20.6.2005 Tomi Kaarto
Vuonna 1997 pitämässään esitelmässä («L’animal que donc je suis [à suivre]») Jacques Derrida puhuu tilanteesta, jossa ollessaan alasti kylpy- tai makuuhuoneessa kissa, ”eläin”, katsoo häntä. Ja hän tuntee häpeää tämän katseen edessä.
Derridalla on vaikeuksia (”j’ai du mal”) ylittää tämä häpeä, jonka hän mieltää jotenkin aiheettomaksi. Mielenkiintoisesti ranskan ilmaus ”j’ai du mal” nostaa esiin myös mielen jostakin pahasta, jopa kirotusta (konnotaatio käärmeeseen, ”eläimeen”, ja paratiisiin ei ole sattumaa). ”Eläin” on myös ”bête” (”peto, otus, eläin”).
Tähän pelottavaan ”toiseen” filosofit, ja monet uskonnot, ovat pyrkineet vetämään selkeän, yksiselitteisen rajan eri tavoin. Esimerkiksi Heideggerin mukaan ”eläimellä” ei ole kieltä. Jos ”kieli” päätetään määritellä siten, että se on vain ”ihmisellä”, asia on tietysti selvä.
Mutta jos otetaan huomioon monien eläinten – koirien, apinoiden, delfiinien – kyky tunnistaa erilaisia merkkejä, käyttää niitä, viestiä, tunnistaa, kutsua, voidaan kysyä, olisiko erilaisissa merkkijärjestelmissä, myös ”saksassa” tai ”suomessa”, joitakin olennaisia yhteisiä ehtoja – esim. merkkien toistettavuus, niiden toiminen referentin poissaolosta huolimatta jne.?
Ja voitaisiinko täten nähdä saksa tai suomi jatkumolla, jolla sijaitsevat myös ”eläinten” käyttämät kielet? Tämä ei tarkoittaisi erojen häivyttämistä eri merkkisysteemien väliltä, vaan erojen pohtimista aste-eroina: jatkumolla on olennaisia samuuksia, mutta myös katkoksia ja merkittäviä heterogeenisyyksiä.
On kyse siitä, onko perusteltua nähdä yksi selkeä jakolinja pääkategorioiden ”ihminen” ja ”eläin” välillä, vai onko tämä linja filosofeilla eri tavoin perustelematon, traditionaalisesti omaksuttu dogmi. Miksi kaikki lukuisat erilaiset olevat – elefantti, simpanssi, koppakuoriainen – on rajattu yhden pääkategorian ”eläin” sisään?
Jos näiden olevien hallitsematon keskinäinen heterogeenisyys otettaisiin huomioon, tulisiko ”eläimen” – eläinten – ja ”ihmisen” välinen oletettu selkeä raja hallitsemattomaksi? Derridan päämäärä ei ole häivyttää ”ihmisen” ominaislaatua, eroa muihin oleviin, vaan kiinnittää huomiota siihen, että tämä ominaislaatu ei ole sillä tavoin varmuudella tiedossa kuin uskotellaan.
Tiede kohtaa tuntemattoman rajat
Hegelin mukaan niin kauan kuin on raja, jonka tuonpuoleista emme tunne, tietomme, joka koskee ”tunnettua” aluetta, on epävarmaa. Luonnontieteilijä kohtaa tietyn määrän kappaleita X, toteaa niillä olevan ominaisuus Y, mutta tekee virheen – joka ei ehkä koskaan paljastu – koska ei löytänyt tiettyjä kappaleita X, joilla ei olekaan ominaisuutta Y. Niinpä hän ei tuntenutkaan X:ää.
Tiede etenee esimerkkitapausten varassa, jolloin jää aina mahdollisuus sellaisen vastaesimerkin löytymiselle, joka osoittaa väitetyn lainalaisuuden vääräksi tai puutteelliseksi. Maailmaa kokonaisuutena selittämään pyrkivällä fyysikolla tai metafyysikolla on rajallinen alue tai rajallinen määrä esimerkkejä käsissään, ja näiden pohjalta hän väittää jotakin totaalista, väittää jotakin koko siitä alueesta, jota hän ei näe tai tunne.
Tuntematon alue, ”toinen”, on otettava haltuun, väitettävä tunnetuksi, koska muutoin koko ”tuntemamme” alue, ”tuttu”, olisi vaarassa romahtaa tuntemattomaksi, joksikin, jonka olemusta emme varmuudella tiedä. ”Tunnettu” on pelottavalla tavalla riippuvainen ”toisesta”, rajan takaisesta: tämä ”toinen” kertoo ”meille” merkittävässä määrin sen, mitä olemme. Näin on mielenkiintoista, että Heidegger on varma kommenteissaan ”eläimestä”, vaikka hän ei vetoa mihinkään empiirisiin kokeisiin, näyttöihin tuosta ”vieraasta”.
