Teksti: Kimmo Kallio
Kuvat: Valtteri Raekallio
1 Tutkimuksen ensimmäinen päivä, keskiviikko 7.9.2016, kello 19:02. STYX-instituutti, Marian sairaala, Helsinki
Saavun Marian sairaalan pohjakerroksen sisäänkäynnille, jonka yläpuolella on kyltti: “NEUROMAANI”.[1] Kyseessä on Jaakko Yli-Juonikkaan samannimiseen romaaniin pohjautuva esitys, jota ohjaaja Valtteri Raekallio kutsuu fyysiseksi mielenteatteriksi. Neuromaani on “esityksen, mielikuvituksen ja todellisuuden monikerroksinen labyrintti”, joka yhdistelee nykytanssin, teatterin, kuunnelman, liveroolipelin ja kuvataideinstallaation elementtejä toisiinsa. Neuromaaniin on myös haettu avustavia esiintyjiä Zodiakin esityskurssilla.
Astun tuulikaappiin pari minuuttia myöhässä ilmoitetusta alkamisajasta. Lukitun oven takaa kuuluu koiran vihaista haukuntaa. Keskellä odotusaulaa lojuu musta korkokenkäpari, jota ihmiset tuntuvat väistävän niin katseillaan kuin kengillään. Kuvaputkitelevisiossa räiskyvä japanilainen nuudelimainos vaihtuu äkkiä neurolääketieteelliseen luentoon.
Lääkäreiksi ja hoitajiksi pukeutuneet esiintyjät kulkevat edestakaisin kiireisen näköisinä ja kutsuvat yleisöä mukaansa nimeltä. Minut ohjataan ilmoittautumistiskille, josta saan alkulääkityksen sekä käsiohjelmana toimivan tutkimuslaitteen käyttöohjeen.
Käytävällä vaeltaa sairaalan yöpaitaan puettuja koehenkilöitä kuulokkeet päässään. Esityksen alkua kanssani odottaa tuttuja: eräs yliopistonlehtori, lapseni luokkatoverin isä ja oma peruskoulunaikainen luokkatoverini. Keskustelu etenee hieman jäykästi: en osaa päättää tulisiko keskusteluun syventyä vai valmistautua mahdollisesti pian alkavaan tutkimukseen. Yksi tuttavistani kertoo, että hänen koko muu seurueensa on aloittanut kokeen jo jonkin aikaa sitten. Hetken päästä hänetkin kutsutaan nimeltä. Myös muita pareja ja porukoita erotellaan ja pilkotaan, mikä vaikuttaa tarkoitukselliselta.
Neuromaanin aula sulauttaa itseensä sairaalan käytävän ja teatterin lämpiön, kaksi hyvin erityyppistä odotuksen tilaa. Rento puheensorina muistuttaa, että kyseessä on kulttuuritapahtuma eikä suinkaan lääketieteellinen tutkimus. Toisaalta esityksen alkua edeltävä lämpiön jännitys liudentuu, kun aulan läpi alkaa vaeltaa “sisään kutsuttuja” koehenkilöitä kuulokkeet päällään. On kuin odottajille haluttaisiin näyttää etukäteen, mitä tuleman pitää.
1.2 Tutkimuslaite ja sen käyttö
Olen odottanut omaa vuoroani 45 minuuttia, kun valkotakkinen avustaja pyytää minut mukaansa – ei nimeltä kutsuen mutta kohteliaasti teititellen. Koen oloni väsyneeksi ja hieman turhautuneeksi ja luulen sen näkyvän. Avustaja pahoittelee sairastapauksesta johtuvaa viivästystä. Minulle puetaan kertakäyttöinen sadeviitta, minkä jälkeen saan nopean perehdytyksen tutkimuslaitteena toimivan mediasoittimen käyttöön. Avustaja saattaa minut tyhjälle vuoteelle ja pyytää noudattamaan ohjeita ja etenemään lattiaan merkittyjen opasteiden mukaan.
Asetun sängylle kuuntelemaan tutkimuslaitteen ensimmäistä raitaa. Nauhalla veteraaninäyttelijä Jarmo Koski lukee Neuromaanin toista lukua. Taustalla soi Aki Päivärinteen luoma seesteisen tumma äänimaisema, joka herättää juuri sopivasti outoa levottomuutta kuulostamatta varsinaisesti pahaenteiseltä.
Yli-Juonikkaan kirja jakautuu numeroituihin ja otsikoituihin lukuihin, joihin tekstin kertoja opastaa lukijaa siirtymään. Samoin Neuromaani-esitys on pilkottu otsikoituihin ääniraitoihin ja raitojen numeroita vastaaviin huoneisiin. Joidenkin lukujen päätteeksi – tai välillä niiden keskellä – lukijalle tarjotaan mahdollisuus hypätä uuteen lukuun. Esityksen ääninauhoitteet seuraavat samanlaista logiikkaa, mutta valikoitujen tekstien välille on luotu uusi yhteysverkosto.
