Teksti: Tanja Parkkonen
Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen
Kiasmassa rikotaan raja-aitoja tai pikemmin yhdistetään niitä. Nykytaide ja Marimekon kaupallinen teollinen suunnittelu yhdistyvät yhdeksi rintamaksi, samaan näyttelyyn. Mitä siitä seuraa? Helsingin Sanomissa epäillään sponsorointia. Kuka maksaa, paljonko ja mitä maksulla saa? Seuraavaan hengenvetoon ihmetellään, missä on näyttelyn kritiikki. [1]
Raja-aitojen rikkominen ja uusien näkökulmien hakeminen kuuluvat tähän päivään. Jos taiteen tehtävä on purkaa ihmisten tuntoja ja tehdä niitä näkyväksi, siinä Kimpassa-näyttely onnistuu hieman yllättävällä tavalla. Sekä suunnittelu että nykytaide pysyvät kohteliaasti omilla puolillaan. Suunnittelijoiden työt näyttävät suunnittelijoiden töiltä ja muotikuvilta. Toisaalta taiteilijat toteuttavat nykytaidetta kuten ennenkin. Jopa luovasti ajatteleville ja toimiville ihmisille kahden laatikon yhdistäminen näyttää olevan haasteellista. Vieraan näkökulman ja maailman tunnistaminen, hyväksyminen ja ymmärtäminen sekä näiden pohjalta rakennettu kritiikki on helpommin sanottu kuin tehty. Näyttely osoittaa sen kiistattomasti. Taiteen ja teollisuuden yhdistäminen ei onnistu ilman hymistelyä ja näennäistä kohteliaisuutta.
Kimpassa / Together Design by Maija Louekari
Toisaalta näyttelyssä voi olla kyse pohjimmiltaan aivan jostain muusta. Näyttelyprosessi on avunpyyntö eikä sponsorisopimus. Valmistaminen valmistamisen vuoksi on koko yhteiskunnan tasolla syvän kritiikin kohteena. Lisäksi halpatuotanto kuristaa Suomen kaltaisen maan mahdollisuuksia kilpailla tuotteiden valmistamisessa. Takavuosien ajatus oli säilyttää suunnittelu kotimaassa ja tehdä valmistustyö siellä, missä se taloudellisesti vielä kannattaa. Kun tämä tie on nähty, mihin sen jälkeen olisi suunnattava? Vaatteet ovat läheisiä meille jokaiselle ja niitä on saatava mieluiten paljon ja edullisesti. Tuskin siis on sattumaa, että vuosien saatossa juuri tekstiiliteollisuus on saanut nähdä tehokkuusvaatimukset niin raadollisina.
Nykytaiteen tehtävä on kritisoida ja tehdä epäkohtia näkyväksi. Onnistuivatko taiteilijat tuomaan teosten kautta jotain uutta nykytaiteen tai muotoilun kentälle? Mitä Marimekossa pitäisi parantaa? Mitä Kimpassa näyttelyn pitäisi kritisoida? Näyttely ei tuo mitään uutta näiden kysymysten valossa. Toisaalta, näyttelyä voi katsoa myös toisesta näkökulmasta. Kaiken kattava kapinointi voi itsessään olla kritiikin kohteena. Lokeroimme myös nykytaidetta ja odotamme siltä tiettyä tapaa olla ja toimia. Kun ennakko-oletukset eivät toteudu, emme osaakaan arvottaa näkemäämme. Taiteen tehtävän voi nähdä myös pyrkimyksenä tuoda esille asioita, jotka ovat hyviä ja arvostamisen arvoisia. Voimme esimerkiksi arvostaa luonnon kauneutta tai Marimekon ansioita. Kapinoinnin ja muutoksen kaipuun rinnalla voisi näyttää myös sen, mikä toimii hyvin ja mitä pitäisi vahvistaa. Itse olen hyvien asioiden näkyväksi tekemisen kannalla, myönnettäköön. Näkyvä kauneus ja hyvyys ovat minusta himpun verran tärkeämpiä asioita kuin jatkuva epäkohtien esiin kaivaminen.
