Georges Bataille: Sisäinen kokemus. Alkuteos L´expérience intérieure. Suomentaneet Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus 2020, 278 s.
Venäläis-ranskalainen filosofi Alexander Kojéve (1902–1968) luennoi 1930-luvulla Pariisissa Hegelin Hengen fenomenologiasta. Tilaisuuksiin osallistui joukko valovoimaisia tai sellaisiksi muuttumassa olevia intellektuelleja. Luennot jatkuivat vuosikausia ja loppuivat vasta sodan kynnyksellä, sodan jälkeen Raymond Queneau toimitti ne kirjaksi.[1] Hegel-tulkinta säteili koko ranskalaiseen filosofiaan.
Kojéve hahmotteli kirjallisesti unohtumattoman kuvan Hegelin ja Napoleonin kohtaamisesta Jenassa 1806 – tai pikemminkin heidän kohtaamattomuudestaan. Napoleon, Jenan taistelun voittaja ja Preussin kukistaja, ratsastaa kaupungin kadulla. Hegel, joka on juuri saanut valmiiksi Die Phänomenologie des Geistes -teoksensa, katselee menoa parvekkeeltaan. Siinä olivat päällekkäin koko maailman haltuunsa ottanut hallitsija ja filosofi, joka oli tajunnut koko maailman. Sekä maailma että maailmaa syleilevä järjestelmä olivat valmiita, mitään ei ollut enää tehtävissä. Historia loppui.
Georges Bataille (1897–1962), eräs Kojéven luentojen seuraajista, jatkoi tästä. ”Saatettuaan järjestelmänsä valmiiksi Hegel uskoi kahden vuoden ajan tulevansa hulluksi [—] Saattaa olla peräti niin, että kaikki hänen surunpurkauksensa yhdistyivät vielä hirvittävämmäksi Jumalana olemisen kauhuksi” (Sisäinen kokemus, 167–168). Hegel ei kuitenkaan loppujen lopuksi menettänyt järkeään. Hän alkoi etsiä tasapainoa ”olemassa olevan, aktiivisen ja virallisen maailman kanssa”. Hegelistä tuli Preussin valtionfilosofi.
On melko samantekevää saako edellä esitetty tukea ”todellisen” Hegelin henkilöhistoriasta. Ei hämmästyttäisi, jos ei saisi. Kaiketi Bataille halusi painottaa sitä, ettei tasapaino aktiivisen maailman kanssa kuulunut hänen kiinnostuksenkohteisiinsa. Se ei ollut hänelle mahdollista. Bataillesta ei tullut valtionfilosofia, vaikka hän virkamies olikin (kirjastonhoitaja Ranskan kansalliskirjaston numismatiikan osastolla). Hänen ratkaisunsa oli etsiä runoutta ja ekstaasia, niin sanottua sisäistä kokemusta.
Notkuva buffet?
Bataille kirjoitti viidellä eri vuosikymmenellä, ja hänen kiinnostuksen kohteensa liikkuivat – muutamia mainitakseni – filosofian, kaunokirjallisuuden, mystiikan, taidehistorian, antropologian, sosiologian ja uskontotieteen alueilla. Gallimardin julkaisema Bataillen Œuvres complétes käsittää kaksitoista osaa. Kaunokirjallisen tuotannon ytimessä on erotiikka, ainakin Silmän tarina (Seppo Tuokko, 1986) ja Madame Edwarda (Kaisa Sivenius, 1998) on suomennettu. Ylipäätään suomalainen Bataille-kiinnostus on kasvamaan päin; tienraivaaja oli Tiina Arppen kääntämä artikkelikokoelma Noidan oppipoika (1998). Roni Grén on suomentanut Uskontoteorian (2016), Grén ja Elisa Heinämäki ovat tehneet Bataillesta väitöskirjansa.
Nyt Viljami Hukka ja Anna Nurminen ovat suomentaneet 1940-luvun alussa kirjoitetun Sisäisen kokemuksen. Tehtävästään, joka ei takuulla ole ollut helppo, he ovat suoriutuneet erinomaisesti.
Sisäinen kokemus on Bataillen Summa atheologica -trilogian ensimmäinen osa (nimitys on silmänisku tai tölväisy Tuomas Akvinolaisen suuntaan), joka puolestaan koostuu viidestä erillisestä osasta. Hahmotelma johdatuksesta sisäiseen kokemukseen on eräänlainen esipuhe. Keskeinen osasto Piina kuvaa sisäistä kokemusta itseään. Ennen piinaa on valikoima Bataillen 1920-luvulta saakka julkaisemia tekstejä. Piinan jälkisanat kuvaa sisäistä kokemusta filosofian historiassa – siinä seikkailevat Hegelin lisäksi muun muassa Pyhä Augustinus ja Descartes. Kirjan päättää sikermä runoja otsikolla Manibus date lilia plenis (Vergilius-sitaatti: antaa liljoja sylillinen tms.) Hukan ja Nurmisen jälkisanat ovat korvaamaton apu kirjan monimutkaisen rakenteen hahmottamisessa.
Sisäinen kokemus on ”epäkirja”; se on epäyhtenäinen, epäjatkuva, katkoksellinen ja pirstaleinen. Määritelmät ovat suomentajien jälkisanoista (mielenkiintoista muuten, että ”me” – Sisäisen kokemuksen kaltaisten teosten nykylukijat – pidämme enemmän tai vähemmän automaattisesti epäyhtenäisyyttä ja pirstaleisuutta positiivisina määreinä). Kirjaprojektina Sisäinen kokemus oli ja on tuomittu epäonnistumaan, ja Bataille tiesi sen. Hän kirjaa kirjoittamatonta, jotain, joka ei koskaan voisikaan muotoutua kokonaisvaltaiseksi esitykseksi. ”Epäonnistumisen kokemus, oli se minkälainen tahansa, viehättää minua”, hän sanoo (139), ja toisaalta: ”En ole tarkoituksellisesti pyrkinyt sekavuuteen, mutta kurinalainen rakennelmani on ilmaistavissa vain sekavasti, ja sekavuuteni mukautuu tähän rakennelmaan” (177).
