Teksti: Kalle Lampela
Estetiikan klassikot II on tuhti lukupaketti. Kyseessä on eräänlainen pienoiskirjasto yksien kansien sisällä, valikoima tekstejä, joilla on pyritty luomaan melkoisen kattava kokonaisuus 1900-luvun estetiikasta ja taiteenfilosofiasta.
Kirjan rajaus, modernista postmoderniin, on toki rajaus, mutta varsin laaja. Vaikka sisältö pysyy koossa, lukijalla herää mielessään kysymys, onko rajaukseen sisällytetty enemmän toimittajiensa esteettis-teoreettisia mieltymyksiä mukailevia tekstejä, kuin näkemyksiä, joita estetiikan ja taiteenfilosofian alalla on nähty, kuultu ja koettu aikajanalla modernista postmoderniin? Onko esimerkiksi pois jätetty naturalistinen estetiikka osa postmodernia aikaa vai sen jälkeistä? Risto Pitkänen kirjoitti kaksitoista vuotta sitten Synteesissä (3/2004), että kiinnostus empiiristen selitysten mahdollisuuteen on virinnyt pitkän tauon jälkeen estetiikassa. Eikä ilmiö ole estetiikan kentällä outo tai pelkästään 2000-luvun ilmiö. Ellen Dissanayake on kirjoittanut estetiikan ja evoluution yhteyksistä jo 1980-luvulta lähtien. Denis Dutton ja Stephen Davies ovat puolestaan julkaisseet aiheesta jo 1990-luvulta alkaen. Estetiikan klassikot II:ssa sosiaalisen konstruktionismin ja historismin ylittävään naturalistiseen esteettiseen kokemukseen viittaa vain pragmatisti Richard Shusterman. Postmodernisteiksi – tai jälkistrukturalisteiksi – nimetyt (pääasiassa) ranskalaiset filosofi-teoreetikot sen sijaan saavat kirjan loppupuolella ison roolin. Michel Foucault’n, Jacques Derridan, Julia Kristevan ja Gilles Deleuze & Felix Guattarin tekstejä ei juuri esitystavan selkeydestä pääse kehumaan.
Kirja on kuitenkin sisällöltään monipuolinen. Ja koska yleisluonnehdinnat eivät tee sille oikeutta, poimin kirjan sisällöstä joitakin yksityiskohtaisia, hajanaisia ja kriittisiä huomioita. Kirjassa on kuusi lukua. ”Moderni ja sen kriitikot” esittelee taiteensosiologisia, formalistisia ja kriittisen teorian avaintekstejä; ”Merkitys ja tulkinta” taas hermeneutikkojen ja ilmaisuteoreetikoiden tekstejä; ”Tunne, ilmaisu ja esteettinen arvo” käy läpi analyyttisen estetiikan keskeisiä tekstejä; ”Kitsi, avantgarde ja maun sosiologia” esittelee pragmatistisen estetiikan ja maun sosiologian näkökulmia; luvut ”Utopian murtuminen” ja ”Ruumiillisuus ja halu” esittelevät postmodernistisia, fenomenologisia ja sosiaalisen konstruktionismin läpäisemiä kirjoituksia. Jokaista lukua edeltää alueen asiantuntijan erinomaisen taustoittava ja selkokielinen johdanto, joiden laatijoita ovat kirjan toimittajien – Ilona Reinersin, Anita Sepän ja Jyri Vuorisen – lisäksi Erkki Sevänen, Martta Heikkilä ja Pauline Von Bonsdorff. Koska klassikkotekstit itsessään ovat paikoin melko haastavia ja hämäriä, johdantoartikkeleiden kirjoittaminen on hatun noston arvoinen – Estetiikan klassikot I:stä periytyvä – toimituksellinen ratkaisu.
