Silvia Hosseini 21.5.2012
Aloitin viime syksynä balettiharrastuksen. Saa nauraa. Minulla ei ole kerta kaikkiaan mitään balettitanssijan ominaisuuksia. Paitsi melko hyvä aukikierto ja taipuisat nilkat. Muuten olen möykkymäinen ballerinan irvikuva.
Pidän baletista, koska se on taiteenlaji, jonka keskeinen pyrkimys on luoda vaikutelma keveydestä ja painottomuudesta. Tämän pyrkimyksen voi saavuttaa vain ehdottomalla kurinalaisuudella ja kovalla työllä. Siten klassisen baletin estetiikka vastustaa maailmaa – painavaa, kaoottista ja laiskaa maailmaa. Siksi se on niin kaunista.
Ballerinoja ehkä eniten kuvannut taiteilija Edgar Degas tuntuu tanssiaiheisissa töissään pohtivan juuri keveyden ja painavuuden kysymystä: tanssija näyttää nousevan ilmaan relevéssään ja arabesquessaan, mutta jokin elementti teoksissa – tuolilla istuva tanssinopettaja, laaja lattiapinta, raskaannäköinen hame tai tietty kuvakulma – muistuttaa painovoimasta, painavuudesta.
Nautin baletin katsomisesta, varsinkin paljon balettitekniikkaa hyödyntävän nykytanssin katsomisesta. Parhaimmillaan jokainen tanssijan tekemä liike tuntuu omissa lihaksissa outona nytkähtelynä ja hienoimmat liikkeet selittämättömänä tunteena jossain syvällä. Sitä on vaikea kielentää, mutta Gary Lewis näyttää sen hienosti Stephen Daltryn Billy Elliot -elokuvan loppukohtauksessa, jossa hänen poikansa ilmestyy lavalle. Tanssijan yllättäen verhon takaa ponnistama grand jeté ja Lewisin häkeltynyt ilme muodostavat yhden hienoimmista elokuvakohtauksista ikinä.
Rakastan balettia myös tanssijoiden kauneuden vuoksi. Tanssinopettajani on ihmeellinen olento – ylimaallinen ryhdissään ja eleganssissaan, pitkissä hiuksissaan ja hienostuneessa hymyssään. En missään nimessä haluaisi koskaan seisoa hänen vieressään julkisella paikalla; olisi hirvittävää, jos joku vertailisi meitä. Olen kuitenkin iloinen siitä, että hänenkaltaisensa ihmiset kulkevat joukossamme muistuttamassa, että oleminen voisi olla kevyttä ja viehättävää.
Pidän baletista myös siksi, että koko ajatus minusta tanssimassa balettia on täysin naurettava. Kun seison mustissa trikoissani, nuttura päässä peilin edessä ja teen grand plién, näytän möhkälemäisyydessäni erehdyttävästi Barbamamalta – idiootilta suoraan sanoen. Tunnin lopussa, kun harjoittelemme hyppyjä tai seuraamme opettajan improvisoituja liikkeitä, olen ryhmämme pökkelömäisin jäsen, jonka outoa venkoilua ei voi kutsua tanssiksi parhaalla tahdollakaan. Mieleeni tulee Ranskan kuningas Ludvig XIV, joka Jumalan antamalla tanssitaidollaan halusi sulostuttaa Versailles’n balettinäytöksiä vielä vanhana ja pulskanakin.
Kömpelyyteni, lyhytraajaisuuteni ja sulottomuuteni eivät kuitenkaan vaivaa minua tanssisalissa, sillä itse liikkumisen ja venymisen tunne on niin valtava. Ensimmäisellä balettitunnilla sain jalan nostettua alimmalle tangolle vain vaivoin käsiä apunani käyttäen; nyt se nousee ylimmälle tangolle hienosti ja suorassa aivan itsekseen, mikä on niin kevyttä ja häkellyttävää, että toisinaan luulen sen olevan jonkun muun jalka.
Olen jättänyt elämässäni monta upeaa asiaa tekemättä vain siksi, että olen tiennyt jo etukäteen, etten tule olemaan tarpeeksi hyvä. Ettei kannata. Balettiharrastuksen aloittaminen tuntui jonkinlaiselta aikuistumisriitiltä: harrastan jotain, jossa en tule koskaan olemaan edes välttävä, ja silti jaksan koko ajan yrittää ja toivoa kehitystä. Nautin kaikesta huonoudestani huolimatta. Tanssitunnin jälkeen olo on irtonainen, mahdollinen. Selkä pysyy suorassa, polviin ei satu. Kaikki tuntuu loogiselta.