Metsä on luonut Kaakkois-Suomeen elinvoimaa ja hyvinvointia, mutta usein metsän elinvoiman ja hyvinvoinnin kustannuksella: alueella metsien suojeluaste on maan alhaisimpia ja suojelutavoitteiden saavuttaminen haastavaa. Tämän ristiriidan päälle on rakentunut Kaakkois-Suomen alueen taiteilijoiden kaksiosainen metsää käsittelevä näyttely.
Metsä, sen kauneus ja keskeisyys, ja yksityiskohdat, puut, maapohja ja sammaleet, on ikoninen aihe, johon tarttuminen vaatii rohkeutta: onko metsästä vielä sanottavissa jotain, mitä ei ole jo sanottu? Entä mikä taiteilijan rooli metsäkeskustelussa on tässä ajassa? Siinä, missä kultakauden taiteilijat saattoivat huolettomina pysähtyä ylevän luontoelämyksen äärelle tallentaakseen sen jälkipolville vailla todellista riskiä kokemuksen katoamisesta, on nykytaiteilijalla edessään enää tämän kansallisaarteen haamu tai savuava raunio. Kaiken kiihtyvä katoaminen ja halu huomioida myös toislajiset on saanut tarkentamaan katseen lähelle, ja etäältä tarkasteltujen kansallismaisemien sijaan on taide yhä enenevässä määrin keskittynyt maaperän mikrodraamoihin. Sammal on aiheena jo niin yleinen, että siitä on tullut vitsi ja sammalta työssään pohtivasta taiteilijasta meemi. Metsän ajattelemista ei kuitenkaan voi paeta. Tulevaisuus tai tulevaisuudettomuus on sidottu metsään. Huoli tulevaisuudesta heijastuu ajatuksiin metsästä. Lappeenrannan taidemuseon METSÄ – KAAKKO22/23 -näyttely tuo esiin, miten metsän kuvasta tulee kuva surusta, mutta myös toivon ja ilon pilkahduksia on havaittavissa.
METSÄ – KAAKKO22/23 koostuu Kaakkois-Suomen alueen taiteilijoiden teoksista, ja on jatkoa Kouvolan taidemuseo Poikilossa vuonna 2022 järjestetylle samannimiselle näyttelylle. Näyttelyn kuratoineeseen ryhmään kuuluivat kuraattori Toni Ledentsa, Lappeenrannan taidemuseon amanuenssi Mikko Pirinen, Kuopion taidemuseon johtaja Anna Vilkuna ja Kouvolan taidemuseon intendentti Mari Lehtosalo, ja aloitteen taustalta löytyvät Kaakon taide, Kouvolan taidemuseo Poikilo ja Lappeenrannan taidemuseo. Näyttelyn teema, metsä, nousee Kaakkois-Suomen alueelle elinvoimaa ja hyvinvointia tuottaneen vihreän kullan ajatuksesta, joka on muuttunut globalisaation ja teollisuuden rakennemuutoksen myötä. Esille nostetaan niin metsäteollisuuden tarpeet kuin metsien suojelukin. Hakemuksia Lappeenrannan näyttelyyn tuli yhteensä 87 taiteilijalta tai taiteilijaryhmältä, ja mukaan valikoituivat 39 taiteilijaa: Tiiu Anttinen, Raija Eklund, Henrik Frondelius, Petri Halttunen, Teemu Heikkinen, Olavi Heino, Sirpa Hannele Heinonen, Pauliina Heiskanen, Janette Holmström, Marja-Leena Hulkkonen, Paula Humberg, Vilma Huttunen, Kaisu Häkkänen, Taru Juvakka, Virpi Kemppainen, Ella Kettunen, Viivi Kiiskinen, Hanna Kostiainen, Jenna Kähönen, Emma Lappalainen, Erja Levikari, Svetlana Lunina, Anni Maajärvi, Sanna Majander, Veera Metso, Miska Mio, Karkki Mäkelä, Inka Nordlund, Jussi Nykänen, Hanna Peräkylä, Emma Peura, Jussi Pirttioja, Tiina Rajakallio, Irina Raski, Saara Reinikainen, Minna Rissanen, Riikka Rosmar, Heidi Suikkanen ja Piipa Toivonen.