Ihmisen elämä tällaisena kuin se on, on hieno asia. Tässä voi olla syy, miksi näyttelystä ei suoraa kritiikkiä löydy. Voiko Marimekkoa oikeasti edes arvostella? Jos meillä ei olisi Marimekkoa, olisiko meillä muutakaan tekstiilimuotoilua? Toisaalta tuotantoprosessien ja -mallien arvostelu osuisi omiin nilkkoihin. Ihminen tarvitsee ja haalii tuotteita ympärilleen. Ihmiselämä on kosketeltavien tavaroiden ympäröimää. Jokapäiväisyyden estetiikka tuleekin esille monessa teoksessa. Näyttelyssä Marimekon kuosit ja ajatusmaailma ovat hyvin esillä jokapäiväisen elämän näkökulmasta. Esimerkiksi Jenni Tuomisen Jengin lempeys ja pehmeys on tästä hyvä esimerkki. Nehän ovat kuin Marimekon pehmeä raitapyyhe esitettynä keramiikan keinoin. Jokapäiväinen tunnelma kylpyhuoneista on löytänyt tiensä Kiasmaan. Voiko omaa elämäänsä ylipäätään arvostella objektiivisesti?
Omasta mielestäni näyttelyn mielenkiintoisin teos on Aamu Songin ja Johan Olinin Maailman mekot. Marimekon valmistamia vaatteita verrataan kansallisvaatteeseen. Tutuista kankaista valmistetaan muiden kulttuurien kansallisasuja. Toisaalta Marimekon tunnettuja malleja valmistetaan vieraista kankaista. Teos vie ajatukset jälleen omiin kulutustottumuksiin ja omaan jokapäiväiseen maailmaan. Oman olemisen tuttuus on tunne, joka yhdistää ihmisiä kulttuurista riippumatta. Ehkä tässä teoksessa toteutuu parhaalla tavalla taiteen tehtävä tuoda esille jotain, mikä muuten peittyisi näkymättömiin. Vaatteet näyttävät jotenkin tutuilta eri kulttuureista lähtöisin oleville ihmisille. Lisäksi teoksen vaatteet on pääosin valmistettu teollisessa prosessissa. Taiteilijat ottavat todella tuntumaa toiseen maailmaan. En tarkoita, että taideteoksia tulisi tehdä teollisesti. Tarkoitan, että vain osallistumalla voi todella ymmärtää, millainen itselle vieras maailma on.
Jos haluamme kritisoida itse näyttelyä, on katsottava tarkemmin tekijöitä taiteilijoina. Tuotesuunnittelijoina heidän onnistumisensa mitataan kannattavuudessa ja liikevaihdossa. Onnistuivatko taiteilijat tuomaan teolliseen tuotantoon uusia näkökulmia, vapauttamaan tehokkuuden kahlitsemia ajatuksia ja antamaan ehkä uutta suuntaa? Väittäisin, etteivät onnistuneet. Todellista törmäystä välteltiin ja asiat tehtiin kuten aina ennenkin. Toivon tietenkin olevani väärässä. Aikahan vasta näyttää, millaisia ajatuskuvioita teoksista lähtee liikkeelle. Jos saadaan aikaan edes pieniä kehityspolkuja, näyttely onnistui.
Näyttely on mielestäni näkemisen arvoinen. Oman elämän tuttuuden tunteen kohtaaminen epätavallisessa ympäristössä on museokävijälle valaisevaa. Taidekokemusta ei aina tarvitse liittää maailmaa syleileviin olemisen ongelmiin ja kuluttajana olemisen syyllisyyteen. Näyttelyn antama kokemus omasta arjesta on suorastaan käsin kosketeltavaa ja arvokas sellaisenaan.
Jenni Tuominen 2014: Jengi, yksityiskohta keramiikka
Kimpassa-näyttely Kiasmassa 7.9.2014 asti
Lähde:
[1] Lehmusvesi, Jussi 2014, Miksi Kiasma meni kimppaan Marimekon kanssa?Helsingin Sanomat 17.5.2014. C15.