30.6.2008 Terhi Varonen
Sean Pennin ohjaama, syksyllä 2007 ensi- iltaan tullut elokuva Into the Wild , Erämaan armoille kertoo amerikkalaisen opiskelijanuorukaisen, Christopher McCandlessin (Emile Hirsch) tarinan. Loistavin arvosanoin yliopistosta valmistunut, Harvardiinkin
kelpuutettu Chris tuntee maailmantuskaa niin henkilökohtaisista kuin yleismaailmallisista syistä ja lähtee etsimään vastauksia matkalle halki Amerikan, suuntanaan Alaska ja koskematon erämaa.
Yhteiskunnan tarjoamat mahdollisuudet, ura ja kuluttaminen, tuntuvat Chrisistä valheellisilta. Omien vanhempien elämä ja lapsuus jonka nämä ovat jälkikasvulleen tarjonneet, syventävät Chrisin ahdistusta. Totuus on jossain muualla ja sen Chris haluaa tavoittaa irtautumalla valheen, rahan ja vääristyneiden arvojen maailmasta.
Sean Penn lähestyy aihetta varsin maltillisesti ja sortuu vain aavistuksen verran kasvukertomusten vaaranpaikkoihin kuten kiusalliseen alleviivaamiseen tai romantisointiin. Elokuvan sankarin voi nähdä kokemattomana ja arroganttinakin romantikkona, mutta Penn tuntuu näkevän tämän etsinnässä kuitenkin myös jotakin ylevää. Ihmisen olemista pohtivat kysymykset saattavat tuntua ääneen lausuttuina naiiveilta,
mutta oli miten oli, läpi ne on kunkin käytävä.
Tilan haltuun ottaminen
Erämaan armoille– elokuvassa luonto ja kulttuuri näyttäytyvät sekä vastakkaisina että rinnatusten. Kaupunki- ja maalaismaisemat lomittuvat Alaskan jylhään erämaahan, kun elokuvan kerronta hyppii ajallisesti ja paikallisesti Alexin matkakohteiden välillä.
Fyysinen etäisyys erämaahan ei tunnu suuren suurelta, (tosielämässä Alex ilmeisesti päätyi metsään vain muutaman kilometrin päässä maantiestä) mutta kulttuurinen etäisyys, jos luonnosta puhuessa niin sopii sanoa, on sitten sitäkin suurempi,
sillä ankara erämaa ottaa lopulta niskalenkin kaupungin kasvatista.
Kulkurin elämässä myös tilankäyttö eroaa tavanomaisesta. Alexin arjen käytännöt muistuttavat Roman Polanskin ”Pianisti-” elokuvan päähenkilön, Wladyslaw Szpilmanin elämää siinä, kuinka tyhjä tila ja autioiksi jääneet paikat otetaan haltuun. Pianistin päähenkilö koettaa selviytyä sodan runteleman kaupungin raunioissa, tyhjissä pommitetuissa taloissa.
Alex majailee rannalla tai valtaa hylätyn bussin keskellä ei-mitään. Kulkurin on käytettävä julkista ja hallittua tilaa kuin omaansa; parran Supertramp ajaa nurmikonkastelulaitteessa. Omistamisen ja hallinnan mekanismit kuitenkin henkilöityvät poliisin muodossa ja antavat salaa tavarajunassa matkustavalle kulkurille kylmää kyytiä.
Elokuvan perustarina on sinällään tuttu. Sen voi löytää niin idän kuin lännen filosofioista yhtälailla kuin maailmankirjallisuudesta. Mistä alunperin onkaan lähtöisin vanha ajattelun kehittymistä kuvaava kolmivaiheinen malli: ensin lintu on lintu, sitten lintu kyseenalaistetaan ja epäillään sen olevan
nimensä takana jotakin muuta, kunnes lintu on jälleen lintu, mutta ratkaisevasti eri tavalla kuin alussa.
