Olen juuri astunut sisälle kirjastoon. Kirjasto keskeyttää minut. Se on tila ja tilanne, jossa saa pidättyä pois arjesta. Toki moni tulee kirjastoon arkeakin toimittamaan. Opiskelemaan tai työskentelemään, tulostamaan asiakirjoja, palauttamaan ja lainaamaan lastenkirjoja kiireessä.
Tehtäväkenttä on leveä, sillä kirjasto ei ole enää vain kirjallisuuteen syventymisen kokoelmarakennus. Kirjastossa voi saada opastusta asioiden hoitamiseen internetissä, pelata konsolilla ja korteilla, surautella ompelukoneella saumat, ottaa osaa Tatu ja Patu -tapahtumaan, varata tilan yhdistyskokoukseen, virkeyttää mieltä muistikerhossa sekä viettää aikaa koulupäivän jälkeen. Lainattava materiaali ulottuu kirjoista lumikenkiin ja nuoteista grilleihin.
Mutta mitä kirjasto on? Mitä ovat nämä kirjastoon kuuluvat asiat, erityisesti kirjat, ja mikä mieli on niiden asumuksella?
*
Jos kirjaa ajatellaan esityksenä ja kirjastoa ensi sijassa kirjallisille esityksille varattuna tilana, mitä on esitys?
Esityksen outoa olemusta on pohdittu filosofiassa erityisesti mimesiksen käsitteen kautta. Kun mimesistä ei tulkita vain jäljittelyksi, vaan perustavammin (esimerkiksi matkimisessa tapahtuvaksi) toden ja epätoden yhdistävän esitystilan avaukseksi, sen voinee tiivistää seuraavasti. Sikäli kuin on olemassa ylipäätään esityksiä, ne ovat sellaisia vastaanotolle paljaita tiloja, joiden äärellä ollaan yleisönä, esimerkiksi tragedian juonikohtaloita avuttomasti sivustaseuraavina. Esityksen äärellä ollaan pidättyneitä tai puhdistuneita pois omasta ruumiillisesta arkitoimintatodellisuudesta, koska esityksen tapahtumiin ei voi kajota: vaikka ne ovat vastaanotolle läsnä, niitä ei ole totena. Epätosi ja tosi ovat yhtä, tai se, että läsnä olevat tapahtumat eivät tapahdu todella, mahdollistaa juuri sen, että yleisö uppoutuu seuraamaan niitä edessään olevana tosiasiallisena esityksenä. Aiskhyloksen Agamemnonin yleisö on pelkän esityksen, yleisö ja kokee siksi kohtalollista vääjäämättömyyttä siitä, ettei pysty estämään Kassandran murhaa – tuon samastuttavan sankarittaren, joka yleisönsä tavoin näkee ennalta tulevat kohtalot voimatta kuitenkaan niille mitään. Aristoteleen Runousoppi käsittelee pitkälti juuri tätä eli sitä, miten traaginen mimesis tekee ominaistehtäväänsä eli tenhoaa seuraamaan itseään.
Kirjasto on tällaisille puhtaille, yleisö-minän ruumiillisista pyrinnöistä puhdistetuille esityspaljauksille varattu tila, ja jo tässä mielessä puhdas, pelkkää vastaanoton vaikuttumista arjesta irrallaan (sivumennen sanoen, tätä tarkoittaa katharsis alun perin, vastaanoton puhtautta ja siihen tempaamista draaman rakenteella). Se on erilaisten kirjallisten esitysten äärelle pidättymisen tila, olivatpa ne faktaa tai fiktiota, kulultaan juonellisia tai eivät.
Kun siis lainaan kirjan, se ei ole vain kirjaesineen viemistä kotiin luettavaksi. Jos kirjasto on pidättymiselle varattu tila, kirjan lainaaminen on tuon tilan osittaista siirtämistä kodin piiriin. Lainakirja pystyttää pienen kirjastotilan, pienen pidättymismahdollisuuden keskelle kodin arkea. Kirjan kannet ovat kirjaston ovet.
Tämä pätee kaikkiin kirjoihin. Jokainen kirja on osa kirjastoa, pieni kirjasto.
Mutta tämä pätee aivan ensiksi kirjastotilaan itseensä, ja ulottuu enemmän tai vähemmän kaikkeen, mitä siellä tapahtuu, sen kynnykseen ja aukioloaikoihin, asiakastietokoneisiin, pöytiin, huonekasveihin ja löytötavaroihin. Pysähtymisen saareke.
