Janne Vanhanen 30.5.2013
Jaakko Yli-Juonikkaan teos Neuromaani (Otava 2012) on kotimaisen kirjallisuuden viime aikojen tapaus, ja kirja on puhuttanut lukijoita etenkin blogeissa ja verkkokeskusteluissa. Tunnustustakin on kertynyt: Yli-Juonikas vastaanotti 21.5.2013 Jarkko Laine -palkinnon ”haastavasta kotimaisesta kaunokirjallisesta romaanista”. Neuromaanille suotiin äskettäin kunniaa myös ulkoasusta, sillä Suomen kirjataiteen komitea myönsi 14.3.2013 Markus Pyörälän suunnittelemalle teokselle vuoden kauneimman kirjan arvonimen.
Järeä 650-sivuinen kirja sai myös muutaman ”spekulatiivisen sivun” verran täydennystä Nuori Voima -lehden vuoden 2012 viimeisessä numerossa. Siinä julkaistiin Neuromaanin luku 23.4, jonka alkuperäisen teoksen graafista ilmettä mukailevat sivut lukija voi leikata irti lehdestä ja liittää kirjan väliin.
Tuonkaltainen leikkaa ja liimaa -askarteluviettiin vetoava järjestely kertookin paljon kirjan luonteesta, sillä Neuromaani kutsuu lukijan hypistelemään sen sivuja tavallisuudesta poikkeavasti. Useimmat kirjan luvut nimittäin tarjoavat monia vaihtoehtoja tekstissä eteenpäin siirtymiseen – esimerkiksi satunnaisesti valitsemani luku 69 päättyy: ”olen saapunut taas tutkinnan ja koko elämäni solmukohtaan, jossa täytyy tehdä tärkeä linjaus: pitäisikö ryhmäni suuntautua jatkossa genus26-toruspintaisiin silmukoihin (lukuun 42) vai epäsilmukoihin (lukuun 48)?” Tähän kysymykseen päädytään kirjan päähenkilön, tutkintavanki Silvo Näreen, pään sisällä kuuluvan äänen lähteen eli mielenterveyskuntoutuja Gereg Bryggmanin tutkiessa Teknillisen korkeakoulun kylmälaboratoriota.
Sitä ennen luvussa on spekuloitu laboratorionjohtajan Olli V. Lounasmaan kuolinsyyn – hän hukkui joulun välipäivinä 2002 Intian Goassa – ja kaksi vuotta myöhemmin Intian valtamerellä laajaa tuhoa aikaansaaneen tsunamin yhteyttä. Kirja tosin väittää tsunamia Myanmarin vedenalaisen ydinkokeen tulokseksi. Ohimennen pohditaan myös Lounasmaan iskulauseeseen ”huippuyksikköä ei perusteta vaan se syntyy” sisältyvää kvanttimystisismiä. Näin Neuromaanissa edetään, assosiaatioista toiseen hypellen jonkinlaisen vainoharhaisen, neurotieteeseen fiksoituneen tajunnan kyydissä.
Kirjan luvut ovat muutaman sivun fragmentteja. Niiden väliset kytkökset muodostavat kerronnallisia osasia, joiden rakenne muotoutuu lukijan valintojen mukaan. Suoraviivaista kannesta kanteen -lukutapaa suositellaan kirjassa vain aivotutkija Paavo Riekkisen kaltaisille muistineroille, ja pelikirjamainen eteneminen valintoja tehden onkin suositeltava tapa tutustua teokseen. Lukujen tarjoamissa etenemisvaihtoehdoissa ei tosin kannata orjallisesti pysytellä: kirjasta löytyy esimerkiksi hermeettinen osuus, johon ei pääse käsiksi tekstin sisäisten ”linkkien” kautta. Monet polut vievät myös umpikujiin. Hieno yksityiskohta on noidankehä, johon lukija juuttuu, jos päättää asemoida Geregin kahden peilin väliin. Tällöin myös havainnossa aktivoituvat aivojen peilisolut alkavat peilata vain toisiaan. Ajatus jää omaan poteroonsa. ”Mitäs läksit, kikkelis kokkelis”, kirja pilkkaa väärän ratkaisun tehnyttä lukijaa.
Juonen sijaan Neuromaanista kannattaa mainita ennemminkin toistuvia aiheita: skandaalinkäryiset, tutkimusvarojen kavalluksesta tuomitut aivotutkijat Riekkinen (sekä Paavo senior että junior!) ja Urpo K. Rinne, yliopistojen henkilöstö- ja tiedepoliittiset kähminnät, luonnontieteellinen käsitys tietoisuudesta ja kovien tieteiden suhde humanismiin, julkkistieteilijät ja kirjava joukko erilaisia huuhaa-ilmiöitä eetteripyörteistä kujekidekoneisiin… Kirjan rönsyilevä teema – aivot – ilmenee jo kansipahveissa. Niiden vaaleanpunertava väri ja kantta koristavien sinisten ja punaisten viivojen aivoverisuonistoa muistuttavat, kahteen lohkoon haaroittuvat rihmastot luotsaavat kirjaa pitelevän mietteet ajattelun neurobiologisiin lähtökohtiin.