Niinpä Sisäisen kokemuksen suhteen ei toimi myöskään perinteinen lukustrategia, eikä sen sisällön muodostaman kokonaisuuden esittely esimerkiksi arvostelun puitteissa – ainakaan minun kyvyilläni – onnistu. Minun luennassani Sisäinen kokemus on yhtäältä herkkuja notkuva kuin ruotsinlaivan buffet-linjasto, mutta toisaalta paljon huonommin järjestetty. Aihelmat ovat samoja kuin Bataillen koko tuotannossa: ekstaasi, mystiikka, uhri. tuhlaus, erotiikka, hulluus. Voisiko sanoa, että hän paljastaa näiden todellisuuden tasojen olemassaolon siellä, missä muut eivät huomaa niiden vaikuttavankaan?
Sisäinen kokemus sisältää a) kirjallisesti ohittamattomia ilmaisuja. ”Ongelmani on, että olen täysin menettänyt kaiken varmuuteni, en enää erota veistosta sumusta…” (91) tai ”Oli miten oli, ihminen ei vaikuta järin älykkäältä, jos hän ei jatkuvasti ajattele tuntematonta…” (155). Toiseksi Sisäinen kokemus sisältää b) mielenkiintoisuudessaan ohittamattomia irtiottoja filosofian historiasta: hulluksi tulevan Hegelin lisäksi sellaisia ovat esimerkiksi runous uhraamisena tai mystikko Angela Folignolaisen (1248–1309) ”analyysi”.
Julkaisin Mustekalassa 27.11.2020 kritiikin Simo Pieniniemen Adorno-kirjasta Kulttuuriteollisuus ja dialektiikka (Vastapaino, 2020). Pieniniemen Adorno palasi yllättäen mieleen myös Sisäistä kokemusta lukiessa, heti sen alussa. ”Silmänisku, josta paistaa pahansuopuus, surumielinen hymy, uupumuksen kirvoittama irvistys: nämä paljastavat sen salatun tuskan, jonka aiheuttaa järkytys siitä, että emme ole kaikki, että rajamme ovat peräti hyvin ahtaat” (10). Eikö tässä ole ainakin samankaltaisuutta Adornon ajattelun kanssa: ajatus käsitteestä, joka ei koskaan pysty peittämään koko alaansa, jonka taakse kätkeytyy aina jotain muuta? Ajatus järjestelmästä, joka epäonnistuu.
Epäonnistuva ihminen
En ole selvästikään Bataille-miehiä. En ymmärrä häntä enkä juuri tunne ”sukulaisuuttakaan”. En ihmeemmin kaipaa ekstaasia tai mystiikkaa. Sellaiset Bataillen viljelemät asiat (ja sanat) kuin uhri, uhraaminen tai (itse)silpominen saavat minut kavahtamaan. Silmän tarina tuntui minusta tympeältä, eikä tutustuminen milanolaismestari Guido Crepaxin sarjakuvasovitukseen muuttanut asiaa toiseksi. Kaiketi minä sitten etsin tasapainoa ”olemassa olevan ja virallisen” maailman kanssa.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Bataillen teksti olisi minusta toisinaan huikean innostavaa ja uusia horisontteja avaavaa. Erityisesti koin tämän Uskontoteorian kohdalla; sovelsin sen ajatuksia Chaplinin Kultakuumeen tulkintaan[2] ja vähältä piti, etten soveltanut niitä myös Johannespassion tulkintaan.
Suomentajat viittaavat Bataille-elämänkerran kirjoittajaan Michel Suryaan: ”… ei ole olemassa yhtä Georges Bataillea, joka paljastuisi kokonaan ja johdonmukaisena teoksesta toiseen, vaan monta Georges Bataillea, aina hieman erilaista, aina kätkemässä sen, kuka todella oli Georges Bataille” (250). Kun Bataille puhuu ihmisestä, hän tarkoittaa Bataillea, joka siis puolestaan pysyy ikuisena arvoituksena.
Sellainen ihminen väistämättä epäonnistuu: ”Ihmisen sydämen sopukoissa piilee nimittäin sellaista levottomuutta, ettei yksikään jumala tai yksikään nainen [!] saa sitä rauhoittumaan. Joku nainen tai jokin jumala saattaa lievittää sitä vain hetkellisesti, ja ilman uupumusta levottomuus palaisi pian. Sumuisten valtakuntien salatussa suunnattomuudessa Jumala voi epäilemättä pitkittää rauhan tunnetta ennen levottomuuden uudelleen heräämistä. Mutta tyydytys kuolee aina ennen levottomuutta” (186–187).
Bataille onnistui löytämään ihmisen tarkoituksen. Se on epäonnistuminen.
Teksti: Veli-Matti Huhta
[1] Teos on luettavissa myös suomeksi: Alexander Kojéve: Johdatus Hegelin lukemiseen. Vuosien 1933–1939 luennot Hegelin Hengen fenomenologiasta École des Hautes Étudesissa. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tutkijaliitto, 2012.
[2] ”Karhun, kanan, koiran ja aasin elokuva” teoksessa Veli-Matt Huhta: Rahat ja henki. Kaksitoista kirjoitusta elokuvasta. Kulttuurivihkot, 2019.