*
Pysähtymisen tilat ovat tarpeen erityisesti maailmassa, jossa yhteiskunnallisesta osallistumisesta on tullut pitkälti näennäistä: nälvimistä, toiseuttavaa vaientamista, maalitusta, trollaamista ja oikeistopopulistista vihapuhetta. Epäkeskustelua.
Kirjasto on vastakohta sosiaalisen median epäkeskustelun agoralle. Tai tarkemmin – koska molemmissa pitäisi olla kyse kirjoituksista ja myös muunlaisista esityksistä sekä sosiaalisen toiminnan partaalle asettumisesta – sosiaalinen media on tältä kantilta anti-kirjasto, kirjasto poissa olemuksestaan, poissa omastaan ja olemistehtävästään. Se on pelkkä vääristynyt jäljitelmä kirjastosta. En tarkoita tätä poliittisena mielipiteenä, vaan havaintona siitä, miten sosiaalinen media toimii vinoon mielipide-esityksinä. Erityisesti oikeistopopulistinen epäkeskustelu ei pyri keskustelemaan, vaan vaientamaan toiset sanateoilla, tekemään todeksi ihmisryhmien vastakkainasettelun heti puhetoiminnassa itsessään. Sen piirissä argumentit ja poliittinen vakuuttelun retoriikkakaan eivät ole sitä mitä ovat, vaan some-minä-profiilien heimoutumista ja puolensa valitsemista suoraan toiseuttavalla, hiljaiseksi uhittelevalla ja jankkaavalla puhetoiminnalla. Siksi se saa myös äänestäjiä: se toteuttaa syrjintälupauksensa jo some-toiminnallaan.
Tällainen puhumistyyli ei ole keskustelua. Se ei avaudu toiselle.
Jos kaikki toiminta, ja keskustelu sen esityksellisen paljauden tilana, on aina myös vastaamista oman toimintansa oikeuttamisen haasteeseen, niin poliittinen epäkeskustelu vastaa tähän haasteeseen väistäen ja vaientaen sen. Se yrittää hiljentää toiset, tunkee toisia marginaaliin, lakkauttaa keskustelun ja pysähtymisen yhteisten asioiden ratkomiseen.
Kirjalliset teokset, vaikka eivät nekään vastaa kysymyksiin kuten Platonkin huomauttaa, toimivat pohjimmiltaan päinvastoin. Niiden hiljaisuus on toista. Lyhyesti sanottuna esityksinä, esityspaljauden pystytyksinä, ne avaavat oikeuttamisen ammottavan näyttämön ja antavat sen olla sen mukaista mielekkyyden ratkomista yhdessä. Toki kirjoistakin löytyy vihapuhetta ja muuta vastaavaa, mutta niiden muoto ja yhteys kirjastoon ei tue sen toimintaa.
Mielekkyys on väistämättä sitä, että oikeuttaa ratkaisunsa toisten haasteessa, sille avautuen ja ratkaisunsa mielekkyyden partaalle pidättyen, vaikka sitten verukkein. Muuten emme koe tekojamme ominamme. Teon perusteleva ja mielekkääksi tekevä oikeutus taas on aina sen ratkaisun näyttäytymistä toisille, toisten katseessa oikeuden näyttämöllä. Kukin itsen tekemä oma ratkaisu voi olla oma, vasta kun se on kanssa-olemista, mielekkyyden ratkomista yhdessä, toisten partaalla, heitä koskettaen. Päättäväistä tarttumista siihen, mitä pitää jollain lailla oikeana.
*
Sosiaalisen median käyttäjä voi hyödyntää ns. parviälyä esimerkiksi arjen ongelmiensa ratkomiseen. Käsite kuvaa myös some-kuplia, eli sitä, miten tietty ajattelutyyli sekä sen mukainen puhetoiminta ja -käytös jaetaan ja miten se vahvistaa itseään niin, ettei ulkopuolisille näkemyksille löydy tasavertaista puhujapositiota. Kuplautuminen vallitsee ja ilmenee erityisesti salaliitto- ja vaihtoehtoteoreetikoiden piireissä sekä oikeistopopulismin epäkeskustelevassa, vaientavassa ja toiseuttavassa kielenkäyttötyylissä: kriittiseen argumentointiin ei mennä tai se tulkitaan pelkäksi vastapuolen hiljentämisen yrittämiseksi puolin ja toisin. Ei uskota keskusteluun eikä uskalleta keskustella. Vaiennetaan, ei kysytä oikeutta, vaan sanateoin tehdään ja pakotetaan sekä sosiaalinen todellisuus että yhteisön ratkomisen logiikka pelkäksi vastakkainasetteluksi ja puolensa valitsemiseksi.
