Kuvan kevät 2011 – Kuvataideakatemian lopputyönäyttely, Kuvataideakatemia, galleria FAFA ja Kuvataideakatemian galleria 11.5.-5.6.2011
Harri Mäcklin 19.5.2011
Siitä valmistuvia taiteilijoita ei voi ainakaan syyttää, että he ottaisivat itsensä liian vakavasti. Mikäli kokonaisuudesta haluaa etsiä yhdistävää tekijää, se on varmasti huumori – ja varsin kiero sellainen. Hyvä esimerkki on auringonlaskuistaan tunnetuksi tulleen Petri Ala-Maunuksen muotokuvat, jotka rikkovat iloisen anarkistisesti muotokuvamaalauksen konventioita. Perinteinen arvostuksen tunnusmerkki kääntyy päälaelleen, kun pönöttävät sedät ja tädit kuvataankin kaikessa ryppyisyydessään heiluttamassa katsojalle keskisormea tai tekemässä jotain muuta säädytöntä – sosiaalijohtajatar tekee irstaita käsimerkkejä ja pastorin Raamatun välistä pilkistää Playboy – mutta toisaalta, eikö siinä vaiheessa kun nousee arvoasteikolla tarpeeksi korkealle olekin jo varaa haistattaa kaikille pitkät?
Janne Nabb ja Maria Teeri taas helpottavat vaikeaksi kuviteltua nykytaidetta tarjoamalla ystävällisesti äänitetyn listan kaikista teossarjassaan Sisällysluettelo esiintyvistä esineistä. Ala-Maunus, Nabb ja Teeri sekä ällöttävyyden ja söpöyden ambivalenssilla leikittelevä Hannah Hamberg lopettavat kerrasta väitteet, etteivät nykytaiteilijat osaa enää maalata. Toisessa ääripäässä Robin Lindqvistin minimalistiset teokset osoittavat kieli sopivasti poskessa, että joskus vähemmän on enemmän. Punaisella pastelliliidulla suoraan seinään piirretty teos Jim Morrisonin hauta koostuu vain muutamasta viivasta, ja Gordon Matta-Clarkin talo on oikeastaan vain sarja pieniä pingotettuja taulupohjia vierekkäin, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan teokset juuri onnistuvat kysymään tulevaisuuden taiteen rajoja. Varsin erilaisella tavalla rajoja kokeilee myös Katri Sipiläinen, jonka iloisen naiivit ja itseironiset teokset samalla ärsyttävät ja ihastuttavat jo pelkillä nimivalinnoillaan: nimet kuten Zsswiuuh uuuuuu zädäzädä piing dong tuut tuut tuut tuut tuut tuut ja Lisäksi hämähäkit kutovat umpeen parit Supermarketit kertovat oikeastaan kaiken oleellisen siitä, miten Sipiläinen suhtautuu korkeataiteen teennäisimpiin tendensseihin.
Hannah Hamberg
Erityisesti videotaiteilijat erottuvat edukseen. Katarzyna Mironin vangitseva, surrealistisen melankolinen Missä loppu alkaa, missä alku loppuu, katsoo maailmaa niin jännittävästä näkökulmasta, että katsoja ei voi muuta kuin kellahtaa itsekin kumoon ja seurata perässä. Tämä, jos minulta kysytään, on koko joukon vaikuttavin teos – yksinään jo syy pistäytyä Kuvataideakatemian galleriassa. Saana Inari Lähteenmäen videokuvaa ja animaatiota sekoittava Self portrait with a deer on hauras ja elegantti runoelma oman identiteetin ja rajallisuuden kohtaamisesta. Anna Nykyrin Viisi fragmenttia empatian luonteesta taas on yksinkertaisuudessaan paradoksaalinen: lähes kokonaan uusiokäytetystä arkistokuvasta muodostuva teos onnistuu olemaan jotenkin täysin epäoriginelli ja samalla käsittelemään rakkauden, lihallisuuden ja väkivallan hiuksenhienoa rajaa varsin koskettavalla, omaperäisellä tavalla. Näyttelyn yksi ehdoton valopilkku on Joonas Jokirannan Kaupunkiveistoselokuva, joka heijastaa Kuvataideakatemian hämärälle käytävälle ulkopuolella pauhaavan suurkaupungin kuhinaa hämmentävin, jopa vieraannuttavin lopputuloksin. Jenni Markkasen Shamaanin kuolema osoittaa kyllä tekijänsä taidon valita juuri oikeat kuvakulmat ja kaapata ohikiitävät hetket kameralle, mutta itse tarinan ennalta arvattavuus ja turhan paljon Björk-kopiolta kuulostava taustamusiikki hieman latistavat kokonaisuutta. Tatu Engeströmin Siisti Stadi -projektiin liittyvä videoteos, jossa katsoja saa seurata taiteilijaa sabotoimassa tienvarsimainosta, on taas sekä sisällön että toteutuksen tasolla lähes yhtä pitkäveteistä ja yksiulotteista katsottavaa kuin teoksessa suditun maalin kuivuminen.
Sara OravaMaalaustaide on myös hyvin edustettuna, mutta lopulta harva maalaus nousee näyttelyssä esille. Varsinkin toisiaan muistuttavia abstrakteja teoksia on ähkyksi asti. Ilari Hautamäen, Marjatta Holman, Heidi Lampeniuksen ja Sara Oravan teokset olisivat varmasti toimineet paremmin, elleivät ne olisi vieneet toisiltaan niin paljon tilaa ja luoneet vaikutelmaa, että akatemiassa tuotetaan tämäntyyppisiä abstraktioita suorastaan liukuhihnalta.
Mainittakoon vielä näyttelyssä ilmaiseksi (!) jaettava erinomainen katalogi, joka ansaitsee erityisesti kiitosta. Monella taidefoorumilla, myös Mustekalassa, on viime aikoina puhuttu paljon taidepuheen ongelmista ja mahdollisuuksista, ja tässä suhteessa on erityisen mielenkiintoista seurata uraansa aloittelevien taiteilijoiden tapaa puhua tekemisistään. Kuvan kevään katalogi on erinomainen esimerkki taidepuheen vaikeudesta ja monipuolisuudesta: esittelytekstit osoittavat hyvin, että joillain taiteilijoilla sivellin pysyy kädessä kynää paremmin, ja joillakin toisinpäin. Taidepuhe on tavallaan teoksen jatke, paikka, jossa teos kääntyy itseensä – ja mielestäni varsinkin vasta taiteilijuuteensa kasvavan puhe kertoo vähintään yhtä paljon kuin puheen kohteena oleva taide.
Miltä sitten näyttää tulevaisuuden taide? Kuvan kevään perusteella varsin tasapaksulta. On kuitenkin varottava arvioimasta näyttelyä kokonaisuuden perusteella, sillä tällaisessa kuratoimattomassa lopputyönäyttelyssä yksilösuoritus ajaa yhteispelin ohi. En myöskään haluaisi kohdella vasta valmistuneita nuoria taiteilijoita liian kovin ottein – mutta toisaalta en voi olla ajattelematta, että lopputyötä, jos mitä, on tarkasteltava eräänlaisena käyntikorttina, lupauksena siitä, mitä tuleman pitää. Ja muutama Kuvan kevään teos tuntuisi lupaavan, että monesta nuoresta tekijästä tullaan vielä kuulemaan.