Tämän ajattelun ja kokemisen kaaren käy läpi myös Chris, tai Alexander Supertramp, kuten hän itsensä uudelleen nimeää. Uuden nimen valinnassa on helppo nähdä halu hylätä vanha ja irrottaa itsensä toisten ihmisten määritteistä, vaateista ja odotuksista.
Sanojen harha
Elokuvassa Alex toteaa haluavansa kutsua asioita niiden oikeilla nimillä, nähdä sanojen taakse. Sanat ovat osa harhauttavaa kulttuurista todellisuutta. Maurice Blanchot pohtii kieltä ja nimeämistä esseessään Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan. Kieli osana kulttuuria piilottaa asiat nimien taakse, kätkee niiden todellisen olemuksen. Kieli on määrittämistä, erojen tekoa ja nimeämistä. Puheessa asiat otetaan haltuun, laitetaan paikoilleen. ”Puhe on elämän helppoutta ja varmuutta. Emme osaa tehdä mitään objekteilla joilla ei ole nimeä”, Blanchot kirjoittaa.
Paul Auster koskettelee samaa asiaa romaanissa New York- trilogia. Teoksen ensimmäisessä osassa Lasikaupunki Paul Austeria esittämään ajautuva kirjailija Quinn saa salapoliisitehtävän, johon liittyy tiedemies nimeltä Stillman. Stillmanin kummalliset tutkimukset liittyvät uuden kielen löytämiseen. Se on hänestä tarpeen, koska käyttämämme sanat enemmänkin hämärtävät sitä mitä niiden on tarkoitus kuvata.
Niin Auster kuin Blanchotkin kirjoittavat siitä, kuinka jo Aatami aikoinaan sai paratiisissa tehtäväkseen nimetä eläimet. Alussa nimet vastasivat alkuperäistä kohdettaan, mutta paratiisista karkotuksen jälkeen Jumala tuhosi vihassaan kielen ja sanat etääntyivät kuvaamastaan.
Alkukantaiselle olennolle, Blanchot toteaa, sanojen ja maailman suhde on läheinen. Nimi ei ole vielä irronut asiasta
vaan pysyy sen ”kätkettynä sisäpuolena.” Sivilisaation kehittyessä sanojen suhde kohteeseensa löystyy.
Austerin henkilöhahmo Stillman on mennyt niin pitkälle alkuperäisen, viattoman kielen tavoittelussaan, että sulkee pienen poikansa yksinäiseen huoneeseen vuosikausiksi toivossa, että tämä ulkopuolisilta vaikutteilta säästyessään oppisi ”Jumalan kielen.” Tällaista asioiden alkuperäistä näkemistä, näkemistä ilman kulttuurin vaikutusta, myös Alex omalla tavallaan tavoittelee.
Kieli on ihmisen tapa olla maailmassa. Vaikka nimeäminen ja sanat tavallaan vievät kohteeltaan sen olemassaolon, typistävät sen ja pistävät pieneen lokeroon, on turvallista, ellei jopa aivan välttämätöntä, pitäytyä sanoissa.”Pitäkäämme siis kiinni sanoista palaamatta asioihin, älkäämme hellittäkö niistä,
älkäämme uskoko niiden olevan sairaita. Niin saamme rauhan,” kirjoittaa Blanchot.
Uusi kulttuuri
Varsin pian erämaasta löytämäänsä bussiin asetuttuaan Alex ryhtyykin luomaan itselleen kulttuuria ja järjestystä; kartoittamaan metsäpolkuja ja metsästysalueita ja laatimaan listoja vihkoonsa esimerkiksi alueen kasvustosta.
Merkitykset tulevat kulttuurista; hyvällä päällä ollessaan Alex laulaa rock- klassikoita ja vaikka Alex hakeutuu yksinäisyyteen etsimään vastauksia, hän ehkä suunnittelee voivansa palattuaan kirjoittaa kokemuksistaan kirjan. Kokemuksen jakamisen halu on sisäänrakennettu myös tähän ajatukseen.