Neuromaanin moneen suuntaan rönsyilevä tarina kertoo Silvo Näre -nimisestä miehestä, joka kuulee päässään toisen miehen, Gereg Bryggmanin äänen. Näre päätyy aivotutkija Paavo Riekkinen Señorin ja tämän kollegoiden tutkittavaksi. Riekkinen Señor ei ole kuitenkaan kaikista tavanomaisin kliinikko ja merkittävä osa kirjan tarinasta seuraa hänen ja hänen aivotutkijapiiriensä höyrypäisiä edesottamuksia.
Ensimmäisessä kokeessa Silvo Näre herää sängyltään, pohtii auringon olemusta ja huomaa olevansa hetkellisesti halvaantunut. Myös Gereg herää puhuttelemaan ja ohjaamaan Silvoa tämän pään sisällä. Koehenkilölle tarjotaan mahdollisuus joko aloittaa aktiivinen polku ja siirtyä neljänteen kerrokseen tai jäädä passiivisen polun mukaisesti makaamaan aloilleen. Kello lähestyy kahdeksaa ja levottomuuteni alkaa väistyä väsyneen rauhallisuuden tieltä. Päätän jäädä aloilleni vielä hetkeksi; olenhan jo sisällä esityksessä, voin antaa sen ohjata ja viedä. Minulla ei ole enää hätää.
Romaanin kieli on ylitsepursuavaa niin tekstin monipuolisuuden kuin sen määrän osalta. Kerronta on kuitenkin jatkuvasti jossain määrin etäännytettyä, ulkokohtaista, ei-immersiivistä. Kuten Janne Vanhanen toteaa arviossaan: ”Jos jokin niin emotionaalinen sisältö jää vähemmälle”. Yksi Neuromaanin keskeisistä kerronnallisista elementeistä on sen kielellinen kekseliäisyys, kertojan velmuileva sanailu ja yllättävien sanontojen käyttö. Esimerkkeinä vaikkapa lauseet “Tajunta osoittaa sammumisen savumerkkejä” (s. 19) ja “yksityisyydensuoja vuotaa kuin siipirikko terveysside” (s. 268).
Vähän ajan päästä Jarmo Kosken ääni ohjaa minut siirtymään viidenteen kerrokseen. Kuljen odotusaulan läpi kuunnellen kuulokkeista tulevaa musiikkia ja annan sen imeä mukaansa outoon maailmaansa. WC:ssä käydessäni huomaan pienen tarran pöntön vieressä, johon on tulostettu teksti: “He eivät tiedä mitä tekevät / ota tutkimuslaite pois päästäsi”. Mielenkiintoinen ajatus, mietin. Mutta jos tutkimuslaite sisältöineen on keskeinen osa esitystä, miksi ihmeessä tekisin niin?
1.3 Sukellus passiivisuuden hämärään pallomereen
Viidennen kerroksen käytävällä kulkee hitaasti muita koehenkilöitä ja henkilökuntaa. Vilkaisen ohikulkiessani sisään käytävän huoneisiin: yhdessä on projisoitu seinälle vanha mustavalkoinen elokuva, linnunlaulua kuuluu kaiuttimista, pöydillä lojuu Viewmaster-laitteita, joita koehenkilöt katsovat. Toisessa huoneessa avustava hoitaja tanssii yksinäistä kontaktitanssia seinän kanssa.
Minulle määrätty huone on tuoleilla ja sohvalla sisustettu pieni kahvihuone. Yritän seurata tarinaa mutta jokin potkii vastaan. Koski puhuu nopeasti ja kerrontaa on hankala seurata. On fyysisesti vaikeaa istua pienessä tyhjässä huoneessa ajattelematta muita ihmisiä ja esiintyjiä käytävillä. Nauhan tapahtumat pysyvät irrallaan ympäristöstään. Tunnistan huoneiden lavastuksesta aihioita Neuromaanin sisällöstä mutta ne osuvat vain harvoin yksiin tutkimuslaitteen tekstin kanssa.
Ääninäyttelijän valinta vaikuttaa harkitulta. Salattujen elämien Seppo Taalasmaan lisäksi Kosken ääni edustaa erityisesti 1980-luvulla syntyneille dubattujen piirrettyjen ja lastenohjelmien kertojanääntä. Ääni on hyvin leimallinen ja jopa erikoinen mutta näyteltyjen roolien määrän takia erittäin tuttu. Kosken ääni tuo äkkiä mieleen hänen näyttelemänsä Nikke Knatterton -salapoliisisarjan kertojan. On kuin yrittäisi seurata Knatterton-jakson tapahtumia pelkästään ääniraidan perusteella. Myös sisällöllisiä yhteyksiä Yli-Juonikkaan proosan ja Knattertonin välillä löytyy: kaikenlainen juonittelu, vekkuli pikkutuhmuus, erilaiset salaliitot, tiettyjen henkilöiden älykkyyden painottaminen, mielikuvitukselliset tekniset laitteet ja käytännöt. Kosken luenta vie Neuromaanin kohti näppärää humorismia ja kauemmas älyllisestä ja eksistentialistisesta absurdismista.