Kirjastossa on perustavasti toisin. Kirjastoihin on kerääntynyt se historiallinen merkitys, jossa elämme. Niissä ilmenee se mielekkyyden yhdessä tekemisen haaste, johon olemme kunakin hetkessä vastaamassa sanoin, teoin ja ajatuksin. Tämä edeltää kaikkea parviälyä tai sellaista tietoisuuttakin, joka kehkeytyy kommunikaatiotapahtumista emergentisti, kuten voidaan teoretisoida tapahtuvan esimerkiksi muurahaiskeossa. Ajattelumme ei sijaitse yksilöiden aivoissa eikä yhteisöllinen mieli koostu niistä vuorovaikutuksenkaan summana. Kaikissa esityksissä ja jopa olioiden kohtaamispinnoissa ilmenee joka hetkessä (tai kussakin seuraavassa hetkessä) hiljaisena ammottava kysymys, mitä tälle tai tuolle pitäisi tehdä ja mikä olisi oikein. Muuten emme edes ymmärtäisi esityksiä ja olioita olemassa oleviksi. Ajattelumme on aina tähän vastaamista eikä se siis ole lähtökohtaisesti ”subjektiivista” vaan toisille ja historiallisesti rakentuneille mielekkyyksille vastaamista. Kirjasto on kenties selkein tämän ilmentymä ja tapahtumapaikka. Ajattelu sijaitsee kirjastoissa. Kirjasto ajattelee meissä. Elämme, liikumme ja olemme kirjastossa.
Tämä tapahtuu kaikissa kirjoituksissa. Kirjoitus ”keksintönä” ei ole vain puheen merkitsemistä piirroiksi. Siinä syntyy mm. Jacques Derridan esille tuomalla tavalla ”alkuperäinen representaatio”, ikuinen merkityksen lykkäyksen liike. Sikäli kuin kirjoitus on (puhe)representaation representaatiota, siinä ilmenee juuri merkityksen perustuminen lykkäyksensä ja tavoittelunsa liikkeeseen, representoinnin lakkaamattomuuteen. Tämä liike on kielellisen merkityksen mahdollisuuden alkuperä. Tässä suhteessa ”kirjoituksen”, representaation representaatio -rakenteeksi ymmärrettynä, voi sanoa ontologisesti edeltävän puhetta eikä päinvastoin.
Jos on näin, niin kirjoituksen synnyssä tai perustumisessa tapahtuu vielä muutakin. Kirjoituksessa asettuu järkähtämättömästi samana pysyvien ja lisäkysymysten suhteen mykkinä ammottavien sanojen tila. Kirjoituspinta muuttuu ajattelun peräkkäisyydeksi, emmekä näe enää kiviseinää, savitaulua tai paperia. Sanat ovat ja eivät ole läsnä, ja konstituoivat näin esitystilan samaan tapaan kuin tragedianäytelmän hahmot ja tapahtumat läsnä- ja poissaolollaan ja samaan tapaan kuin maalauksen värit tällä ja tuolla puolen avaamansa näkymää. Sanoissa sama on itsepintaisesti samaa ja eri eriä, kuten oikeudenmukaisuudessa, ja kaikille toisille, pysyvästi. Ajattelun on väistämättä ajateltava sanoiksi-kirjaamisen kautta ja tavoin ratkoakseen jokaisessa peruuttamattomassa hetkessä, mikä on oikein. Tässä mielessä kirjoitukset ovat omiaan pidättämään ajatteluratkaisun äärelle, pukemaan ajatuksen oikeudenmukaisiin yleiskäsitteisiin hieman Kantin kategorisen imperatiivin tapaan. Kirjoituksessa, sillä hetkellä kun suhtaudumme siihen lukijoina tai kirjoittajina, ammottaa oikeuden kysymisen lakkaamaton näyttämö, alati haastava toiseus saman ja erin punnitsemisena, mieltä tekevä ajattelu sinänsä.
Tällaisena kirjoitus mahdollistaa muun muassa laiksi kirjaamisen eli lainsäädännön valtion perustana, oikeusvaltion. Tässä historian vaiheessa olemme aina jo kirjoituksessa ja siten laiksi järjestymisen mahdollisuudessa, oikeuden täydentymisen projektissa. Oikeudet kirjautuvat oikeuden kysymisen näyttämöllä, oikeusnäyttämöjen näyttämöllä, joka kirjasto on – avoimena, hidastumisena, pidättymisenä vastaanottoon.
Teksti: Marko Gylén
Kuvat: Tuomas Arajärvi
Kirjoittaja on filosofi, joka on työskennellyt mm. määräaikaisena kirjastovirkailijana Malminkartanon kirjastossa