Itsereflektiivisyys onkin Neuromaanin peruspiirre: lukija ei luvusta toiseen hypellessään pääse pakenemaan sitä tosiasiaa, että kädessä on kirja. Kertojaääni myöntää valintoihin perustuvan etenemistavan ”kikkailuksi”, mutta perustelee labyrinttimaisen rakenteen siten, että tarkoituksena on tarjota jotain muuta kuin ”aivotonta viihdettä”. Aivoista on siis kyse – ensimmäinen luku on kirjan mukaan ydin, toinen ydinjatkos, sitten teksti alkaa rönsytä useiden etenemismahdollisuuksien myötä. Näin Neuromaanin jatkuvasti haarautuva rakenne viittaa ajattelun psykologisen ja biologisen tason vastaavuuksiin ja panee lukijan aivot töihin.
Avuksi Neuromaani tarjoaa kannen aivosuonien kulkua jatkavat sinisen ja punaisen kirjanmerkkinauhan, mutta nämä eivät lukijan ja kirjan välisen neuroverkoston kehkeytyessä riitä enää mihinkään. Olennaista on nimittäin se, että halu kartoittaa kaikki mahdolliset lukujen kytkökset kasvaa sivu sivulta ja lukija päätyy ajattelemaan kirjan tuottamaa ajatteluprosessia. Muisti joutuu koetukselle ja kirjanmerkkikokoelmat sivujen välissä kasvavat, mutta pakko on jatkaa…
Koukuttaako Neuromaani jokaisen selailijansa näin vastaansanomattomasti? Kirjan potentiaali lukijan neuronien välisten liitosten uudelleenkytkemisessä riippuu siitä, kuinka paljon aika ajoin lääketieteen opiskelijoiden speksihuumoria muistuttavaa näppärää leikittelyä sattuu sietämään. Itselleni kirjan ensimmäinen luku nosti kynnyksen varsin korkealle, kun Turun maisemiin sijoittuva alkuasetelma sai pelkäämään yksityisetsivä Vareksen yllättävää esiintuloa. Ravintola Uuteen apteekkiin ei kuitenkaan päädytty, vaan TYKS:in mielentilatutkimukseen – näin Neuromaani pehmitti vastarinnan ja sai ajautumaan yhä syvemmälle Yli-Juonikkaan omintakeiseen yhdistelmään vakavaa ja hölmöä, outoa ja syvällistä, kvasi-, pseudo-, raja- ja tositieteellistä kieltä ja sisältöä.
Tietosanakirja ja verkon hakukone olivat ahkerassa käytössä lisätiedon hankkimisessa ja ylipäätään sen verifioimisessa, ovatko sellaiset kirjassa siteeratut auktoriteetit kuten guru Andreas tai Barnabas Rikkonen totta vai tarua. Myös suomalaisten aivotutkijoiden taloussotkut ja kyseenalainen tieteellinen etiikka tuntuivat mielikuvituksellisilta, mutta esimerkiksi Jorma Palon teos Oravasyndrooma: Rikollista rahaa pöyhimässä (WSOY 2003) vahvistaa ja taustoittaa näitä tosiseikkoja – tähän kirjaan, ja Palon hahmoon, Neuromaanilla onkin vahva intertekstuaalinen suhde. Kaunokirjallisia vaikutteita ounastelee vaikkapa Thomas Pynchonilta samoin kuin Matti Pulkkiselta, johon Neuromaanissa viitataankin.
Kirjan tarjoama polveileva luku-urakka – joka jatkuu vieläkin, en ole varma olenko lukenut joka sivua – yllytti hankkimaan myös Yli-Juonikkaan aiemmat romaanit Valvoja (Otava 2009) ja Uneksija (Otava 2011). Ainakin jälkimmäisestä löytyy myös Neuromaaniin tekstilainoina päätyneitä kohtia. Näissä teoksissa ja Yli-Juonikkaan esikoisessa Uudet uhkakuvat (Sammakko 2003) havaitsee monia Neuromaanin aineksia orastavassa muodossa: maailma avautuu poikkeuksellisesta näkökulmasta, kieli on paikoin muodollista tai vanhahtavaa tai lainaa ammattislangia, realistisemman kerronnan keskelle tunkeutuu surrealistis-apokalyptisia kauhunäkyjä. Neuromaanissa nämä piirteet ovat puhjenneet jo kukkaan – teos tuntuu kovan ja huolellisen työn tulokselta, ja kirjailija vaikuttaa olevan hyvin tietoinen erilaisista tekstikonventioista ja niiden pastissi- ja sekoittamismahdollisuuksista sekä kirjallisuusteoreettisesti ja tieteenfilosofisesti valistunut.
Yli-Juonikkaan kielenkäyttö on hänen varhaisempien romaaniensa tavoin taitavan taloudellista, muutamalla sanalla kokonaisen mahdollisen maailman avaavaa, mutta Neuromaanissa tekstin pirstaleita, eri näkökulmia ja tyylilajeja, törmäytetään toisiinsa suuremmalla energialla. Jos jokin, niin emotionaalinen sisältö jää vähemmälle. Pulkkisen kaltaista vereslihaa ei löydy, vaikka kirjan henkilöt omilla tavoillaan kipeitä ovatkin. Lukijan tunnetila on pikemmin huvittunut hämmennys – lääkärin etäisyys sekoilevaan potilaaseen – kuin syvempi myötäeläminen. Tämänkin voinee lukea ansioksi, jos vertailukohtana on suomalaisen kertomakirjallisuuden henkilö- ja tunnekeskeinen valtavirta.
Älyllisen kokeilevaa kikkailua vierastaville Neuromaani tarjoilee ”jämäkkää ja konstailematonta kotimaista lyhytproosaa”: pari lukua mitä taantuneinta maaseutumenoa, joista jälkimmäinen on vastenmielistä luettavaa – kirjailija rankaisee protestoivaa lukijaa. Parempi palata takaisin kikkailun pariin.