Tutkimuslaitteen selailuun ja sen sisältöihin uppoaa helposti. Aina kun esiintyjät sattuvat näköpiiriini, odotan jostain syystä jonkinlaisia yllättävää sosiaalista tilannetta, mielekkyyden katkoksia tai murtumia, mutta mitään siihen viittaavaa ei tapahdu. Mikään koehenkilön ympärillä tapahtuva tai näkyvä ei saa ajattelemaan, että kokijan todellisuudentaju vääristyisi tai menettäisi mielekkyyttään. Ääni päässä ei puhuttele kuulijaa. Psykoottisen olon sijaan tunnen itseni sulkeutuneeksi ja koen autismin kirjon piirteiden vahvistuvan. Esiintyjien sisäänpäin kääntyvä elekieli ja yleisökontaktin puute vahvistaa kokemusta.
Keskustelen portaissa nopeasti aiemmin tapaamani luokkatoverin kanssa. Yritän selittää hänelle meneväni huoneeseen numero kolme eli palaavani aktiivisen polun alkuun. Hän katsoo minua ymmärtävästi ja hymyilee ikään kuin olisi kärryillä siitä, mitä juuri sanoin.
Alan vähitellen toivoa, ettei tutkimuslaitteeseen voisi vaikuttaa ollenkaan.
Mieleen hiipii myös epäilys, että olen noudattanut aivan vääränlaista periaatetta koko esityksen ajan. Että kuulokkeet, ohjeet, kaikki minkä sovittamiseen ja rakentamiseen työryhmä on selvästi nähnyt vaivaa, olisi pitänyt hylätä jo alkumetreillä.
Passiivinen polku johtaa minut takaisin pohjakerrokseen, aistideprivaatiotankkina toimivaan hämärästi valaistuun pallomereen. Kuuntelen Kosken monologia liikkumatta toistakymmentä minuuttia. Kesken nauhoitteen minulle tarjotaan mahdollisuus siirtyä uuteen huoneeseen, jos suvussani on ollut mielenterveysongelmia, tai jäädä paikalleni jos ei. En tiedä, mitä tehdä, jos vastaus on “En tiedä”. Jään paikalleni.
Noustessani pallomerestä päätän vihdoin hylätä ajatuksen annettujen ohjeiden noudattamisesta ja alan tutkia kaikkia tarjottuja vaihtoehtoja yhtä aikaa.
Navigoin itseäni ääniraidasta ja kerroksesta toiseen. Tanssijat Eero Vesterinen ja Karoliina Kauhanen ovat ottaneet viidennen kerroksen käytävän haltuunsa. Tähän mennessä olen kohdannut lähinnä avustavia esiintyjiä. Osa koehenkilöistä on riisunut laitteet päästään ja siirtynyt perinteisempään katsojan rooliin.
Kello lähestyy yhdeksää. Kaiuttimista soi kaunis barokkiaaria sopraanolle. Tanssi noudattaa hidastuvaa, lattiaa kohti laskeutuvaa koreografiaa. Näen ensimmäistä kertaa tanssijoiden ottavan suoran katsekontaktin yleisön edustajaan kesken tanssin. Katse on intensiivinen ja sen kohteeksi joutuneet ovat silminnähden häkeltyneiltä ja vaikuttuneita.
Tanssi ja musiikki päättyvät tanssijoiden maatessa lattialla. Raekallio ilmestyy keskelle käytävää ja kuuluttaa: koe on päättynyt. Aika on loppunut kesken.
Siirryn ensimmäisen kerroksen kahvilaan ja teen muistiinpanoja. Päällimmäinen tunne on pettymys, jota vaikuttava mutta lyhyt kokemus esityksen päätteeksi vain vahvistaa. Päätän kirjoittaa Raekalliolle ja pyytää vapaalipun toiseen näytökseen. Aion olla valmistautunut.
2 Tutkimuksen toinen päivä, keskiviikko 14.9.2016, kello 18:45. STYX-instituutti, Marian sairaala, Helsinki
Toisena tutkimuspäivänä tutkimukseni alkaa jo odotusaulassa.
Saavun paikalle hyvissä ajoin, noin varttia ennen esityksen alkua, mutta astun keskelle performanssia. Aulassa tanssii punamekkoinen Karoliina Kauhanen nykivää, vuoroin hidasta, vuoroin syöksähtelevää tanssia. Peloton, arvaamaton, outo, uhmakas. Pää on painuksissa, hiukset valuvat kasvojen eteen. Kattoon piilotetusta kaiuttimesta laskeutuu päälleni intensiivinen musiikkimatto. Myös tanssija tanssii intensiteetin kautta. Hän ottaa kontaktia paikalleen jähmettyneisiin ihmisiin. Tanssija osuu myös minuun noustessaan hitaasti lattialta. On hätkähdyttävää tulla esiintyvän tanssijan koskettamaksi.
Tanssija poistuu 18:55. Korkokengät jäävät lattialle. Kuvaputkitelevisiossa pyörii video, jonka aiheena on lääkkeiden patenttisuojan päättyminen.
Juttelen ohimennen kassan takana istuvan tuottajan kanssa. Hetkeä aiemmin hän on tunnistanut nimeni vapaalipun haltijaksi. Hän neuvoo kysyttäessä ystävällisesti, milloin olisi paras hetki jonottaa peruutuspaikkoja loppuunmyytyyn esityssarjaan.
