Nykytaiteen museossa Kiasmassa on nähtävissä 17.10 saakka kiinnostavaa, avaavaa ja haastavaa esitystaidetta. Kiasma-teatteri järjestää yhdessä Espoon kaupunginteatterin ja Intersection: Intimicy and Spectacle nimisen EU-projektin kanssa jo syksyiseksi perinteeksi muodostuneen /teatteri.nyt –festivaalin, jossa koetellaan ja rikotaan taiteenlajien rajoja. Tänä vuonna tapahtuman järjestäjät lupaavat hämärtää esitystaiteen ja kuvataiteen rajoja yhä voimakkaammin. Kotimaisten ja ulkomaisten esitysten lisäksi nähdään vuorovaikutteisia tapahtumia, installaatioita, demoja, taiteilijapuheenvuoroja ja keskusteluja. Nyt kiireesti Kiasmaan, tapahtuma jatkuu viikon verran.
Osana /teatteri.nyt –festivaalia, viime torstaina ja perjantaina järjestettiin Suomen arvostelijoiden liitto SARVin ja Kiasman yhteistyönä Performanssi ja kritiikki -seminaari. Seminaari tuntui kauan kaivatulta ja liittyi luontevasti käynnissä olevaan keskusteluun taidekritiikin asemasta, ongelmista ja välttämättömyydestä ylipäätään. Performanssia tehdään meillä paljon ja seminaariin osallistuneiden alan tuntijoiden sanoin suomalaista performanssia arvostetaan maailmalla, mutta lajista kirjoitetaan täällä hävyttömän vähän. On siis syytä kysyä: miksi performanssista on vaikeaa kirjoittaa, miksi siitä kirjoitetaan niin vähän?
Aloituspäivä päättyi paneelikeskusteluun, johon osallistuivat polkuja raivanneet ja uria uurtaneet performanssitaiteilijat ja tuntijat Annette Arlander, Pentti Otto Koskinen, Irma Optimisti, Pilvi Porkola ja Roi Vaara.
Paneeli lähti alusta saakka omille virittyneille urilleen ja muodostui pieneksi, tosin ei kovin avaavaksi tai hedelmälliseksi performanssiksi. Keskustelun johtajan ohjaaja Jari Halosen pilkkaava ja huutava, jonkinlaiseen provokaatioon pyrkivä metodi lopetti monta kiinnostaa teemaa ja keskustelunavausta ennen kuin ne ehtivät kunnolla alkaa.
Pääsin osallistumaan seminaarin vain aloituspäivänä. Tuntuu, että kysymyksissä ei torstaina päästy vielä kovin pitkälle. Toivottavasti aloitetut keskustelut ilmoille heitellyistä teemoista jatkuivat ja syvenivät perjantaina. Keskusteltavaa ja kirjoitettavaa on varmasti.
Pöydän takana istuvilta performanssin tekijöitä kysyttiin millaista kritiikin pitäisi olla? Osallistujat yrittivät määritellä millaista kritiikkiä he toivovat (taustalla häilyi: itselleen). Asetelma on kummallinen. Ei kai ole kirjoittajan tehtävä kysyä millaista kritiikkiä tai kirjoittamista tekijät toivovat?
Tekijät ja kirjoittajat ovat varteenotettavia asiantuntijoita ja meidän kaikkien tulisi pystyä keskustelemaan siitä, millaista hyvä kritiikki ja taidejournalismi voisi olla. Lähtökohta on ongelmallinen, jos keskustelua värittävät omat toiveet palautteesta, ylistyksestä ja huomiosta. Kritiikkiä ei kuitenkaan kirjoiteta ensisijaisesti tekijöille vaan tekstin lukijoille. Ja toivottavasti taidetta ei puolestaan tehdä kriitikoille. Kritiikin pitäisi olla keskustelua taidemuodosta ja teoksesta yleisön, kirjoittajan, tekijän ja teoksen välillä.
Jos paneelia kuunteli niin kuin piru lukee pyhiä kirjoituksia, niin kävi selväksi, että kaikki kirjoitettu kritiikki on paskaa. Esimerkiksi Arlander löysi muististaan yhden hyvän kritiikin, joka perustui kirjoittajansa omien kokemusten havainnointiin. Haukkumisella, mollaamisella ja vähättelyllä ei kuitenkaan päästä kovin pitkälle. Se ei provosoi ketään kirjoittamaan paremmin vaan voi sulkea viimeisetkin kanavat.
Paneelissa kävi hyvin selväksi, että kirjoitusta performanssista ja taiteesta yleensäkin toivotaan lisää. Selvää oli myös, että siitä millaista tekstiä kaivataan, ei ole mahdollista muodostaa yhteneväistä näkemystä, ja hyvä tietysti niin. Keskustelu todisti sen, että vaatimuksia on yhtä monta (ja ehkä enemmänkin) kuin puhujia ja kuulijoita.
Toisaalta kaivattiin lisää analyyttisyyttä ja asiantuntemusta, toisaalta oman kokemuksen ja tapahtumien kuvailun perään haikailtiin sellaisenaan. Kaivattiin sekä selkeämpää että monimutkaisempaa kirjoittamista. Vanhahtavaa, arvottavaa kritiikkiä kauhisteltiin, mutta toisaalta syytettiin, että nykykritiikki ei sano mitään. Päivälehtikritiikin muotoa ja tapaa halveksittiin, mutta sen tarjoamaa näkyvyyttä arvostettiin kovasti.
Tästä vaatimusten ja odotusten moninaisuudesta syntyy yksi kirjoittamisen vaikeus, joka koskee erityisesti performanssin kaltaisia, rajoilla liikkuvia ja vaikeina pidettyjä taidemuotoja. Kirjoittaja pelkää kirjoittavansa väärin, tietävänsä ja ymmärtävänsä liian vähän, olevansa väärässä.
Mielipiteiden ja näkemysten moninaisuuden voi ja se tulisi nähdä vapauttavana. Ei ole hyvää, saatikka oikeaa tapaa kirjoittaa. Joten on oikeus ja tulee kirjoittaa ja lähestyä taidetta niin kuin oikeaksi kokee ja ymmärtää. Kirjoita rohkeasti.