12.10.2010 Marko Gylén
Meri Linna, Saija Kassinen: Intermission; performanssi-installaatio, Kiasman pääaula 6.10.–10.10.2010
Tunnistan, se on kylki. Kylki lähtee. Tai oikeastaan keho kiertyy toisinpäin. Nyt se vetäytyy, häipyy, menee. Mennyt. Sileyden koitto.
Meri Linnan ja Saija Kassisen teos Intermission tapahtuu valkeassa neliömäisessä seinäulokkeessa, joka on ehkä noin neljä ja puoli metriä korkea. Sen sisällä liikkuu kaksi alastonta kehoa, jotka näkyvät kohoumina neliön pinnalla. Pinta on joustavaa, ohutta materiaalia, joka antaa melko pientenkin yksityiskohtien näkyä ulkopuolelle. Se näyttää aluksi hieman kumimaiselta, mutta hahmojen tyynet liikkeet saavat sen vaikuttamaan untuvaisen pehmeältä. Katse vaipuu pintaan itseensä.
Intermission (osa teoksesta)
Mistä teoksessa on kyse? Teos voisi kommentoida antiikin marmorikorkokuvia, pohtia yksityisen ja julkisen rajaa, luoda kauhuelokuvamaisia efektejä elävältä muurattujen haamuista, tutkia alastomuuden, verhoamisen ja katseen välisiä suhteita tai käsitellä taiteenlajien välisiä eroja ja yhteneväisyyksiä arkkitehtuurista tanssiin. Tulkintavaihtoehtoja on niin runsaasti, että olisi arveluttavaa lyödä merkitys lukkoon vain yhteen näistä aspekteista. Tämä ei avaisi teoksen toimintaa, vaan vain mestaroisi sitä ulkopuolisella määrittelyllä.
Ennemminkin teoksen kokemisessa tapahtuu niin, että vaihtoehtoiset merkitykset ja tulkinnat pyrähtävät loputtomana valkeana parvena teoksen pinnasta. Ne lähtevät meidän keskelle, inter mittunt, ja mennessään sipaisevat ajatuksiamme. Veistosaskelkäsiteintiimi. Tuulahdus hämmentää, ilahduttaa, pysähdyttää. Meidät.
Ajattelumme, kävelymme, valmiit merkityksemme. Teoksen liikkeet hiljentävät, pidättävät. Ne ulottavat ihmiskehojensa läsnäolon ympäristöönsä. Ne ovat materiaalisia ja koskettavia tilan muutoksia, vaikka niihin ei saakaan koskea. Toisaalta, emme yleensäkään koske seiniin tai toisiin ihmiskehoihin, vaan annamme niiden rajata, olla sosiaalisia olentoja.
Ympäröivänä tilana on Kiasman ala-aula, kahvilan takainen seinä, läpikulkukäytävä, jota pitkin käydään teatteriin tai seminaaritilaan. Se on välitilaa ja tienoota, liikkumatilaa sanan laajassa merkityksessä: kävelylle varattua rakennuksen osaa, tilaisuuksia, kohtaamisreittejä, liikkumavaraa. Teos liikuttaa pysähtymään. Sen tietyvillä keskenään oleminen keskeytyy ja jää ammott
Teos avaa välin, intermission, jossa ehtii tuntemaan valmiiden liiketarkoitusten tempaavuuden, tunnistamaan ihmiskehojen liikkeet ja tunnustamaan kehojen läsnäolon liikuttavuuden. Näin on erityisesti niissä kohdissa pintaa, joissa ei vielä ole liikettä eikä kehon osien ulkonemia.
Kehot kehottavat, ottavat kehollisen näkyvyytensä oikeuden. Eettinen haaste alkaa siitä, että olemme kehoja kehojen tilassa. Vastassa on sen pysähdyttävä todellisuus, että olemme toisillemme alttiina emmekä tiedä, miten toimia toisten kanssa – tai miten tulkita toisten teoksia. Intermission-teoksessa tämä haaste ei kuitenkaan ole ahdistavan torjuva, vaan myös kutsuva ja puhutteleva, mielekkyyttä luova. Kaunis.