Odottaessani tutustun pohjakerroksen pohjapiirrokseen ja vilkaisen pikaisesti tiloihin, joissa en ensimmäisellä kerralla käynyt.
Hämärän käytävän perältä kuuluu painostavaa, sykkivää musiikkia. Kartan mukaan sen perällä, syvällä sairaalan uumenissa, sijaitsee huone numero 14.
Olen hieman syrjässä odotusaulasta, kun tanssija Auri Ahola kutsuu minua sukunimeltä. Kello on kymmentä yli seitsemän. Ahola johdattaa minut ensimmäisen huoneen ovelle, tarjoaa tutkimuslaitteen ja sairaalapaidan. Minua ohjeistetaan seuraamaan ohjeita ja merkintöjä. Kaikki käy lähes samoin kuin ensimmäisellä kerralla mutta Aholan ohjeiden perusteellisuus, katseen ja eleiden selkeys saa tuntemaan, että minusta pidetään huolta. Lopuksi hän antaa ylimääräisen ohjeen: “Jossain vaiheessa on myös suotavaa riisua tutkimuslaite kokonaan pois korvilta.”
Kuuntelen ensimmäisen kokeen sängyllä jonkinlaisena siirtymäriittinä. Valitsen sen jälkeen laitteesta raidan 14. Kuljen värivaloja ja kumisevaa ääntä heijastavaa käytävää pitkin ja päädyn keltaiseksi valaistuun tutkimushuoneeseen.
Tutkimuslaitteen näytössä lukee “Ja minä kuulin rumpujen kumisevan maan alla”. Nauhalla kerrotaan, kuinka professori Paavo Riekkinen Señor esittelee itsensä Gereg Bryggmanille englanniksi ja väärällä nimellä. Avustava esiintyjä Laura Lee Kamppila makaa kirjoituspöydällä ja liikkuu sen päällä sulavasti ja hallitusti. Ikkunattoman ja matalakattoisen huoneen klaustrofobinen vire lisää tanssiin oman sävynsä. Hetken päästä Kamppila laittaa sandaalit jalkaansa, kerää tavaransa ja kävelee ulos.
Pohjakerroksen toiselta sivukäytävältä kuuluu kaiuttimesta ihmisen pätkittäistä puhetta: “kyllä”, “ei”, “toisinaan”, kuin vastauksia kysymyksiin. Kuljen ääntä kohti ja kulman takana istuu kaksi ihmistä puhumassa mikrofoniin, entinen kansanedustaja ja minulle entuudestaan tuntematon henkilö. Huoneen toisessa päässä istuu keski-ikäinen avustaja vihreässä takissa ja lukee kysymyksiä alkoholiongelmia kartoittavasta kyselypatteristosta. Huoneella ei ole numeroa eikä sinne johda opasteita.
Siirryn neljänteen kerrokseen, ja päätän jatkaa löyhästi aktiivista polkua seuraten. Erään huoneen seinälle on heijastettu yksi esityksen trailereista, jolla kirjallisuudentutkijat Laura Piippo ja Sakari Kursula sekä Yli-Juonikas itse kertovat Neuromaanista. Sivupöydille on tulostettu kirjallisuudentutkimuksen seminaarin esitelmien tiivistelmiä.
Käytävän päässä sijaitsevaa suurta ikkunaa vastapäätä on asetettu puistonpenkki. Penkillä istuu koehenkilö kuuntelemassa tutkimuslaitettaan ja katsomassa ulos ikkunasta. Tanssija Ahola lähestyy penkkiä hitaasti mutta varmasti ja tuijottaa ikkunasta kaukaisuuteen. Hän pysähtyy aivan koehenkilön taakse, seisoo paikallaan minuutin ja kävelee pois. Käytävällä joukko nuoria koehenkilöitä käy läpi kokemuksiaan. Yksi kertoo hämmentynein mutta innostunein äänenpainoin, kuinka avustaja pyysi häntä riisumaan tutkimuslaitteensa ja seuraamaan pohjakerroksen kyselyhuoneeseen.
Osa Marian sairaalan kerroksen huoneista on lavastettu värivaloilla, valokirjaimilla, WC-pöntöillä, injektioruiskuilla, puhelimilla – löytyypä käytävältä myös massiivinen, valaistu nukkekoti. Lavastuksen tyyli on paikoin hienovarainen ja käsitteellinen, paikoin ylitsepursuavan groteski, ylilyövä kauhugalleria kuten kattokruunulla ja absurdeilla ruoka-annoksilla katettu akateeminen juhlaillallinen tai injektioruiskuista kasattu kakku paikoiltaan irrotetun wc-pöntön kannella.
Alla viitteellinen luettelo huoneista, joita ei vielä ole mainittu:
- Huone jossa on suuri kirjoituspöytä, jonka kirjahyllyltä katsoo Paavi Franciscus, lattialla tulostettuja lääketieteellisiä artikkeleita.
- Mea culpa -huone, jossa tyhjä sairaalasänky on lavastettu alttariksi. Sängyn ylle on heijastettu vanha kaitafilmi.