Walter Benjaminilta on valittu mukaan otoksia hänen kenties maineikkaimmasta tekstistään ”Taideteos teknisen jäljentämisensä aikakaudella”. Luin ilolla uutta, Jukka Koskelaisen käännöstä, etenkin sen viimeistä kappaletta, jossa Benjamin viittaa fasistiseen sodan ja tuhon estetiikkaan kiasmaattisella tilanneanalyysillä. Benjaminin mukaan ihmisen itsevieraantuminen on saavuttanut sellaisen asteen, että se voi kokea oman tuhonsa ensi luokan esteettisenä nautintona: ” Tästä on kysymys politiikan estetisoimisessa, jota fasismi harjoittaa. Kommunismi vastaa sille taiteen politisoimisella.” Hienoa, että tämä on nyt oikein. (Vanhassa käännöksessä Markku Koski veti mutkat suoriksi: ”Siitä on kyse fasismin ajamassa politiikan estetisoinnissa. Kommunismi vastaa siihen politisoimalla estetiikan.” Alkukielinen menee näin: ”So steht es um die Ästhetisierung der Politik, welche der Faschismus betreibt. Der Kommunismus antwortet ihm mit der Politisierung der Kunst.”)
Theodor W. Adornon Esteettisestä teoriasta on koottu Raija Sirosen suomentamia palasia. Ne eivät tuo esiin mitään erityistä uutta, kun Arto Kuorikosken kohdeherkkä suomennos ilmestyi jo 2006. Adornolta olisikin voitu valita mukaan vaikkapa kooste Kuorikosken suomennoksesta pois jättämistä, niin sanotuista Paralipomena-katkelmista, koska ne ovat jo sellaisinaan palasia; tai sitten saksalaisen kielialueen estetiikan ja politiikan väliseen köydenvetoon olennaisesti liittyvä teksti Engagement, jossa Adorno analysoi taiteen yhteiskunnallisia positioita, kritikoi Bertolt Brechtin ajatuksia ja taiteella osallistumista. Sirosen kääntämät katkelmat utopiafilosofi Ernst Blochin Toivon periaatteesta (Das Prinzip Hoffnung) ovat sen sijaan harvinaista herkkua, Blochin valtavasta tuotannosta kun ei olla vieläkään suomennettu ainuttakaan teosta.
Vaikka analyyttinen filosofia tunnetaan loogisuudesta ja rationaalisuudesta, estetiikan alueella sitä näyttää vaivaavan osittain konkretian puute. Frank Sibleyltä on valittu mukaan teksti, jossa hän pyrkii kehittelemään eron esteettisen ja ei-esteettisen välille. Sibley ei tarjoa esimerkkejä sen paremmin taiteesta, luonnosta, ympäristöstä tai aiheestaan: taidekritiikistä eli kriitikkojen esteettisistä arvioinneista. Arthur C. Danton klassikkotekstiä (taidemaailmasta) lukiessa on taas melkeinpä välttämätöntä löytää itsestään sisäinen predikaattiloogikko, jotta huomiokyky ei herpaannu.
Postmodernismi, jälkistrukturalismi ja fenomenologia ovat jättäneet jälkeensä laajan aineiston estetiikkaakin sivuavia painotuotteita, myyttejä ja tyyliseikkoja. Siksi on ehkä perusteltua, että kirjan kaksi viimeistä lukua on koottu mainittujen alojen teksteistä, vaikka toisinkin nämä luvut olisi totta kai voitu koota. Joka tapauksessa, viidenteen lukuun on valittu Foucault’n teksti ”Mikä tekijä on?”, jossa hän kyseenalaistaa tekijyyttä sekä tekijän autenttisuutta ja arvoa. Derrida puolestaan kohdistaa tekstissään ”Ekonomimesis” dekonstruoivan katseensa Immanuel Kantin ”kolmanteen kritiikkiin” eli klassikkokirjaan Kritik der Urteilskraft – tai pikemminkin Kantin kirjassaan käyttämiin lauseisiin ja sanoihin. Foucault ja Derrida eivät ole näissä teksteissään kovinkaan paljon kiinnostuneita taiteesta, mausta tai aistimellisen maailman kokonaisuudesta – siis estetiikan ydinkysymyksistä. Derridaa ei hermeneuttisuudestaan huolimatta houkuta Kant-eksegeesi eikä se mitä Kant todella sanoi tai pyrki sanomaan. Derrida ei toisin sanoen tarjoa avaimia Kantin klassikon ymmärtämiseen. Pikemminkin Kantin klassikko olisi tunnettava läpikotaisin – mieluiten alkukielellä saksaksi –, jotta Derridan ajatuksenjuoksua olisi mahdollista ylipäätään seurata. Kryptisimpiä estetiikan klassikoita tunteva lukija huomannee, kuinka Derridan tyylissä – ei-identtisen ja esittämättömän lähes pakkomielteisessä läsnäolossa – on yhtymäkohtia Adornon esteettiseen teoriaan ja hänen hieman toisella tavalla vaikeaselkoiseen esitystapaansa.
