Pirkko Holmberg 4.1.2011
Ravintolapöytien ylitse käydään dialogia viinilasin äärellä, vaikka varsinaisesti vain toinen istujista puhuu. Taiteilija vain istuu pöydän toisella puolella ja kuuntelee. Silti hänen roolinsa kuuntelijana on keskeinen, jokainen osoittaa sanansa hänelle. Sisustus on Kåhren teosten tyyliin hyvin askeettinen ja rusehtava, ihmisillä on mustat vaatteet, pöydissä ei ole mitään valkoisen pöytäliinan ja viinilasien lisäksi. Olennaiseen keskittyvä lavastus nostaa keskiöön keskustelut, sen mitä tilassa tapahtuu.
Markus Kåhren Platonin Pidoista innoituksensa saaneessa videoinstallaatiossa suomalaisen kulttuuri- ja tiede-elämän edustajia on kutsuttu esittämään näkemyksiään rakkaudesta. Galleriaan rakennetussa sokkeloisessa käytävässä kuuluu hillitty puheensorina, keskustelijain äänet on kohdennettu eri paikkoihin omiksi yksityisiksi saarekkeikseen. Keskustelujen sävy on erilainen verrattuna Platonin pitojen ylistyspuheisiin rakkaudelle, vanhimmalle jumalalle Erokselle.
Räväköistä kannanotoistaan tunnettu bloggaaja Panu esittäytyy hillittynä kirjallisuusihmisenä, joka puhelee Proustista tuoden mieleen ne monet monologit, joilla kulloinkin on yritetty peittää vaivaannuttavaa tilannetta. Hän linnoittautuu viinilasinsa ääreen hymyilevänä ja liiankin suorakatseisena, puhe polveilee kirjallisuudenhistorian rakkausaiheissa tarttumatta kunnolla mihinkään. Huoneen päädyssä miesnäyttelijä (Salatuista elämistä tuttu Kristoffer Möller) on linnoittautunut baaritiskin ääreen pitämään kyynistä ja resignoituneen uhoavaa huutomonologia. Hän julistaa rakkauden olevan narsismia, pahimman lajin itsekkyyttä. Se on halua että toisella on puute, jonka vain itse kykenee täyttämään.
Rakkaudesta on vaikea puhua. Kaikilla keskustelijoilla on eräänlainen pala kurkussa. He naurahtelevat, häpeilevät hiukan itseään, mutta puhuvat silti. Onko pessimistinen ja kyyninen suhtautuminen rakkauteen sekin eräänlaista suojautumista? On näyteltävä, ettei usko rakkauteen, ettei se pääsisi vaikuttamaan itseen eikä ohittaisi suojahaarniskaa ainakaan näkyvästi. Kaikki meistä ovat joskus joutuneet pettymään rakkaudessa, ja kaikki meistä yrittävät useimmiten teeskennellä säilyneensä ehjänä. Onko oikeastaan kipeämpää aihetta ottaa esiin juuri joulun alla, joka on lähimmäisyyden ja raastavien perheriitojen aikaa?
Susanna Välimäkeä kuuntelee mielellään hänen perätessään romanttisen rakkauden harhakuvien voittamista. Hänen mukaansa onni löytyy omasta, henkilökohtaisesta elämästä, sitä ei voi määritellä yleisesti tai antaa kenenkään filosofin tai gurun määriteltäväksi. Vallitsevista ajatustavoista ei löydy vastausta. Läpitunkeva hyödyn ideologia saa meidät yrittämään hyödyn etsimistä ihmissuhteistammekin. Välimäki käy läpi psykoanalyysin kantoja romanttiseen rakkauteen, mainitsee itämaisen filosofian vaihtoehtoiset rakkauskäsitykset, muttei ilmaise suoraan, mitä itse ajattelee. Välimäen vieressä istuvan suomenruotsalaisen tutkijan Rita Paqvalenin feminismi on perinteisempää eikä niin kiinnostavaa.
Minun on helpointa samastua Välimäkeen kahdesta syystä. Toinen on hänen tinkimättömyytensä ajattelijana, toinen on huokaileva ja hivenen masentuneen vaikutelman antava ruumiinkieli, jollaisesta olen omallakin kohdallani saanut huomautuksia. Se muistuttaa myös hätkähdyttävästi seuraavassa pöydässä jätetyn naisen monologia vetävän Piitu Uskin toivottomuutta ilmaisevia elkeitä, jotka kuitenkin ovat näyteltyjä. Joka kerta kun mieleen muistuu, että on turha luulla itsestään liikoja ja oma mielipide on vain yksi kritisoitavissa oleva mielipide muiden joukossa, pää vaipuu helposti käsien varaan ja silmät sulkeutuvat. Mutta kuka ihan oikeasti voisi olla synkistymättä tällaisen maailman keskellä? Asiaa ei auta, että kuuluu johonkin niinkin pelottavana pidettyyn ryhmään kuin älykkäät ja kauniit naiset.
Huoneen takaosassa psykiatri Matti Huttunen lausuilee itsevarman oloisena näkemyksiään rakkauden biologisista rajoitteista ja ihmisen erityisominaisuuksista, mutta myös inhimillisyyden voimasta. Samassa nurkassa mediafilosofi Mauri Ylä-Kotola ulottaa rakkauden yhteiskunnalliselle tasolle ja tarkastelee Suomen itsenäistymistä, isänmaanrakkauden illusorista rakennelmaa sekä hyvinvointivaltion syntyä eräänlaisena rakkautena. Näiden kahden miehen yhteisvaikutus tuntuu musertavalta annostukselta miehistä ylimielisyyttä ja kylmyyttä, vaikkeivät he yksittäin antaisi ihan näin jyrkkää vaikutelmaa.
Onnellisimmalta ja rauhallisimmalta vaikuttaa ehkä Claes Andersson, joka on jo vanha ja paljon kokenut. Psykiatrin ja taiteilijan näkökulma auttaa häntä katsomaan yläpuolelta monia rakastumiseen liittyviä ilmiöitä. Hän vertaa rakastumista kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Monet tulevat ikään kuin riippuvaisiksi jatkuvasta rakastumisen kierteestä. Itse rakastuminen kestää korkeintaan kolme kuukautta, mutta parhaimmassa tapauksessa se voi jälkeenpäin syvetä elämänikäiseksi ystävyydeksi.
Markus Kåhren näyttely Ravintola Pidot Galleria Sculptorissa 3.12.2010–2.1.2011