Intermission (kohtaus teoksesta)
Ja silti ylevä. Ylevyyttä on siinä, missä koetaan huikeaa äärettömyyttä mutta ollaan samalla ahdistavasti vailla keinoja tämän suoraan kuvaamiseen. Ollaan subliimissa tilassa, sub limite, rajan alla. Intermission -teoksessa raja on ilmeinen, ihmisten välissä oleva teoksen pinta. Sen takaiset hahmot ovat tuntevia ihmisyksilöitä mutta valkoisessa pelkkyydessään myös yleisiä hahmoja, platonististen ideoiden maailman asukkeja.
Teoksen pinta jakaa sosiaalista tilaa. Se on kuitenkin poikkeava jakolinja: välissä oleva välittäjä. Se juuri tuo esiin hahmot liikkeineen ja kiinnittää niihin huomiomme, mitä ei tavallisesti tapahtuisi.
Hahmojen tietoiset pysähdykset ja painumiset vasten pintaa tarjoavat kuvia. Pintakangas on yhtä aikaa kätkevä ja paljastava, paljastava kätkevyytensä vuoksi. Teos on totuuden ylevä kangastus. Tai vieläkin enemmän: toiseutta. Toisten ainutkertaisuuden totuutta.
Pinta on välillä sileä, kun esiintyjät vaihtavat paikkaa seinän suojissa ilmestyäkseen toisessa kohtaa. Pinta on tapahtumatilaa, tarinallisiakin kohtauksia, sen sileys seuraavan hetken tuntemattomuutta ja odotusta. Pysähdymme ihastelemaan, valokuvaamaan, odottamaan. Kenties turhaankin, jos taiteilijoilla on tauko, väliaika, oma intermissionsa.
Teoksen äärellä tulee viettäneeksi tovin. Aika kuitenkin toimii kuten aina: ensi ihastus haalistuu. Sitä kyynistyy. Onko teos hieman liiankin helppo? Tällaisia on varmaan tehty jo aiemminkin isossa maailmassa. Missä on yhteiskunnallinen kantaaottavuus?
Mutta miksi antaa lumouksen haihtua? Miksi alkaisin vierastaa toisten toiseutta? Miksi pyrkisin määrittelemään teoksen tekijöineen ja ottamaan etäisemmän, ammatillisen roolin? Miksen enää tempautuisi? Miksei kirjoitukseni?
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . lentoon- . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . läheisyys. . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . (hiljaisuus). . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . vetäytyy. .jokea, .k. .a. .h. .l. .a. .a . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
Ihan kohta. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
ihon kohta. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . .n . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . ! . . . . . . . . .
. . . .i . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . .k. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . .a. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Rodin . . . . . . . . . . . . .
. . . .m. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . kaatuu./. . . . . . . . .
. . . .i. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .kaartuu. . . . . . . . . . . . .
. . . .a. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .uurtuu. . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . kantapää?. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . ei, kyynär-. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
Pinta ei paljasta vain esittäjien liikkeitä, vaan myös meidän, koska olemme samassa sosiaalisessa tilassa, kehoina kehollisessa olemassaolossa. Intermission näyttää, kuinka olemme näkevinä aina jo osa näkyvää maailmaa ja sen kehollisuutta, kuinka olemme kiasmaattisesti kietoutuneita maailman lihaan ja toiseuteen, toisten keskuudessa.
Niinpä kohtaamme peruseettisen haasteen. Miten kohtelemme hahmoja ja käytävällä kohtaamiamme muita ihmisiä? Välitämmekö heistä?
Kuvapinta yleistää ja estää kohtaamasta: se toimii minäkuville ja luokitteleville identiteeteille ominaisena raja-aitana, suojamuurina, johon ei yleensä saa koskea. Samalla se on kuitenkin avautumisen, jakamisen ja läheisyyden ala. Rajapinta ja sen hahmot tulevat ilmi puhtaassa tosiasiallisuudessaan, hengittävässä kosketuksessa, kutsuvassa torjunnassa. Toiseus kurottaa teoksen pinnasta.
Ei. Ei, pinnasta vaan ihosta. Seinässä olette te tuntuvat. Me tuntemattomat. Tuntuvaiset. Hipaisuja joista.