Anne Koskinen: Lillörenin Emil, 2012, marmori 23x25x14 cm
Saara Karhunen
Anne Koskinen: No Time for Lover, Galerie Anhava 6.9.-30.9.2012
Anne Koskisen No time for Lover –näyttely Galerie Anhavassa on kiinnostava sekoitus vanhaa ja uutta. Uudet kivi- ja pronssiveistokset ja kultapiirustukset ovat näyttelyn pääroolissa, mutta Koskinen on myös harkiten rinnastanut niitä vanhoihin teoksiin. Mistään retrospektiivistä ei ole kyse, vaan keskustelun synnyttämisestä erilaisista lähtökohdista syntyneiden teosten välille. Näyttely on ajatuksellisesti rikas ja siitä voisi kirjoittaa monesta eri näkökulmasta. Minun mieleeni jäivät pyörimään etenkin näyttelyn kiviveistokset.
Alkuperäisyys ja läsnäolo ovat Koskisen tuotannon keskeisiä teemoja, joita hän on tutkinut pitkäjänteisesti jäljentämällä ja kopioimalla asioita teoksiksi. No Time For Lover –näyttelyn uusien teosten lähtökohtana on kuitenkin mielikuvitus ja tieto. Huomio siirtyy todellisuuden kokemiseen. Tiedotteen mukaan Koskinen lähestyy nyt taidetta todellisuuden lyhenteinä, jolloin alkuperäisen kohteen uskollisen jäljentämisen sijaan kyse on valinnoista ja pelkistämisestä. Koskisen tuotantoa pitkään merkinnyt tekijyyden pohdinta saa myös teoksissa uusia sävyjä. Kopioidessaan toisten käsialaa tai toisten tekemiä kuvia teoksiinsa hän on kyseenalaistanut tekijän, mutta nyt korostuu ympäristöä subjektiivisesti havainnoiva ja sen tarjoamien materiaalien ominaisuuksiin reagoiva tekijä.
Anne Koskinen: Onkiniemen Tauno, 2012, takapihan kivi, 25x22x27 cm
Vaikka uudet teokset keskittyvät mielikuvitukseen, yksi todellisuuteen suoraan viittaava lähtökohtakin näyttelylle löytyy. Koskinen on saanut markkinointisähköposteja kiinalaiselta yritykseltä, jolle taiteilija voisi ulkoistaa veistosten valmistamiseen. Näyttelyn kutsuun painetussa viestissä firma houkuttelee Koskista asiakkaakseen lupaamalla, että se voi vapauttaa hänet raskaasta teosten valmistamisen vaiheesta, jolloin jää enemmän aikaa olla ja matkustella rakastajan kanssa. Lisäksi firma lupaa, että aikaa vapautuu uusien mestariteosten ideointiin.
On kiinnostavaa ja osuvaa, miten veistofirma yrittää liehitellä asiakkaakseen juuri teknisesti äärimmäisen taitavaa ja materiaalien kautta ajattelevaa Koskista. Teosten tekemiseltä ei ole taaskaan jäänyt aikaa rakastajalle, kuten näyttelyn nimikin toteaa. Erityisen osuvaa on se, miten firma asettaa retoriikassaan vastakkain teoksen toteuttamisen ja ideoinnin. Koskisen teokset ovat älyllisiä ja käsitteellisiä, mutta fyysinen teos ei ole alisteinen idealle. Materiaalin läsnäolo on vahva ja teosten sisällön kannalta keskeinen. Esimerkiksi gallerian ikkunan ääreen sijoitettu Blind Painting (2012) on marmorista veistetty maalaus, jossa Koskinen on todella saanut kiven käyttäytymään maalauskankaan tavoin, sillä teoksen pinta kuultaa valoa läpi.