Suuri määrä tekijöitä tarkoittaa tekniikoiden ja näkökulmien moninaisuutta, mikä sinänsä sopii metsän teemaan. Myös metsä, ainakin sellaisena kuin sen yleensä kuvittelemme, pitää sisällään ymmärryksen ylittävän määrän erilaisia asioita ja olioita. Parhaimmillaan näyttely onkin installaatioiden kohdalla, jotka katsoja voi kohdata tilallisena kokemuksena, tai jopa metsän lailla astua niiden sisään. Janette Holmströmin teos Kaksi hehtaaria (polkuja, kastematoja, varpuja, varoitusnauhoja, auringonkukan siemeniä, papanoita, neulasia, alkeisrihmastoa, räjähteitä) kytkeytyy Helsingin Pirkkolan hallihankkeeseen, jossa vanhaa metsää kaadetaan uudisrakentamisen tieltä. Holmströmin teos kuitenkin vie mihin tahansa rakkaaseen metsään ja metsän kokemuksen erityisyyteen. On video, johon uppoaa kuin sammaleeseen auringon välkehtiessä puiden välistä ja toisaalta pieniin osiin jäsennetty metsä, ihmisen tuhoon tuomittu yritys kartoittaa, jäsentää, luokitella ja lajitella metsän symbioottista olemusta erillisiksi, itsenäisiksi olennoiksi. Kuin perhoset tai hyönteiset, on yksittäiset lehdet, kävyt ja havunneulaset asetettu neulalla kiinni alustaan siisteihin riveihin. Huomiovärit korostavat lajittelun ja merkitsemisen vaikutelmaa. Miten pieniin osiin eroteltuna metsä on yhä metsä?
Suuri osa näyttelyn teoksista käsittelee metsän menetystä tai menettämisen pelkoa. Yhä useammin elävä ja villi metsä tulee korvatuksi ihmisen luomalla metsän jäljitelmällä. Hanna Peräkylän Field Outline / Ääriviiva (2021) muodostaa katosta riippuvista nauhoista kuution, joka on toteutettu kuittipaperille koivusta valmistetulla maalausnesteellä ja koivusta valmistetuilla piirtimillä. Lopputulos muistuttaa tiheään istutettua koivikkoa. Peräkylä kirjoittaa, kuinka ”teoksen taustalla on pohdinta luonnontilaisen metsän kokemuksesta – tai kokemattomuudesta. Kuinka erehdymme tottumaan siihen, että metsäksi kutsumamme tila onkin todellisuudessa ihmisen järjestämä puupelto.” Puupellossakin runkojen elävä pinta kapinoi järjestyksen ajatusta vastaan, ja valo siivilöityy runkojen välistä.
Näyttelyssä esille nousee ihmisen vaikutus metsään ja ihmisen jättämät jäljet ja kadotus, ei niinkään metsä sellaisenaan tai kokemus metsästä myyttien pyhänä paikkana tai omalakisena maailmanaan. Kokonaisuudessa näkyy muutos suhteessa luontoon: miten erityiseksi mainostettu luontosuhde on muuttunut hyödyn tavoittelemisen kautta kadotuksen edessä tunnetuksi kauhuksi. Ensimmäisen salin ensimmäinen teos, Irina Raskin teos Suojeltu (2021), toimiikin hyvänä karttana tai opasteena näyttelyyn. Lähes olemattoman pienet mustetahrat, pisteet ja läiskät piirtävät esiin suojellut alueet ja niiden kautta koko Suomen kartan, tehden näkyväksi suojeltujen metsäalueiden vähyyden. Seuraavan huoneen Uhanalaiset (Sanna Majander, 2022) on puolestaan kunnianosoitus Suomen 244:lle uhanalaisimmalle sammallajille, jotka taiteilija on ikuistanut villalankamättäisiin sekä alumiinilaattaan kaiverrettuina niminä. Mieleen tulee hautakivi.
Parhaimmillaan kokonaisuudessa kulkevat rinta rinnan metsä itsenäisenä elävänä ja hengittävänä oliona ja yksilölle merkityksellisenä kokemuksena, sekä pelko tämän merkityksellisyyden menettämisestä. Metsän poliittisia kysymyksiä ei lähestytä pelkästään pragmaattisesti ja osoittavasti, vaan myös poeettisesti ja koskettavasti. Paula Humbergin kaksi valokuvaa Xestia sp. (2021) ja Elimyssalo (2021) esittävät oksia, yökkösiä ja naavaisen puun. Teoksen esitystavan vähäeleisyys kommunikoi vaikuttavasti sen järkälemäisen teeman, lajikadon ja luonnontilaisten metsien hävityksen, kanssa. Metsän perustavanlaatuinen vieraus tulee esiin esimerkiksi Heidi Suikkasen Pesä/Maja (2023) piirroksessa, jossa kurkistetaan metsän piilotettuun puoleen, suojaisiin pieniin pesiin tai salaisiin majoihin, joihin silmän ei ole arkielämässä tarkoituskaan ulottua. Pesä/Maja on metsässä, mutta myös katsojan mielikuvituksen varassa. Näyttely pelaa muutenkin tällä hetkellä totuttua enemmän teosobjektien ja katsojan näihin luoman suhteen välillä. Siinä, missä nykytaiteessa metsä tulee usein koetuksi esitysten, kokonaistaideteosten, maataiteen, tutkimuksellisen lähestymistavan, retkien ja yhteisöllisten harjoitteiden sekä suossa ryömimisen kautta, voi Lappeenrannan taidemuseon näyttelyä tarkastella teos kerrallaan itse valitsemansa etäisyyden ja keston kautta. Vaikka materiaalista moniaistisuutta jää kaipaamaan, on tämä lähestymistapa omiaan ruokkimaan mielikuvitusta valmiiksi tarjottujen tarinoiden sijaan. Kääntöpuolena on, että osa varsin perinteisin tavoin metsää kuvittavista teoksista tuntuvat jo aiemmin nähdyiltä, eivätkä ne varsinaisesti tuo keskusteluun uutta. Mutta ehkä taiteelle asetettu kohtuuton vaatimus aina uudelle on hyväkin ajoittain kyseenalaistaa?