- Huone, jossa pyörii STYX-instituutin tuottama DVD puhdistavasta itkusta.
- Huone, jossa on erikokoisia kirjainhyrriä sekä tietokoneella pyörivä lentosimulaattori.
- Puhelinhuone, jossa voi kuunnella elämäänsä kyllästyneen vastaanottovirkailijan marinaa puhelimessa.
- “Suvussani on ollut mielenterveysongelmia” -huone, jossa peili ja suihkutila on sotkettu tekoverellä.
- Huone, jossa sairaalan virallinen maskotti, ihmishahmoinen paperimassanukke istuu pyörätuolissa, jota saa työntää.
- Säkkipimeä camera obscura -huone.
Näiden lisäksi on erilaisia numeroimattomia taukotiloja, käytäviä, vuodeosaston huoneita, joista osa on lavastettu, osa ei.
Lähestulkoon kaikki, mitä sairaalaan on lavastuksella luotu, tuntuu tulevan suoraan Neuromaanin sivuilta. Ehkä myös tästä syystä on välillä vaikea saada kiinni ajatuksesta lavastajan tilainstallaatioiden takana. Nähdyn vaivan määrä on kuitenkin yhtä selvä kuin tiiliskivimäisessä romaanissa.
2.4 Lääketieteellisen tutkimuksen koreografiasta
Tanssijoiden koreografiat alkavat ja päättyvät usein kenkiin, niiden riisumiseen ja pukemiseen. Kengät ovat esiintyjille kuin taikavoimia sisältäviä talismaaneja. Esiintyjät saapuvat tilaan henkilökunnan jäseninä, riisuvat kenkänsä, muuttuvat tanssijoiksi ja takaisin. Koreografioissa vaihtelee toisaalta sulavan virtaviivainen, toisaalta nykivä ja sätkivä liikekieli.
Yksi mieleenpainuvimmista tanssikohtauksista tapahtuu neljännen kerroksen vastaanottotiskin takana olevassa pienessä huoneessa. kaikki neljä esiintyjää esittävät improvisoidusta dialogista ja erilaisista kontaktiliikkeistä rakentuvan vauhdikkaan ja absurdin performanssin. Pöydillä kävellään, mappikaappien ovia paiskotaan, pienet valkoiset tabletit lentelevät lattialla. Kaksi lääkäriä tasapainoilee toistensa päällä, samalla kun kolmas kirjoittaa muistiinpanoja ilmoitustaululle ja neljäs ryömii hitaasti lääkäritornin ali. Kävelen huoneen perälle ja jään seuraamaan. Harvoin näkee mitään vastaavaa. Hengästyttää.
Muutamaa hetkeä myöhemmin törmään portaikossa jälleen Kauhaseen, joka etenee valuen portaita alas. Neljännen kerroksen tasanteelle päästyään hahmon suunta vaihtuu, ja jalat alkavat kiivetä seinää pitkin. Keho nousee pystyyn niskan varaan. Kasvot ovat ilmeettömät, katse tyhjä.
Ennen lopun hidastuvaa finaalia ehdin nähdä naislääkärin (Misa Lommi) yksintanssin huoneessa, jossa on Paavi Franciscuksen kuva. Tanssi on hämmentynyt ja hidas. Huone on täynnä ihmisiä, joista osa pitää kuulokkeita päässään. Ihmiset kunnioittavat esiintyjän tilaa ja pakkautuvat eräänlaiseksi miniyleisöksi, joka hajoaa jälleen esiintyjän poistuessa huoneesta.
Raekallion ohjaus koettelee yleisösuhteen rajoja ennen kaikkea ruumiillisesti: tanssijat tulevat lähelle, välillä epämukavan lähelle, ja välillä koskettavat. Esiintyjien olemus ja eleet ovat silti voittopuolisesti sisäänpäin kääntyneitä, ei-kommunikoivia – myös koskettaessaan. Jos kontaktia haetaan, sen kohteena on useimmiten toinen esiintyjä, ei yleisön jäsen. Tämä erottaa Neuromaani-produktion selvästi vaikkapa Raekallion kahden vuoden takaisesta Edustaja-esityksestä, joka perustui Eino Santasen Tekniikan maailmat -runoteokseen. Siinä missä Edustajan dramaturgia nojasi suoraan ja jopa vihamieliseen yleisökontaktiin sekä yleisön aggressiiviseen hallintaan, vallitsee Neuromaanissa kontaktista vetäytyminen ja hallinnan puute. Tilanne on vähemmän intensiivinen mutta intiimimpi.
Viimeinen tanssi päättyy kuulutuksen saattelemana. En muista pitäneeni kuulokkeita päässäni pohjakerroksen jälkeen. Olen tyytyväinen ja hengästynyt. Olen juuri kokenut ehkä vaikuttavinta tanssiteatteria pitkään aikaan, mutta samalla kokemuksessa kalvaa jokin. Kuinka näin erilaisia jopa vastakkaisia kokemuksia voi ajatella yhdessä?
