anaalisuuteen. Mieleen tulevat Antonin Artaud’n sanat porvarillisen yksityisyyden maailmasta, jota valaisee ”kuolleen rotan perse ripustettuna taivaan sisäkattoon”. Nyt ollaan todellakin isänmaan takapuolella: Suomen keltaruskea lippu nousee salkoon ja Hagelbergin sanoin ”paska-aurinko laskee”. Mutta tuomiokirkko palaa jo – onko kyseessä vallankumous? Ainakin pääministeri kärrätään mestauslavalle, jossa lukijalle tarjotaan hätkähdyttävä subjektiivinen näkymä irtopään viimeisestä matkasta pärekorin pohjalle.
Onko Silvia Reginan visio utopia vai dystopia? Nouseeko liekkien keskeltä oikeudenmukaisuus vai hajoaako kaikki raunioiksi? Hagelberg ei vastaa: kävi miten kävi, päivä painuu mailleen. Eikä muuta – viimeinen lähtijä sammuttaa valot.
Kirjoittaja on estetiikan tutkija Helsingin yliopistossa.
Tuomiopäivä koittaa