Tuntematon, yksinkertainen, tyhmä?
On myös merkillepantavaa, ettei ranskan ”bête” käänny ainoastaan ”pedoksi, otukseksi, eläimeksi”, vaan myös ”tyhmäksi” tai ”typeräksi”. Eläimessä on siis toisaalta jotain tuntematonta, pahaa. Kenties eläimessä on hyvin paljon samaa kuin ”meissä”, jolloin ”me” ei olekaan sitä, mitä olemme luulleet. ”Meidän” ja ”meille” perustuvan maailman rajat käyvät pelottavaan liikkeeseen. Ja jos ”eläintä” ja ”ihmistä” yhdistääkin jokin laiminlyöty ominaisuus, jokin ”samuus”, tuon ominaisuuden perimmäinen luonne voi edelleen jäädä tuntemattomaksi.
Mutta toisaalta ”eläin” nimetään myös yksinkertaisesti ”tyhmäksi” ja ”typeräksi”: ”se” on vaaraton, koska se ei ole pelkästään ”meidän” alapuolellamme, vaan on siellä myös tavalla, joka on hyvin tunnettu ja hallittavissa. ”Tyhmyys” ja ”typeryys” jos mikä, on tuttua. Demonisuuden peittämiseksi ”eläimelle” pyritään osoittamaan tietty paikka, paikka aikuisen, ”normi-ihmisen”, alapuolella: ”eläin” on vähän kuin vielä aivan kehityksensä alussa oleva lapsi.
Onko ”eläin” siis ”naiivi” kuin ”neekeri”? Mallarmén runossa: ”Nauraen hampaillaan naiiveilla [naives] lapselle”. Eikö tietyssä eurooppalaisessa diskurssissa ”neekeri” ole juuri mielletty eräänlaiseksi, varsinkin ”henkisesti”, keskeneräiseksi ”ihmiseksi”; tällöin ideaali-ihminen olisi ”valkoinen”, aikuinen mies? ”Neekeri” on määritelty ”toiseksi”, joksikin muuksi kuin ”me”, mutta samalla on jälleen ollut kiire todeta, mikä on tuon ”toisen”, meille vieraan, olemus – tuon ”toisen”, johon rajaudumme ja josta näemme, mitä emme ole ja mitä siten olemme. ”Eläimen” tai ”neekerin” katsoessa jokin väitetysti tunnettu – ”tyhmä”, ”typerys”, ”naiivi” – katsoo ”meitä”.
Meidän suhteemme ”heihin”
Samalla tämän ”toista” koskevan ”tiedon” epävarmuus ei voi olla nousematta Mallarménkaan runossa esille, sillä tuo ”neekeritär” – jolla on ”naiivit hampaat”, ja rauhoittavasti kaksi ”onnellista nisää” – on ”demonin riivaama”, ja hän mm. ”luo hämärän shokin saapikkaistaan”. Eurooppalaisessa diskurssissa on kenties kysytty, aavistettu, pelätty: ”Mitä jos tuo ’toinen’ ei olekaan ihan sitä, mitä väitämme? Entä jos olemmekin hyvin samanlaisia? Ja tällöin emme siis tiedäkään tarkkaan, millaisia ”me” itse, arjessa niin tutut, olemme.
Onko esimerkiksi ”neekerien” väitetty korostunut seksuaalisuus itse asiassa myös meissä? Onko se hieman eri kuosissa, muodoissa myös meidän seksuaalisuuttamme? Onko tuo paholaisen, tuntemattoman, tuntu itse asiassa myös meissä? Emmekö tiedäkään, mikä tuo ”toinen” tai edes ”me” itse olemme?” Ja tämän vuoksi on siis hoettu tuon toisen olevan ”toinen” ja jotain tunnettua, ”naiivia”, ”vähälahjaista” jne. Näin on pyritty sementoimaan omaa halkeilevaa maailmanjärjestystä.
Nykyään on tietysti ilmeistä – valitettavasti ei vieläkään kaikille – että tuo Euroopassakin joskus pelätty ”neekeri” kuuluu meihin, on samanlainen ihminen kuin kuka tahansa, ja sikäli analogia toiseutettuun ”eläimeen” on puutteellinen, kuten analogia on määritelmällisesti aina.
Kissan ero minuun on erilainen kuin minun eroni vaaleanpunaiseen tai afrikkalaisperäiseen suomalaiseen. Toisin kuin nämä suomalaiset, kissa ei ole ”ihminen” – miten tahansa ongelmallinen tai rajoiltaan epäselvä tämä käsite onkaan suhteessa sen ”toisiin”. Mutta meitä katsova ”eläin” voi ehkä toistaa jotain siitä kokemuksesta, joka 1800-luvun vaaleanpunaisella eurooppalaisella on ollut kohdatessaan vierasmanterelaisen.