Jos Erämaan armoille päätyy jonkinlaisiin vastauksiin, yksi niistä on se, että ihminen ei voi pyyhkiä sivilisaatiota pois itsestään. Alexender Supertramp ei onnistu missään vaiheessa pyristelemään irti oppimastaan kielestä, mikä on myös edellytys sille, että hän säilyttää järkensä.
Kirjallisuudella on Alexin elämässä tärkeä rooli. Sisaren kertojanäänen mukaan Alexilla on tapana livauttaa sitaatteja lukemistaan teoksista keskusteluun kuin keskusteluun. Korkeakirjallisuuden ihannointi ja itsen etsintä tiettyjen teosten avulla on eräs nuoruuteen, perinteisesti ennen kaikkea nuoreen miehuuteen, kuuluva klisee, joka elokuvallisena keinona paljastaa myös Alexin idealistisuuden yltiöromanttiset piirteet.
Kaikessa on arvoitusta ja taikaa; uusi tukikohta metsässä on Alexille sekin ”taikabussi.” Sankarimatkailijan käsissä kuluvat niin Leo Tolstoin, Jack Londonin kuin Henry James Thoreaun teokset. Vaikka kirjallisuudesta tulee osa kulttuuria ja sen käytäntöjä, säilyy se myös itsenäisenä, lukijalleen aina uudestaan avautuvana.
Kirjallisuuden kieli eroaa puhutusta kieltäytyessään nimeämisestä, jolloin nimestä tulee jotain hämärää ja merkityksetöntä, kuten Blanchot kirjoittaa. Kun tarkka merkitys häviää, näyttäytyy merkitsemisen mahdollisuus sinänsä. Kirjallisuus näyttää piilottavan jotakin alkuperäistä, ehkä juuri vastauksia, joita Alex kaipaa.
Tolstoi pukeekin teoksessaan sanoiksi sen, mitä Alex on tietämättään etsinyt. Onnella ja unelmilla näyttää
loppupeleissä olevan riippuvuussuhde tosielämään. Se, minkä Alex lopulta keksii yksin erämaassa, on oivallettavissa missä vain ja monella eri tavalla, kuten Alexin kohtaamien ihmisten elämäntarinat omalta osaltaan osoittavat.
Erämaan armoille on ennen kaikkea elokuva ihmisten suhteesta muihin ihmisiin. Elokuvan parhaat hetket ovat Alexin kohtaamisia muiden ihmisten kanssa. Elokuvan kuluessa katsoja oikein odottaa ihmisiä, muut ihmiset ovat aina kohokohtia, muutosten ja tapahtumien paikkoja.
Yhteyden saaminen toisiin ihmisiin on kuitenkin vaikeaa. Kuten Alex kohtaamansa hippipariskunnan miehelle toteaa, jotkut ihmiset eivät pysty uskomaan olevansa rakkauden arvoisia ja eristävät siksi itsensä toisista. Huomaamattaan Alex tekee näin itsekin. Hän ei lähetä viestiä perheelleen, ei ymmärrä olevansa rakastettu ja kaivattu.
Vaikka Alex ei otakaan yhteyttä kehenkään entisestä elämästään, kirjoittaa hän matkan varrella tapaamalleen Waynelle kirjeitä reittinsä varrelta. Otteita kirjeistä piirretään elokuvassa suurella fontilla kuvan päälle. Elokuva etenee Alexin sisaren kertojanäänen kuljettamana.
Ihminen puhuu ja kirjoittaa tarinaansa aina jollekulle, vaikka olisi yksin. Merkitys muodostuu kielen kautta ja suhteessa toisiin ihmisiin. Kommunikaation tarve on olemassa, vaikka Alex yrittääkin kieltää riippuvaisuutensa muista.
Vaikka nautintoa ja merkitystä löytää asioista sinänsä, luonnosta tai pelkästään olemisesta, tulee jossakin vaiheessa vastaan jakamisen kaipuu. Valokuvassa, jonka aito Alexander Supertramp on itsestään itselaukaisijalla erämaassa ottanut, hän hymyilee niinkuin valokuvissa hymyillään, ihan kuin kameran takana olisi joku.