Esityksen jälkeen juttelen useamman tutkimuksessa käyneen kanssa heidän kokemuksistaan. Aktiivisen puolen kokemukset ovat pääosin positiivisia. Kuulen kertomuksia kohtaamisista esiintyjien kanssa, Marian sairaalan näkymien kauneudesta, lumoavasta balettiesityksestä sairaalan uumenissa. Kaksi passiivisen reitin valinnutta vahvistaa ensimmäisen tutkimuspäivän kokemukset: tutkimuslaite ja ohjeet oli hylättävä, jotta tutkimuksesta pystyi nauttimaan.
3 Reflektio 15.–24.9.2016. Arabianranta – Kallio – Vallila, Helsinki
3.1 Jakautunut mieli jakautuneessa esityksessä
Neuromaanin tutkimuslaite sisältöineen nousee yhdeksi keskeiseksi esteettisestä kokemusta määrittäväksi elementiksi. Tutkimuslaite ja sen käyttö luo kolme erilaista konfliktia esityksen esteettisen kokemuksen ytimeen.
Yksi konflikti vallitsee Yli-Juonikkaan tekstin ja esityksen tyylilajien välillä. Tyylillisesti teksti ja esitys ovat paikoin kuin eri maailmoista. Siinä missä teksti on erityisesti Kosken luennassa humoristisen pedanttia, nojaa lavastus yhtäältä vahvoihin värivaloihin ja erilaisiin kauhuelementteihin. Näiden lisäksi mukana on normaalia sairaalaympäristöä muistuttavaa tilaa sekä hämärämpiä ja intiimimpiä tiloja. Tutkimuslaitteen ääniraidat eivät tunnu istuvan luontevasti yhteenkään tilaan.
Myös esityksessä esitetty tanssi on suurelta osin konfliktissa tarinan ja sitä lukevan kertojan äänen kanssa. Tanssin emotionaalinen lataus on suurimmillaan erittäin voimakas, vaikka yleisvire on voittopuolisesti vetäytynyt, surullinen, hämmentynyt tai pelokas. Kertojanäänen yksikön kolmannelle persoonamuodolle, puheen itsevarmuudelle ja humoristisille painotuksille ei hevin löydy vastinetta esityksen maailmasta. Avustajien tekemät absurdit kyselyt ja testit tulevat lähimmäksi kirjalle ominaista tyyliä.
Myös käytettyjen tilojen ja esiintyjien määrä välillä vallitsee epäsuhta: siinä missä tilojen määrä suhteessa esityksen kestoon on ehkä liiankin ylenpalttinen, samaa ei voida sanoa esiintyjien tai esitysnumeroiden määrästä. Tuntuu, että esiintyjien interventioita olisi tarvittu enemmän täyttämään tiloja. Ehkä tämän takia suurin osa tanssiesityksistä sijoittui kerrosten käytäville ja lähelle portaikkoja. Mutta entä jos tilaa olisi ollut vähemmän? Entä jos pienempää tilamäärää olisikin käytetty useampaan kertaan, useampaan eri käyttötarkoitukseen? Ainakin esitys olisi tällöin paikkasidonnaisempi, tilallisesti enemmän läsnä.
Kolmas Neuromaanin tutkimuslaitteen luoma konflikti ei kulje esityksen elementtien välillä vaan esityksen yleisön jäsenten välillä. Mobiili tutkimuslaite atomisoi esityksen ajan ja tilan kullekin yleisön jäsenelle erikseen. Ensimmäinen ääniraita kuunnellaan sängyllä itsekseen, jonka jälkeen kukin voi tehdä omat etenemisvalintansa, itsekseen. Yleisöön saapuneet porukat pilkkoutuvat mutta ne kokoontuvat jälleen vaivatta. Keskustelun mahdollistava vapaa liikkuminen rikkoo jossain määrin esityksen intensiteetin. Ystävän tai seurueen kanssa saapuneet riisuvat kuulokkeet nopeammin ja virittyvät ympäristöönsä helpommin. Yksin saapuneet koehenkilöt pysyvät yksin. Kokemus yhteisyydestä jää puuttumaan, paitsi jos sitä sattuu saamaan henkilökunnan edustajalta.
Tutkimuslaitteisto pitää myös huolta siitä, ettei yleisön ja esiintyjien välinen ero hämärry missään vaiheessa. On selvää, ketkä ovat liikkeellä milläkin mandaatilla. Tuntuu että jokin mahdollisuus erilaisiin kokemuksiin on menetetty tässä kohtaa.
Eräs ongelman juurista tuntuu piilevän ratkaisussa käyttää proosateoksen alalukuja esityksessä sellaisenaan, vaikka Neuromaania tai sen tekstejä ei ole kirjoitettu näyttämöllepanoa varten. Työryhmän vastaus ongelmaan tuntuu olleen konfliktin ja sen ratkeamattomuuden alleviivaaminen eräänlaisella ”törmäyttämisen” estetiikalla. Alaluvut ovat kuitenkin varsin pitkiä ja tiiviitä kuunneltaviksi yhtä soittoa, ja monessa kohtaa tuntuu, että materiaalin lyhentäminen ja pätkiminen olisi ollut eduksi.