Derrida avaa tekstissään koko estetiikan historian toisen ja torjutun: muun muassa vastenmielisyyden, luotaantyöntävän, inhon ja kuvotuksen tunteita aiheuttavan elementin, jota Julia Kristeva käsittelee eksplisiittisemmin abjektin käsitteen avulla tekstissään ”Kohti abjektiota”. Jos ja kun estetiikassa ollaan kiinnostuneita aistimellisen maailman kokonaisuudesta, toisin sanoen myös arkeen liittyvistä kysymyksistä, Kristevan teksti yhä kysyy: voisiko tämäkin alue olla relevantti estetiikassa? Tosin Kristeva ei ole tekstissään kiinnostunut ensisijaisesti aistimellisen maailman kokonaisuudesta, arjesta tai arjen kuvotuksista, hänen konkretiansa tulee hänen omalta alueeltaan: kielestä, kirjallisuudesta ja psykoanalyysistä.
Alain Badioun ”Taide ja filosofia”-tekstin sijoittaminen kirjan viimeiseksi puheenvuoroksi on oivallinen ratkaisu. Badiou edustaa filosofiassaan – ainakin joiltakin osin – postmodernin (tai metafysiikan kritiikin) jälkeistä aikaa. Hän avaa tekstissään poliittisen toivon perspektiivin ja palauttaa universaalin totuuden mahdollisuuden. Ajattelijat tulevat ja menevät, muodit vaihtuvat ja syklit kiertävät.
Osa kahden viimeisen luvun teksteistä on todistusaineistoa aikakaudesta, jolloin jälkistrukturalistisesti painottuneet kielifilosofiset, kirjallisuustieteelliset, relativistiset ja ääriskeptiset näkemykset saivat jalansijaa estetiikan ja taiteenfilosofian lisäksi yleensä ottaen humanistisilla aloilla ja yhteiskuntatieteissä. Kuudennesta luvusta taas löytyvät taiteen- ja kulttuurin tutkimuksen sekä taiteellisen tutkimuksen piireissä hellityt fenomenologiset ruumiillisuuden ja kokemuksellisuuden painotukset.
Estetiikan klassikot I ja II muodostavat kaksiniteisen estetiikan klassikkokirjaston, jonka äärelle on tulevaisuudessakin hyvä palata tarkistamaan ja lukemaan alan keskeisiä tekstejä. II-osan keskeisin ongelma on kuitenkin se sama, josta arjen-, luonnon-, ja ympäristöesteetikot ovat huomautelleet ainakin 1970-luvulta lähtien: 1900-luvulla estetiikkaa on hallinnut liiaksi taidekeskeisyys, toisin sanoen institutionalisoitunut taiteenfilosofia taidespesifeine kysymyksineen. Ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka tätä taidespesifisyyttä olisi vähän rikottu tekstivalinnoissa.
Kirjoittaja on kuvataiteilija ja kuvataiteen yliopistonlehtori Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa
Estetiikan klassikot II. Modernista postmoderniin
Ilona Reiners, Anita Seppä & Jyri Vuorinen (toim.)
654 sivua
Gaudeamus 2016