Teksti: Anni Venäläinen 5.8.2015
Kuvat: Lauri Hannus
“Valtio+:ssa kohtaavat vankilatila, joka edustaa totaalista kontrollia sekä pakkovaltaa yksilöä kohtaan ja taide, joka on luonteeltaan rajoja rikkovaa ja ainakin ideaalisti ‘vapaata’. Paradoksaalisen yhtälön vastapuoliksi asettuvat siten ajatus vapaasta tilasta ja sanasta sekä toisaalta kontrollin ja vallan teemat. Valtio+ lainaa nimensä järjestelmältä, plus-merkki sanan perässä sen sijaan viittaa rakennuksen muotoon ja avoimeksi jäävään lisämääreeseen.”
– Arte ry
Turun entisessä lääninvankilassa heinäkuussa esillä ollut Valtio+ -näyttely on osa Arte ry:n tilankäyttöä ja politiikkaa käsittelevää hanketta. Arte ry sai tilan käyttöönsä toukokuussa, ja totesi tilan tarjoavan mahdollisuuden kutsua omien jäsentaiteilijoiden lisäksi mukaan näyttelyyn myös muita taiteilijavetoisia gallerioita, kollektiiveja ja yksittäisiä taiteilijoita. Avajaisissa nähtiin musiikkia ja performanssia. Lisäksi näyttelyn aikana järjestettiin sen teemoja pohtiva keskustelu. Valtio+ on ollut valtava yleisömenestys; Arte ry:n toiminnanjohtaja Eliisa Suvanto kertoo että tämän kirjoittamisen hetkellä, päivää ennen näyttelyn sulkeutumista, järjestäjät odottavat että kävijämääräksi tulee yli 15 000.
Ella Tahkolahti: Kiitorata (2015)
Koska näyttelypaikka ja aika varmistuivat vasta toukokuussa, osallistujien kutsuminen ja näyttelyn toteuttaminen on tapahtunut todella ripeästi. Suvanto painottaa, että Valtio+ -projektissa nimenomaan väliaikaisuus on toiminut näyttelyn etuna: se on ollut vapauttava tekijä. ”Projektin myötä olemme pohtineet paljon sitä miten hienoa on ollut spontaanisti yhdistää voimia toisten toimijoiden kanssa ja luoda omatoimisesti jotain näin massiivista”, Suvanto sanoo.
Suvannon mukaan erittäin tiukka aikataulu on näyttelyn kannalta oleellinen; Arten puolesta näyttelyä ei kuratoitu, vaan mukaan kutsutuille tahoille selitettiin tilanne, josta näyttelyä lähdetään toteuttamaan, minkä jälkeen annettiin kaikille mahdollisuus lähestyä tilaa omalla tavalla ja miettiä mikä siitä tekee merkityksellisen sekä luoda omia merkityksiä. Tila ja konsepti, jolla näyttelyä lähdettiin rakentamaan herätti taiteilijoiden kiinnostuksen ja se koettiin poikkeuksellisena mahdollisuutena. Suvannon mielestä oleellista oli myös, että käytännössä kaikki kutsutut taiteilijat pääsivät käymään vankilassa pian kutsun saamisen jälkeen. Tämä on mahdollistanut reagoinnin paikkaan ja kontekstiin, sekä sen että taiteilijat ovat voineet pohtia teostensa ja paikan välistä dialogia..
Tila – taide
Valtio+ on taiteen kautta tapahtuva suuren mittaluokan interventio tilaan. Taide avaa tämän erityisen paikan, lääninvankilan, koettavaksi. Myös se että taiteen tuleminen tilaan on tapahtunut nopeasti ”hyökkäyksen” tavoin on kiinnostavaa. Näyttelyn nopealla aikataululla tapahtunut toteutus ja sen lyhyt kesto mahdollistavat sen, että intervention ”sisään murtautumisen” luonne säilyy. Samalla näyttelyn järjestelyt on hoidettu erinomaisesti, huolellisesti toteutettu näyttelyn graafinen ilme jatkuu sisällä opasteissa. Näyttelyllä on luonne ja persoonallisuus.
Valtio+ -näyttelystä on tullut kuuluisa myös siitä että valtavan kiinnostuksen vuoksi sinne täytyy jonottaa. Jokainen kävijä kirjoittaa vuorollaan nimensä kirjaan ja saa oman numeron, joka ilmoitetaan kun poistutaan rakennuksesta. Samalla jokaisesta kävijästä jää dokumentti näyttelyn arkistoon. Järjestely on käytännönsyiden sanelema – järjestäjien täytyy yleisön turvallisuuden nimissä kyetä valvomaan ettei kukaan jää yöksi harhailemaan rakennuksen käytäville. Yhtä kaikki tämä pieni asia tuntui aika kuumottavalta – olin kävijä numero 423 tuona päivänä.