Mallarmén runossa ei vain puhuta ”nautinnosta” (”plaisir”), vaan se on täynnä halua, halua tuntemattomaan, ”toiseen”, demoniseen. Voidaan mainita sisäistetty laki, rangaistus- tai kontrollijärjestelmä, joka tuottaa erilaisia ”kummituksia”, traditioista riippuen, – ”omatunnon” vihlaisuja, ”demoneja” – haluavan ja halutun välille.
Tästä voisi johtaa runon nietzscheläisiä, foucault’laisia, freudilaisia tulkintoja. Mutta toisaalta voidaan muistaa nietzscheläistä totuuden metaforaa, ”naista”. Miten hamuankaan jotakin tai jotakuta ”toista” pakenee tuo toinen käsitehäkkejäni: ”toinen” on aina annettu välillisesti – kielen, kosketuksen, katseen, tuoksun avulla.
Tasa-arvon ja kanssaolemisen piiriin on onnistuttu tuomaan historian kuluessa sellaisia toiseutettuja kuin orjat, naiset, lapset, ei-eurooppalaiset. Kukaan tiedemies tai filosofi (valitettavasti kyllä yhä aina joku) ei enää sano, että aasialainen olisi jossain radikaalissa mielessä ”toinen” suhteessa vaaleanpunaiseen tanskalaiseen. Mutta samalla jokainen ”toinen” – suomalainen, tanskalainen, kohtaamani kissa – pakenee pyrkimystäni, haluani tuntea, tietää hänet. Lopulta en voi tietää varmasti, mikä tai mitä joku tai jokin ”toinen” on, ja koska olemukseni määrittyy ”rajojeni” tuonpuoleisten kautta en voi varmuudella tuntea tai tietää itseänikään.
Alastomuuden postulaatti
Monet perustavanlaatuiset olettamukseni samuuksistani esimerkiksi naapurin suomalaisen tai hänen kissansa kanssa jäävät viimekädessä olettamuksiksi. Pyrin eri tavoin kohti ”toisia” – tiedollisesti, eettisesti, eroottisesti – mutta lopulta toinen lipeää käsistäni, jää tuntemattomaksi, ehkä myös joskus pelottavaksi, ”demoniseksi”.
Näin demokraattisen, eettisen ”yhteisön” ei tulisi niinkään kiirehtiä lyömään lukkoon jaettujen samuuksien luonnetta, rajaamaan ”meitä”, piirtämään ”yhteisön” ulkorajoja, vaan ottamaan todesta tämän ”toista” ja ”itseämme”, ”meitä”, koskevan tiedon epävarmuuden. Tästä ei kai pitäisi kummuta muuta kuin nöyryyttä, uteliaisuutta, sensitiivisyyttä, kunnioitusta kaikkia ”toisia” kohtaan?
Emme ehkä kiirehtisi tuomitsemaan Derridan kohtaamaa kissan, ”toisen”, katsettakaan heti hölynpölyksi, vaan pysähtyisimme harkitsemaan ja ottamaan selvää ongelmasta – paitsi filosofisesti ja käsitehistoriallisesti, ehkä myös empiiristen tutkimusten kautta. Ehkä se, minkä luulimme olevan mahdotonta ”eläimelle”, siltä poissuljettua, onkin mahdollista.
Derrida ironisoi filosofeja, jotka ovat kiirehtineet postuloimaan jonkin tietyn ominaisuuden, jonka pitäisi olla itsestään selvästi ihmisellä, mutta ei eläimellä, sillä hänen mukaansa ”’luonnossa’ ei ole alastomuutta [nudité]”. Eläin saattaa olla alasti – alastonta Derridaa katsova kissa on tietysti itse alasti – mutta ”eläin ei tunne eikä näe itseään alastomaksi. Ja siksi se ei ole alasti. Tai ainakin näin ajatellaan.” En seuraa Derridaa pidemmälle, enkä ala pohtia sanaa ”alaston”.
Mutta jos Derrida pyrkii usein osoittamaan sen, minkä ajateltiin olevan mahdotonta olevankin mahdollista, yhtenä tällaisena mahdottoman mahdolliseksi paljastumisen paikkana hänelle on ”kirjallisuus”. Leikilläni – vai sittenkin vakavan, tulevan pohdiskelun kimmokkeeksi? – siteeraan vielä säkeen runostamme: ”Vastoin alastomuutta pelokasta gasellin” (”Contre la nudité peureuse de gazelle”).
Derridan «L’animal que donc je suis [à suivre]» on kirjassa L’animal autobiographique. Autour de Jacques Derrida. Paris: Éditions Galilée, 251–301.
Kirjoittaja valmistelee kirjallisuustieteen väitöskirjaa Turun yliopiostossa.