3.2 Ergodisen koejärjestelyn suuntaviivoja
Yli-Juonikkaan kirjaa on kutsuttu suomalaisen ergodisen kaunokirjallisuuden merkkipaaluksi. Termi ergodinen tulee kreikan kielen sanoista ergon (suom. työ) ja hodos (polku) ja sen lanseerarsi peli- ja kybertekstitutkija Espen Aarseth 1990-luvun lopulla. Aarsethin mukaan ergodisen tekstin yksi keskeinen piirre on, että sen lukeminen ja läpikäyminen vaatii lukijalta erityistä vaivannäköä, työtä. Neuromaanin kohdalla ergodisuus tarkoittaa tekstin ja sen lukujen välille viritettyä viittausten verkostoa, jolla lukijaa ohjataan etenemään ja tekemään valintoja tekstissä. Ergodinen sinne-tänne etenevä lukutapa rikkoo kirjaan ja aukeamien järjestykseen liittyvän lineaarisuuden, tai tarkemmin: se katkaisee sivujen järjestyksen ja aukeaman molempien puolien alle keräytyvien sivujen massan suhteen tarinan kulkuun.
Neuromaani-esitys on niin ikään muodoltaan vahvasti ergodinen. Kyse ei ole niinkään katsojalle tarjotuista vaihtoehdoista tai interaktiivisuudesta sinänsä – Raekallion esitys antaa lopulta hyvin vähän painoarvoa millekään näistä – vaan hänelle esitetystä vaateesta siirtyä, kuunnella, navigoida, etsiä, hakea ja hakeutua. Aarsethin termein Neuromaani edellyttää yleisöltään lineaarisesti etenevän ja positioltaan staattisen tulkitsevan käyttötavan sijaan luotaavaa käyttötapaa.
Ergodia toimii kuitenkin kirjallisuudessa eri tavoin kuin esitystaiteessa. Kirjaa voi lukea juuri niin kauan kuin haluaa ja sen voi aloittaa alusta aina kun siltä tuntuu, esitystä ei. Raekallion Neuromaanin ergodisuudessa on myös jotain, mikä tekee sen kritiikistä erityisen hankalaa.
Kun kollektiivisen ja yhtenäisen yleisön konventio on rikottu ja pieniin erillisiin tiloihin jaettu tila on avattu yksilöiden vapaasti tutustuttavaksi, ei kriitikko voi luottaa yksittäisen näytäntökokemuksensa yleistettävyyteen. Katsojien välillä ei ole enää vain tulkinnan tason eroavaisuuksia vaan myös eroja havainnoissa.
Kyse ei ole ainoastaan siitä, mitä valitset tutkimuslaitteestasi kuunnella ja minne siirryt sitä kuuntelemaan, vaan kuunteletko ollenkaan. WC-pöntön viereen liimattu lappu sekä toisen tutkimuspäivän ohjeistus tuovat sääntöjen rikkomisen toki osaksi esitystä, mutta niitä tarjotaan vain osalle yleisöä tai ne jäävät pelkiksi heikoiksi signaaleiksi. Yleisö jakautuu niihin jotka tajuavat ja niihin jotka eivät.
Konventioiden rikkominen kiinnittää usein huomion sinne, missä taiteenalan konventioita on päätetty säilyttää. Neuromaanissa tällaisia ovat ainakin esityksen parituntinen kesto, esitysten rajoitettu lukumäärä sekä yksittäisen lipun suhteellisen korkea hinta. Tällöin myös ulkotaiteelliset asiat tulevat kuin varkain ja ehkä jopa epäreilusti osaksi taiteellista kokemusta ja sen reflektiota. Neuromaani-esityksen kohdalla tätä vaikutusta vahvistaa erityisesti oletus siitä, että kokija ymmärtää ja haluaa rikkoa ergodisen rakenteen ohjeita. Kyseessä ei ole ainoastaan pettymys vaan kokemus nostaa pintaan tunteen petetyksi tulemisesta.
Katsojan roolin painottaminen esityksen kulussa vastuuttaa katsojaa omasta kokemuksestaan. Ajatus alkaa tuntua kohtuuttomalta. Vastuu esityksen hyvyydestä tai huonoudesta tulisi olla muualla.
3.3 Tutkimustulokset ja yhteenveto
Raekallion Neuromaani on yksi tämän syksyn merkittävimmistä esitystaidetapauksista. Se on Yli-Juonikkaan romaanin tavoin laaja, sokkeloinen ja monenlaatuisista aineksista koostuva kaunis teos, joka kurkottaa kunnianhimoisesti useampaan eri suuntaan. Monitaiteisuus, immersiiviset ratkaisut ja yleisön omaehtoinen liike tilassa tarjoavat mahdollisuuden uudenlaisiin kokemuksiin mutta niissä on myös omat riskinsä. Neuromaani tarjoaa molempia.
