Mustekala julkisee taiteilijan luvalla galleria Hippolytessä esillä olleen keskustelua herättäneen tekstin sekä Marko Gylénin kommentin.
Ari Kakkinen:
e i t
Kun valo ylivalottuu ja sen kuvaydin sulaa, sulammeko me kuvaan?
Jos kuva ei enää annakaan minkään näkyä? Yhä on kuva – mutta nyt kaikki etäisyydet ja ääret ovat ennalta määräämättömiä.
Entä jos teos ei olekaan esilläolo, esineen läsnäolo, vaan jotain joka hämmentää, sekoittaa rajat, kummeksuttaa, on kummallinen itse?
Freudille kammottavan kummallinen (das Unheimliche) on jotain muinoin tuttua, jonka paluu on torjuttu. Jos kummallinen näin osoittaa Freudille erään torjunnan paikan, voisi kuva osoittaa sen paikan, missä ajattelu koskettaa tai tervehtii vierasta itselleen.
Jos kyse on todellakin kosketuksesta, kontakti on vain tangentiaalinen, leikkaamaton. Kosketus ei tartu ja tarraa, vaan vetäytyy elliptiselle kiertoradalleen, palatakseen. Silti kosketus ei ole ideaalia, siinä on aina vaaran uhka.
Voimme tietenkin katsoa mitä tahansa maailmassa esineenä, maailmaa itseäänkin ja itseämme. Näin latistamme maailman mahdollisuudet surkean suppeaksi tekniseksi hallinnaksi, jossa mitään yllättävää ei pitäisi tapahtua. Siksi myös luulemme, että tunteemme ja ruumiimme ovat jotain ajattelun ulkopuolista tai että ajattelu on niitä edeltävää tai muuten perustavampaa. Luulemme, että ajattelua on vain tehokkuudessaan järkeilyksi surkastunut.
Haaste onkin ymmärtää, miten jokin ei ole esine ja tavara vaan jotain omassa yllättävyydessään meille tarjoutuvaa.
Mahdottoman ja ilmenevän hämärällä rajalla haamu; kuva jossa kuvastuu ei mikään. Ei mikään ei silti ole mitään olematonta vaan nimenomaan se, mistä oleva voi olla.
Ei-mikään on ajattelun asia, mutta se ei ole ajateltavissa. Ajattelun on valmistettava sille. Vastaavasti se on myös kuvan asia.
Mikä on siis kuvan ja ajattelun suhde? Ne painavat ja hankaavat toisiaan. Ne punnitsevat ja mittaavat toisensa – niin ne ovat pääsemättömissä toisistaan.
Mutta on myös niin, että filosofia ei tiedä mitään täsmällisestä. Täsmällisyys kuuluu taiteelle.
Ajattelu tunnustelee, kiertää, koskettelee, hyväilee ja on tuntumassa. Mutta miten ajattelu voisi olla täsmällistä, kun se lumoavasti katoaa omiin sokkeloihinsa, päällekäyviin fantastisiin kuvastoihinsa, herkeämättömään epäilyynsä (tämä juuri on koskettelua ja tunnustelua, viimekädessä ruumiin ja olemassaolon punnitsemista).
Jos sitten teosta ajatellaan vain teoreettisena objektina – ja jos teos näin muuttuu vain teoreettiseksi objektiksi – menetetään se taiteen täsmällisyys, joka herkeämättä kiusaa ajattelua. Hukkaantuu jopa se kuvan lumo (Schein), joka joskus on aloittanut ajattelun välttämättömyyden.
Ajattelun kauneus lepää sen epävarmuudessa, levottomuudessa.
Kuvien täsmällisyys on niiden levollisuudessa, siinä että ne ovat niin kuin ovat. Tämä punainen, juuri tämä. Näin juuri kuva sysää ajattelun kauneuteensa.
Kuva on jotain ajattelulle vierasta, ja siinä sen tärkeys. Juuri siksi kuvaa on ajateltava ja sille on ajatuksin oltava vieraanvarainen.
Siksi ei voi sanoa kuvista, vaan on osoitettava sanansa kuville, kuvien kanssa. Jos taas kuvat sanovat jotain, ne sanovat toisin.
Tavanomainen ajattelumme on representatiivista. Siksi kuvat ovat tuttuja. Mutta jos kuva on todellakin kuva – siis etäinen – se on myös vieras ja outo juuri vieraassa tuttuudessaan.
Entä jos ajattelu on olemisen ymmärtämistä vastaanottamisena? Näin ajatellen kuva onkin ajattelun rajapinta, juurikin kosketus vieraaseen – joko ruumiin kirjautumista vieraaseen tai vieraan kirjoittautumista (omaan) ruumiiseen. Tämä tilallistumisen hämärä ei ole sekaannusta vaan sinällään maailmassa olemisen salaisuutta. Tulemisena, olemisen sijoina, olemme aina jo altistuneita.
Kuva on vieras toinen.
On rakennettava laitureita, ei siltoja.
Ei-mikään vetäytyy valokuvallisessa abstraktiossa toisin tavoin kuin esimerkiksi maalauksellisessa. Maalauksessa kaikki on periaatteessa intentionaalista, automatismikin. Valokuvassa kiusaa se, että jokin saattaakin olla hallitsematonta (tämäkin on kummallisuuden pilkahdus).
Tämä ero on ratkaiseva. Jopa niin, että abstraktin käsite olisi määriteltävä valokuvauksessa toisin. (Tarvitsemmeko tätä käsitettä?)
Valokuvallinen indeksi on osoittautunut todellisuussuhteen takaajan sijaan ennemminkin johonkin intensiteettiin osoittavaksi eleeksi. Vastaavasti valokuvan abstrakti ei tähtääkään kuvitteelliseen ja kummalliseen tavoittamattomaan absoluuttiin vaan enemmänkin ylikirjoitusten järjestelmiin. (Tämän saattaisi sanoa niinkin, että valokuvassa outo ei vihjaa ideaalisesta outoudesta, vaan outoa on outo itse.)
Valokuva tai valokuvan abstrakti ei ole välineellistä ja loogista reduktiota, vaan Kraussin toteamaa välineen (välissä olon) uudelleen määrittelyä.
Väline-kysymyksen hajaannuttua välissä olon (mediumin) kysymiseksi, teoksen ja sen pinnan ykseys on hajaantunut prosesseihin ja niiden osiin. Näin myös abstraktin näköistä valokuvaa on tarkasteltava välineen itsestään eroavuutena ja muihin käytäntöihin risteytyvänä laskemattomuutena, uusia kiasmoja tuottavana pintojen moneutena (pinnat, jotka on nähtävä eri suunnista; toisensa läpäisevät pinnat…)
Valokuvallinen abstrakti esittää kysymyksen poissaoloista, absentaatioista, havainnon kiteyttävän läsnäolon sijaan.
Valokuvan kuva ei ole aukko (jonka läpi katsoa) vaan repeämä, viilto tai halkeamana.