Pasi Mälkiä: Varjojen mailla (2014)
Valtio+ on näyttely, jonka yhteydessä on mahdotonta väistää puhetta itse tilasta. Ehkä myös vastoin odotuksia itse rakennus on kohtalaisen siisti ja hyväkuntoinen; se ei ole outo tai erityisen järkyttävä. Paikassa on sellainen tuntu, kuin sieltä olisi juuri lähdetty ja se voitaisiin milloin tahansa palauttaa jälleen alkuperäiseen tarkoitukseensa. Vankila on ollut suljettuna vain vajaa kymmenen vuotta, ja menneen läheisyys tekee paikasta luultavasti vaikuttavamman kuin jos kuljeskelisin jo useita vuosikymmeniä sitten lakkautetun vankilan käytävillä. Pidempi ajallinen etäisyys tuottaisi turvallisen eron, joka sallisi tähän paikkaan suhtautumisen ”viihteellisesti”, kuin mihin tahansa historialliseen kohteeseen. Nyt paikka tekee tietoiseksi siitä että tämä on totta tälläkin hetkellä jossain toisaalla. Onko Valtio+ -näyttelyssä siis kysymys enemmän tilan kuin taiteen kokemisesta?
Eliisa Suvanto kertoo, että näyttelyn kuluessa on käyty paljon keskustelua siitä onko taide tilassa oleellista tai edes kiinnostavaa, kun rakennus itsessään on niin merkityksellinen. Kysymyksen esiin nouseminen on helppo ymmärtää. Uskon kuitenkin, että ilman taidetta tila jäisi mykäksi. Tirkistely ja kauhistelu tai toisaalta yhteiskuntaopillinen näkökulma korostuisivat ja voisivat jäädä kenties ainoiksi tavoiksi tutustua tähän tilaan. Taide tuo tilan koettavaksi monitasoisena, ja nostaa esiin – tai painaa taustalle – vankien seiniin jättämät merkit ja vankilainstituution.
Heini Aho: Stalagmites (2015)
Periaatteessa näyttelyä voi koettaa katsoa kahdella tavalla; seuraamalla teoksia ja niiden muodostamaa jatkumoa tilassa, jonka vankilan tila ja siellä olevat merkit katkaisevat tai joihin taide ajoittain sekoittuu, tai seuraamalla tilaa, jota teosten läsnäolo häiriköi ja haastaa, hämäten aika ajoin – oliko tämä täällä valmiiksi vai onko tämä osa näyttelyn taidetta? Taiteen myötä tilasta tulee kokemuksellinen ja teoksellinen kokonaisuus. Taide sallii vankilan ”unohtamisen”. Miljöön läsnäoloon tottuu, siitä tulee puitteet taidekokemukselle; rakennus, jossa suunnistetaan opasteita seuraten. Kuitenkin tila koko ajan väijyy taustalla ja nousee shokin tavoin ajoittain esiin.
Näyttelykokemuksessa on väistämättä mukana omien pelkojen kohtaaminen, suljetun tilan kammottavuus, kävijöiden tungos, käytävien eksyttävyys teosten toimiessa maamerkkeinä. Tilan vieraannuttavuus ja samalla outo iholle tuleva arkisuus, jossa voi tavoittaa pitkän odotuksen tympeyden ja tylsyyden kokemuksen. Samalla järjestys ja askeettisuus tuottaa oudon turvallisuuden tunteen, joka sekoittuu ahdistavuuteen. Sellit jatkuvat lähes samanlaisina yksi toisensa perään. Ja tämä lienee olennaista vankilakokemukselle: sen puuduttavuus, monotonisuus, tylsistyttävä muistutus päivien jatkumisesta loputtomiin, laitoksen turruttava kliinisyys.
