Julkaisen seuraavassa Pajari Räsäsen vastineen Josiane Behmoirasin kirjaa koskevalle arviolleni. Räsänen ei ymmärrä sitä roolia joka arviossani lankeaa hänen osalleen. Kyse on niistä normeista joita kirjallisuuden ja filosofian alueella asetetaan kirjoittamiselle ja puhumiselle sinänsä. Miten puhua, kenellä siihen on oikeus, ketä kuunnellaan, kenen todistus on pätevä? Toisilla tämä oikeus on suurempi kuin toisilla. Ja usein tämä oikeus näyttää intellektuellienkin piireissä lankeavan aika kliseisillä perusteilla. Kun nimenomaan juutalaiset tuhosivat juutalaisen Dora B:n, niin kysyn juutalaisuuteen liitetyn itsestäänselvänä pidetyn moraalisen ylemmyyden perustetta.
– Irmeli Hautamäki
Pajari Räsänen :
Irmeli Hautamäki viittaa sinänsä kiintoisassa kirja-arvostelussaan ”Kassialman tytär muistelee – eli kiusaamisen aakkoset” (Mustekala 12.11.2007) minun aikaisempaan kirja-arviooni tavalla johon minun on yritettävä parhaani mukaan vastata:
”Pajari Räsänen kirjoittaa tällä sivustolla ’Derridan testamentti’ (numero 3/07) nimisessä artikkelissaan Derridan suhteesta Paul Celanin runouteen. Celanin mukaan runous on todellinen ’ihmisyyden koulu, joka opettaa ymmärtämään toista ihmistä hänen toiseudessaan, vaatii meiltä veljeyttä, siellä missä toinen henkilö nousee esiin, ei suinkaan mantelisilmäisinä vaan kyömynenäisenä ja epämuodostuneena’.”
Lainauksessa on kyse eräästä Celanin muistiinpanosta, jonka jälkeen lisäsin vapaasti lainaamani viittauksen Anne Frankiin: ”Niin kauan kun Anne Frankia tarvitaan antamaan kasvot keskitysleirien uhreille, me emme tee oikeutta edes tuon mantelisilmäisen tytön kohtalolle… Niin kauan kun kokemuksemme taiteesta jäsentyy kauniin ja ylevän esteettisten kategorioiden mukaan, runon on vietävä meidät taiteen ja estetiikan tuolle puolen. ” (Koko tekstini on luettavissa osoitteessa http://mail.mustekala.info/node/341)
Haluaisin kiinnittää lukijan huomion sanamuotoihin ”tarvitaan” ja ”me emme tee oikeutta” sekä ”kokemuksemme”. Tarkoitukseni ei ollut sanoa, ettei Anne Frankia tarvita. Tarkoitukseni (ja ehkä Celanin tarkoitus, sellaisena kuin minä sen näen) oli sen sijaan puhua meidän tarpeistamme: tarvitsevatko meidän kyyneleemme Anne Frankin silmiä?
Hautamäki vetää ”kliseisestä” Anne Frank-viittauksestani omat johtopäätöksensä:
”Tapa jolla Räsänen jatkaa artikkelissaan Anne Frankiin, on sekin kliseisyydessään paljon puhuva. Anne Frankin tarina, hänen elämäniloiset, tyttömäiset muistelmansa eivät tee kirjoittajan mukaan oikeutta kärsimyksen uhreille, eivätkä edes niiden kirjoittajalle itselleen. / Tarkoittaako tämä, ettei Anne Frank ole kykenevä puhumaan puolestaan? Kiistetäänkö mantelisilmäisen tyttömäiset kirjalliset tuotokset kevyenä massaviihteenä? Älköön naiset ja varsinkaan nuoret naiset puhuko, eivät he tiedä riittävästi kärsimyksestä.”