Mielikuvitukseen pohjannut työskentely on johtanut ihmis- ja eläinhahmoja esittäviin kiviveistoksiin, joissa hahmottuu kaksi linjaa, marmoriset lapsi- ja eläinaiheet ja järeistä kivistä veistetyt kasvokuvat. Koruttomalla tavalla monumentaalisista takapihan kivistä veistetyissä hahmoissa on karsittu esiin olennainen. Kuuntelevalle Terapeutille (2012) on veistetty vain korvat. Onkiniemen Taunon (2012) kasvonpiirteet näkyvät juuri riittävänä häivähdyksenä kiven pinnassa, ja kiven muoto ja mustavalkoinen väritys houkuttelevat näkemään lisää inhimillisiä piirteitä: on kuin Taunolla olisi musta tukka.
Tekijän ja katsojan välille syntyy erityinen yhteys, kun katsoja alkaa seurata taiteilijan veistokseen viitoittamaa tietä (tai tässä tapauksessa hailakkaa polkua) ja nähdä teoksessa enemmän kuin siinä varsinaisesti on. Katsomisen tilanne muistuttaa visuaalisuuteen keskittyvää tarinankerrontaa, jossa juonen ja tapahtumakulkujen sijaan tärkeää ovat muodot, pinta ja väri. Tässä ollaan myös havaitsemiseen liittyvien ikuisuuskysymysten äärellä: miten vähä riittää, että ihminen tunnistaa aiheen. Kysymys palauttaa näyttelyn lähtökohtiin, sillä tieto, mielikuvitus ja kokemukset ovat katsomisessakin keskeisiä. Katsoja ja tekijä ovat tällä kertaa samassa roolissa.
Näyttelyn marmoriveistoksillakin on Onkiniemen Taunon kaltaiset kaksiosaiset nimet, etunimi ja paikka josta hahmo on peräisin. Marmorista on veistetty poikia ja pieniä eläimiä, kuten Lillörenin Emil, Kummelskärin Andrei, Hiiri Gammelbystä ja Orava Vitsandista (kaikki 2012). Tuttavalliset nimet saavat ajattelemaan niitä muotokuvina, mutta täydellisen sileä ja hohtavan marmorinen olemus tekee hahmoista aineettomia ja tuonpuoleisia.
Anne Koskinen: Blind painting, 2012, marmori, 35x25x2,5 cmMarmoriveistokset tuovat mieleen Koskisen vanhemman teoksen Katarina veistoksena. Kullalla toteutettu piirustus ei ole esillä Anhavalla, mutta muistan sen Kiasmassa esillä olleesta Ars Fennica 2011 –näyttelystä. Siinä hymytyttöpatsasta muistuttava naisen pää tuntui irtoavan paperin pinnasta samanaikaisesti plastisena ja aineettomana. Piirustuksen viereen kehystetty kultapala havainnollisti kaksi- ja kolmiulotteisen välistä suhdetta. Kultalevyn kulmasta puuttui pala, joka oli siirtynyt taiteilijan käden välityksellä paperin Katarinaksi. Teos sai myös pohtimaan, miten kauas tekijä oli etääntynyt kohteesta, tai oikeastaan, mikä oli teoksen varsinainen kohde. Esittikö piirustus ihmistä vai veistosta?
No Time for Lover –näyttelyn veistoksia voi miettiä samasta näkökulmasta. Marmoripatsaiden ja arkaaisia veistoksia muistuttavien kivisten päiden viitekohtana voisivat olla kuvanveiston historian ihmisen esittämisen tavat ennemmin kuin todelliset ihmiset. Ajattomilta ideaalihahmoilta tuntuville marmoripojille ja -hiirille ja kivipäille tuovat kontrastia vitriiniin eristetyn Karuna 21.6.2009 –teoksen (2011) pronssiin valetut kuolleet linnut. Teokseen on tallentunut todellisten, kuolleiden olentojen asennot. Pitäisikö ajatella, että teoksen linnut ovat marmorihiiriä todellisempia, kun ne todella ovat kohteensa suoria kopioita? Näyttelyn uusia veistoksia katsoessa tuntuu, että fiktion ja pelkistämisen kautta voi päästä syvemmälle niin sanottuun todellisuuteen.