Miten pieniin osiin eroteltuna metsä on yhä metsä?
Näyttely levittäytyy Lappeenrannan taidemuseon kahteen osaan säilyen rytmiltään kuitenkin melko samanlaisena. Heikoimmillaan pakattu vaikutelma tuo mieleen metsäteollisuuden messuosaston, jossa vieri viereen on aseteltu erilaisia ehdotuksia siitä, mitä kaikkea puusta voi tehdä, tai miten metsän kokemusta voi kuvittaa. Ajoittain tämä tapahtuu melko ilmeisilläkin keinoilla. Jos ei tätä pientä kuratoriaalista löysyyttä lasketa, on näyttely hieno katsaus Kaakon alueen taiteeseen ja metsään, sekä ennen kaikkea suruun, jota sen menettäminen tuottaa. Teemu Heikkisen Epitafi metsälle (2023, puu ja teräs) on puista koottu veistosinstallaatio, joka käsittelee luopumista ja hävitystä. Heikkinen kirjoittaa, kuinka ”Nämä puut ovat minun lapsuuteni ikikorpimetsästä, isovanhempieni nuoruudenkodin ympäriltä. Sitä metsää ei enää ole, nämä rangat olivat kasvaneet sen tilalle. Nekin kaadettiin jo kovin nuorena, pois tieltä. Kyllä minä ymmärrän, mutta se tekee minut silti surulliseksi.”
Näyttely ei kuitenkaan tarjoa pelkkää surua ja synkkyyttä, vaan myös metsän ilo ja kiehtova vieraus ovat läsnä. C.S. Lewisin luomissa tarinoissa Narniaan ja metsänhenkien ja faunien maailmaan pääsee vaatekaapin kautta. Näyttelyssä vastaavan yllätyksen tarjoaa Inka Nordlundin Mycobiota (2023) lipasto, josta aukeaa oudon kaunis sienten, sammalten ja rihmastojen taikamaailma. Totutusta poikkeavaan metsään vie myös Viivi Kiiskisen installaatio, jossa vaaleanpunaiset keramiikkamöykyt on aseteltu puupölkyille kuin eriskummallisiksi pahkoiksi tai kääviksi, tai metsään eksyneiksi koralleiksi, jotka leviävät myös museon seinälle. Molemmat teokset olisivat saattaneet hyötyä väljemmästä ripustuksesta ja vähän enemmästä tilasta ympärillään. Paremmin esiin pääsevät Sirpa Hannele Heinosen virkkausta, helmiä, lankaa ja luonnonmateriaalia yhdistävät teokset, joissa luonnon kauneuden äärellä ihmettely kohtaa materiaalien kauneuden. Kaivattua materiaalista ulottuvuutta edustaa myös Erja Levikarin Havuryijy (2022), jossa eri väriset neulaset muodostavat näyttävän seinäryijyn. Materiaalivalinta yllättää ja houkutus koskea on lähes ylitsepääsemätön.
Kokonaisuutena Metsä – Kaakko 22/23 on kunnianhimoinen hanke, joka tarjoaa laajan katsauksen sekä Kaakkois-Suomen alueen taiteeseen että näkökulmia siihen, mitä metsä tässä ajassa merkitsee ja millaisia visuaalisia muotoja siihen liitetään. Näyttely antaa mahdollisuuden pohtia metsän alueellista merkitystä ja siihen liittyviä ristiriitaisiakin näkemyksiä. Se on tärkeä puheenvuoro metsän puolesta ja tuo esiin monenlaiset tavat, jolla metsä valuu arkeemme tai miten sen pariin kaivataan arjen keskeltä. Lisäksi näyttely tekee alueen taiteilijoita näkyväksi ulospäin, ja tämän kaltaisilla projekteilla on merkittävä vaikutus myös paikallisten taiteilijoiden, taideyhteisöjen ja instituutioiden kannalta. Itselleni aiemmin vieras Lappeenrannan taidemuseo on noussut ehdottomasti seurattavien museoiden joukkoon tämän vuoden ohjelmansa ansiosta. Metsä-näyttelyn lisäksi erityisen hieno oli kevään Miina Hujalan ja Arttu Merimaan kuratoima Pinnalla on syvyyksiä -näyttely, jossa taiteilijat (Jussi Kivi, Iona Roisin, Sauli Sirviö, Elina Vainio ja Eero Yli-Vakkuri) käsittelivät ajan, taltioimisen, aineellisten kiertokulkujen, nostalgian ja rappeutumisen kerroksia.
Teksti: Anna Jensen
METSÄ – KAAKKO22/23
Lappeenrannan taidemuseo
30.9.2023 – 14.1.2024
Tämän kritiikin julkaisua on tukenut Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apuraha.