Janne Kaitala
maalauksia
26.9-14.10.2007
tm-galleria Erottajankatu 9b
00130 Helsinki
23.10.2007 Terhi Varonen
Janne Kaitala
Janne Kaitalan töitä oli ripustettu tm -gallerian seinille viisi kappaletta, joskin teos ”Kaksi tornia” koostui useasta pienestä maalauksesta. Teokset voi halutessaan jakaa kahteen sarjaan: ”Kaksi tornia” ja ”Vuosikerta” ovat molemmat samaan tapaan punaisella punaiselle maalattuja, kun taas ”Virta venettä kuljettaa” sekä ”Matka Saparoniemeen” tunnustavat useampaa väriä ja monimutkaisempaa viivastoa. ”Kerran kannoin sinua” maalaus jää värityksensä vuoksi paria vaille, vaikka senkin pintaa rytmittää sankka viivojen ja kuvien verkko. Työt täyttävät galleriatilan ja oli mukavaa, että töiden rajoitettu määrä salli keskittyä rauhassa jokaiseen.
Janne Kaitala, Virta venettä vie
Punaisissa töissä ihmishahmot ovat pääosassa. ”Kahdessa tornissa” maalauksiin on tallennettu seksikohtauksia ja perhekuvia, tai kuvia aikuisista lasten kanssa. ”Vuosikerta” puolestaan on kuin luokkakuva jossa rivit ovat vähän tavanomaista vinommat. Teoksista ”Virta venettä kuljettaa” sekä ”Matka saparoniemeen” löytää ihmisten kasvoja ja ruumiinosia, kukkia ja hämärää kasvustoa. Ensin mainitussa työssä silmä erottaa teoksen nimen avustamana veneen; virraksi kelpaa viivapiirrosten sokkelo. Useamman kerran katsottuna ihmishahmot ottavat suuren tilan myös ”Virta venettä kuljettaa” työstä.
Kaitalan kutsukorttiin oli kuvattu hurjasti pienellä polkupyörällä viuhtova taiteilija itse (?). Kaitalan taiteeseen liittyy mielikuvia energisyydestä, mutta minusta esillä olleet työt eivät tällä kertaa olleet hurjassa liikkeessä. Pikemminkin yllätyin siitä, ennakko-oletuksia kun oli, kuinka aloillaan kuvapinta pysytteli.
Joskus jotkut taideteokset tekevät vaikutuksen välittömästi. Niistä löytää lukemattomia viitteitä lukemattomiin asioihin, näkemyksiä ja horisontteja, jotka kuitenkaan eivät pysähdy ja asetu paikalleen yhteen pisteeseen. Kaitalan teokset eivät näin tehneet. Ensialkuun maalauksista ei tuntunut löytyvän tarttumapintaa josta käsin niitä käsitellä. ( Pitääkö teoksia ensisijaisesti ”käsitellä” on tietysti kysymys sinänsä.)
Aluksi varsin abstrakteilta vaikuttaneet työt houkuttavat nimiensä johdatuksella keksimään maalauksille tarinoita, yhdistämään teoksia tarinan vaiheiksi. ”Kahden tornin” seksikuvista siirrytään biologisten käänteiden kautta äkkiä pienten lasten vanhemmiksi ja lopulta ”Vuosikerran” luokkakuvaan, jonka ihmishahmojen vatsoissa häivähtävät silmät ja suut niin kuin menneiden sukupolvien kasvoja. Tai sitten sinä vuonna suuret printit vain olivat muodissa. Kaitalan teosten ”sisältö” ei piile siinä, mitä kuvassa näkyy, eikä varsinaisesti edes siinä, mitä kuvassa luulee näkevänsä. Kyseessä on loppupeleissä enemmänkin jonkinlainen ajatusleikki.
Kaitala itse kirjoittaa töistään seuraavasti:
”Ominaisuus taiteellisessa työskentelyssäni on liioittelu ja fantasia todellisuusgeneraattorina; fantasia tuottaa todellisuutta ja tekoja. Maalaukseni kuvaavat yleensä illuusiota liikkeestä. Teoksissa on maisemallisuutta, jonka tapahtumahorisontissa on monimutkaisuutta ilmaisevia elementtejä. Sommitelmat ovat nopearytmisiä ja tiheitä. Viivan ja värin erirytmisyydestä muodostuu kuvakudos, joka peilaa mielen näkyjä ja avaruudellisia ratoja.”
Kaitalan kuvaus töistään on niukka, mutta antaa katsojalle kuitenkin näkökulmia, joista teoksia tarkastella. Minut Kaitalan oma kuvaus pisti miettimään teosten sisällön ja ilmaisun suhdetta.
Janne Kaitala, matka Saparoniemeen
Kun modernista taiteesta puhutaan, sisällön ja kuvan käsitteet ovat tietysti jossain määrin hankalia; ”mitä kuva esittää” kysymys on auttamatta vanhentunut. Maalari itse ei halua vaikuttaa siihen, mitä kuvissa varsinaisesti voi nähdä tai kertoa mitä maalari on niihin pyrkinyt laittamaan.
Hän kuvaa paitsi sitä, kuinka maalaukset teknisesti rakentuvat ja kuinka jokin on ilmaistu, myös sitä, mitä kuvien ulkopuolella tapahtuu, millaisia mietteitä maalaamiseen liittyy. Jo näyttelyn nimen, ainoastaan ”maalauksia”, voi lukea siten, että teokset ovat ennen kaikkea maalauksia, väriä viivaa ja muotoa, eivät kommentteja tai kannanottoja. Omia tarinoita ei kukaan kuitenkaan kiellä keksimästä.