Taide – tila
Näyttelyn avaa ruokasaliin ja eristysselleihin sijoittuva Hanna Seppäsen kuratoima kokonaisuus Odotus, jonka teoksissa ovat eri tavoin läsnä vallan ja vapauden teemat suhteessa yksilön kokemukseen. Muutoin vankila on jaettu taiteilijoille, gallerioille ja kollektiiveille siten, että jokainen on saanut vapaasti toteuttaa näyttelyosuutensa käytössään olevaan tilaan haluamallaan tavalla. Teokset ovat asettuneet käytäville, selleihin ja yleisiin tiloihin. Selleihin kurkitaan usein tirkistysaukoista, useimmin niihin voi astua sisään. Kaikissa ei ole taidetta, vaan paljon on myös alkuperäistä käsittelemätöntä tilaa. Suurimmaksi osaksi teosten mittakaava on pientä, mikä sopii ahtaisiin tiloihin.
Antti Hämäläinen: Sanelukone (2015)
Selleissä vankien keräämien kuvien repertuaari vaihtelee Seiskasta Aku Ankkaan ja sievistä tyttökuvista pornografiaan, seinille raapustettujen kirjoitusten ja tekstien sävy uhmakkaista viesteistä parannuksen tekemisen nimiin vannoviin mietelauseisiin ja itseironian sävyttämiin ”olin täällä” kommentteihin. Vankien taide, piirustukset, runot ja kollaasit ovat aika ajoin ilmaisuvoimaisia. Usein ne toistuvat lopulta aika samankaltaisina; anonyymi yksilö edustaa tuhansia kaltaisiaan, jokaisen tarina on eri mutta kuitenkin niin samanlainen, vankila vie persoonallisuuden. Ihmiset ovat ruumiita, jotka istuvat selleissään, voimailevat kuntosalissa muskeleita esittelevien kaavioiden opastuksella ja tyhjentävät ulosteämpärinsä ”kaatoselliin”. Joudun tämän todistajaksi ja jotenkin näitä jälkiä ei niiden merkitsevyydestä huolimatta juuri halua tutkia tarkemmin. Tunnen tunkeutuvani toisen intiimille alueelle, toisaalta niiden kuriositeettiarvo tuntuu liiankin helppohintaiselta. Vankilan kappeli, joka tässä ympäristössä näyttää lähes ylimaallisen kauniilta, avaa näkymän mahdolliseen pelastukseen, joka tuntuu hyvinkin vakuuttavalta.
Valtio+
Näyttelyn taideteokset tavoittelevat eri tavoin vankilan fyysistä ja psyykkistä kokemusta. Mutta niissä se, mikä on totta sellien seinillä, on teoksissa uudelleen esittämistä, käsitteellistettyä, uudelleen tulkintaa, rinnalle asettumista, merkitysten kerrostumista ja sekoittumista, etäisyyden ottamista ja niiden tilalle astumista, sekä tilalle alistumista ja siihen merkin jättämistä. Tässä ympäristössä teokset, jotka on toteutettu aikaisemmin ja toisenlaiseen kontekstiin, tulevat osin tulkituksi näyttelyn teemojen kautta. Osin ne kykenevät vastustamaan sitä leikkaamalla eräänlaisia madonreikiä merkitysavaruuteen. Vankisellien ja käytävien mittasuhteet rajaavat voimakkaasti taidetta pakottaen sen pieneen mittakaavaan ja kilpailemaan tilan kanssa. Tilan vastakohtana teokset ovat leikitteleviä, pienimuotoisia, runsaita, hajaannuksen tilassa, sekoittuvat usein tietoisesti tilaan ja siellä jo valmiina oleviin asioihin.
Tavallaan Valtio+ on hilpeä näyttelykokemus, se on taiteen vapaan remuamisen tila. Teokset luovat epäyhtenäisen kokonaisuuden joka vastustaa ehjää tarinaa, ja ylipäänsä kerronnallisuutta, järjestyksen logiikkaa. Jos aikaa olisi ollut enemmän olisiko tuloksena ollut näyttelyn teemaan harkitummin pureutuvia teoksia? Olisiko tuloksena ollut saarnaava ja ”opettavainen” näyttely? Tällaisenaan tämä näyttely opettaa jotain levittäytymällä tilaan joka on raskaana merkityksistä ja samalla tyhjä ja tavoittamaton. Taide oli täällä. Me oltiin täällä.
Valtio+
11.–31.7.2015
Kakolanmäen entinen lääninvankila, Turku
Mukana näyttelyssä:
Arte ry, Galleria Huuto, Marnic Circus, Nabb+Teeri, Odotus (David Muth, Kaisaleena Halinen, Ida Palojärvi, Jouna Karsi, Merja Pitkänen, Antti Tanttu, Eero Nives, Juha Forss. Kuratoinut Hanna Seppänen), Oksasenkatu 11, Rakkausbussi, SIC ja Videokaffe.