Vastaukseni Hautamäen tuossa tekstijaksossa esittämään kysymykseen on: Ei todellakaan tarkoita! Celanin viittaus ”mantelisilmiin” ei tarkoita, ainakaan sellaisena kuin minä sen luulen ymmärtäneeni, ylipäänsä mitään kirjallista tai kielellistä laatua. Se ei ole metafora, vaan viittaa yksinkertaisesti ja kirjaimellisesti ulkonäöllisiin seikkoihin, nuoren tytön kauneuteen: Anne Frankin mantelisilmiin. Juuri niihin jotka näemme pikemminkin huolella valitussa kansikuvassa kuin julkaistun päiväkirjan lehdillä.
Ei liene liioittelua väittää että Anne Frankin mantelisilmät voisivat saada paatuneen natsinkin liikuttumaan.
Entä ”epämuodostunut”, ”kyömynenäinen”, ”ruma,” ”vanha”, ”sairas” ihminen, tai ”mielisairas” kuten ”Kassi-Alma” eli Hautamäen esittelemän kirjan Dora B., oli hän sitten juutalainen tai ei? Natsithan pyrkivät tuhoamaan paitsi juutalaiset ja kommunistit, romanit ja homot, myös mielisairaat ja vammaiset ihmiset.
Kysymys ei ole kirjallisista tai esteettisistä kriteereistä vaan ihmisyydestä: siitä, kelpaisiko ”meille” kuva ”kyömynenästä”, raajarikosta, vammaisesta ihmisestä.
Entä kelpaako Ranskasta karkoitettu Kassi-Alma, jolla ei ole mitään kulttuurista taustaa juutalaisena, vain tietty verenperintö, juutalaisuuden ”kuvaksi” meille ”suoranenäisille”, saati israelilaisille? Eikö Doran karkotus oikeastaan jatka natsismin ja Vichyn hallituksen perintöä?
Itse olen sitä mieltä, että ”veljeydestä” ja erityisesti tai yksinomaan ”veljeydestä” puhuminen on toki ongelmallista (myös Levinasilla, kuten Derridakin on todennut). Celan kuitenkin hyvin usein puhuu myös ”sisaresta” ja ”sisaruudesta”, tai pitäisikö sanoa ”sisaruksellisuudesta”.
Hautamäen toistelema ”tyttömäisyys” ei puolestaan ole minun käyttämäni määre, vaikka hän löytää monenlaisia vihjeitä ”paljon puhuvasta” tekstistäni.
En aivan ymmärrä sitä roolia joka lankeaa tekstissäsi paitsi Celanille tai Derridalle ja ylipäätään ”juutalaisille (mies)intellektuelleille tai heidän seuraajilleen”. Kuten minulle…?
Haluaisin painottamalla painottaa, että en missään tapauksessa kiistänyt (enkä usko Celanin kiistäneen) Anne Frankin tekstin voimaa (oli se sitten ”tyttömäistä” voimaa tai ei – tai kuten Kaliforniassa varmaankin sanotaan, Girl Power), vaan halusin kyseenalaistaa ”MEIDÄN” tarpeemme löytää joukkotuholle ja kärsimykselle nimenomaan kauniit ja puhtaat, nuoret kasvot. Anne Frank on vaikuttanut minuun(kin) syvästi (siitä on kauan kun luin hänen päiväkirjansa – pala kurkussa – enkä edes osaisi ”arvostella” kirjaa tämän etäisyyden päästä), enkä ajatellut lainatessani Celania niinkään Anne Frankin tekstiä vaan pikemminkin mainitsemaani ”kansikuvaa” joka on syöpynyt minunkin muistiini…
Eli kysymys on juuri siitä, miten meihin tuntuu vetoavan pikemminkin kuva nuoresta kauniista tytöstä kuin vaikkapa Kassi-Almasta mielenterveysongelmineen. En ole myöskään (vielä) lukenut Hautamäen esittelemää Josiane Behmoiras’n kirjaa, joka vaikuttaa hänen esittelynsä perusteella erinomaiselta ja hyvin tärkeältä.
Saan tietenkin syyttää vain itseäni siitä, etten ole ilmaissut ajatuksiani tarpeeksi selkeästi – tai tarkemmin sanoen lainannut Paul Celanin fragmenttia siten, että lainaus toimisi selkeästi
kontekstissaan.