Ergodisessa esityksessä harhautuminen on yksi mahdollisista lopputuloksista. Jos tapahtumat ovat tiettyyn aikaikkunaan sidottuja, on mahdollista menettää paljonkin. Neuromaanin kohdalla ongelma ei ole niinkään eksyminen, vaan polut ja tienviitat, jotka eivät johda minnekään. Yleisö pilkotaan yksilöiksi antamalla heille kannettava äänilähde ja kuulokkeet. Vapaa valinta paljastuu illuusioksi, sillä käyttäjältä puuttuu tietoa järjestelmän toiminnasta. Toiset valitsevat sattumalta paremmin kuin muut, yhdet siksi koska heistä pidetään parempaa huolta. Kysymys katsojan roolista esityksen kokemisessa on lopulta kuitenkin vähemmän kiinnostava kuin kysymys esityksen olemuksesta. Olivatko eri päivien kokemukset todella peräisin samasta esityksestä, vai oliko kyseessä kaksi yhteen tilaan mahdutettua erillistä esitystä? Koehenkilö jää kaipaamaan jonkinlaista karttaa.
Neuromaani pohjautuu Jaakko Yli-Juonikkaan samannimiseen tiiliskiveen, joka tarjoaa materiaalin tutkimuslaitteen ääniraidoille. Teksti ohjaa katsojan kulkua sairaalan käytävillä. Tekstimassan karsiminen, uudelleentyöstäminen ja hidastaminen olisi voinut tarjota erilaisen, dialogisemman suhteen tutkimuslaitteen, lavastetun ympäristön ja tanssinumeroiden välille.
Kokonaisuus on ylenpalttinen jopa liiallinen suhteutettuna esityksen kahden tunnin kestoon. Jos onnistuu löytämään oikeat paikat, oikeat tilat ja oikeat hetket, esitys on yhtä aikaa kaunis, hätkähdyttävä ja taidokas. Jos ei, niin ei.
***
Raekallio Corp.
Neuromaani.
Valtteri Raekallion fyysistä mielenteatteria Jaakko Yli-Juonikkaan romaanin pohjalta.
Esitykset Helsingissä Marian sairaalassa 20.8.-24.9.2016.
Tuotanto: Helsingin Juhlaviikot, Zodiak – Uuden tanssin keskus sekä Raekallio Corp. Taiteellinen suunnittelu ja toteutus: Valtteri Raekallio
Käsikirjoitus: Jaakko Yli-Juonikas & Valtteri Raekallio
Esiintyjät: Auri Ahola, Karoliina Kauhanen, Teemu Kyytinen, Misa Lommi, Eero Vesterinen
Ääninäyttelijä: Jarmo Koski
Lavastus: Aino Koski
Lavastusassistentti: Salli Kari
Avustavat lavastajat, Aalto-yliopiston lavastustaiteen laitos: Tuuli Ahonen, Una Auri, Mimosa Kuusimäki, VIrpi Nieminen ja Bea Tornberg
Äänisuunnittelu: Aki Päivärinne
Avustavat äänisuunnittelijat, Taideyliopiston valo- ja äänisuunnittelun laitos: Atte Kantonen, Kalle Rasinkangas ja Oula Rytkönen
Tekninen suunnittelu: Lauri Lundahl
Projisointikonsultaatio: Thomas Freundlich
Turvallisuuskonsultaatio: Otso Vainio
Avustavat esiintyjät keskiviikkoisin: Saija Jäntti, Laura Lee Kamppila, Ronja Korhonen, Päivi Korpela, Inari Penttilä, Anne Pietarinen, Sami Rekola ja Marjaana Veikkanen
[1] Kenttätyössäni olen käyttänyt filosofi Gilbert Rylen lanseeraamaa ja antropologi Clifford Geertzin tunnetuksi tekemää tiheän kuvauksen (engl. thick description) metodia. Raportti on jaettu lukemista ja navigointia helpottaviin lukuihin Yli-Juonikkaan teosta jäljitellen. Luku 1.1 aloittaa ensimmäisen tutkimuspäivän kuvauksen ja luku 2.1 toisen. Tutkimuslaitteen käytöstä ja sen sisällöstä kerrotaan luvussa 1.2, esityksen tiloista ja lavastuksesta luvussa 2.3, koreografiasta tarkemmin luvussa 2.4. Jos geertziläinen ”tiheä kuvaus” ei ole juttusi vaan innostut ennemmin teoksen herättämistä käsitteellisistä kysymyksistä, voit siirtyä suoraan lukuun 3.1 ja hyppiä tarkistamaan asioita deskriptiivisemmistä luvuista halutessasi. tl;dr = luku 3.3.
Lähteet
Aarseth, Espen J. (1997). Cybertext: Perspectives on Ergodic Literature. Baltimore: Johns Hopkins University Press.
Eskelinen, Markku (2002). Kybertekstien narratologia. Digitaalisen kerronnan alkeet. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 75. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Geertz, Clifford (1973). ”Thick Description: Toward an Interpretive Theory of Culture.” Teoksessa Clifford Geertz The Interpretation of Cultures. New York: Basic Books. s. 3–30.
Ryle, Gilbert (1968). ”Thinking of thoughts: What is ’Le Penseur’ doing?” University Lectures, no.18. Saskatoon: University of Saskatchewan.
Yli-Juonikas, Jaakko (2012). Neuromaani. Helsinki: Otava.