12.10.2009 Silvia Hosseini
Kohti uutta (Away We Go) on Sam Mendesin ankealla nimellä ja vielä huonommalla suomennoksella suotta rankaistu elokuva. Se kuvaa Mendesin joidenkin aikaisempien ohjaustöiden tavoin keskiluokkaista yhdysvaltalaista kulttuuria ja sen kipupisteitä. Tunnelma on kuitenkin tyystin eri, sillä American Beautyn (1999) viiltävän ironian ja Revolutionay Roadin (2008) julman realismin sijaan elokuva tuntuu uskovan onnellisen rakkauden mahdollisuuteen.
Elokuvassa Burt (John Krasinski) ja Verona (Maya Rudolph) – kolmikymppinen pariskunta – kiertävät Pohjois-Amerikkaa ja etsivät uutta kotipaikkaa, jossa kasvattaa heidän pian syntyvä lapsensa. Matkalle lähdön yksi motiiveista on halu kokea vapauden tunne. Kuitenkin jo heti alussa tuntuu siltä, ettei pari itsekään usko vapauden tunteen mahdollisuuteen. Voiko matkasta nauttia, jollei ole kotia, johon matka voi päättyä?
Burt (nimi kertoo henkilöstä paljon) on kaikkeen myönteisesti ja naiivilla innokkuudella suhtautuva sympaattinen höntti. Verona sen sijaan on koko elokuvan ajan jotenkin kireän oloinen. Syy tähän selviää vähitellen: raskauden ja oman äitiyden pohtimisen myötä hänen on pakko sulatella kymmenen vuoden takaista vaikeaa menetystä. Elokuvassa nousee paikoin etualalle juuri Veronan kypsyminen menneisyyden kohtaamiseen.
Away We Go
Pariskunta tapaa matkallaan ystäviä ja tuttavia, joiden elämäntapaa vasten he etsivät omia ratkaisujaan. Tuttavien kanssa käydyissä keskusteluissa toistuvat kysymykset ”Millä alalla olet?” ja ”Ettekö te ole vielä naimisissa”, ikään kuin nämä yhä olisivat asioita, joiden kautta persoona rakentuu. Pariskunta luovii heihin kohdistuvien odotusten ja itsellekin epäselvien tavoitteiden ristituulessa. Verona kysyy myötähäpeää aiheuttavia synnytysvalmennusvideoita katsoessaan: ”Do I have to be uncool for the rest of my life?” Osa pariskunnan tuttavista edustaa aurinkolippoineen, ideologioineen ja arvostelevine asenteineen ylemmän keskiluokan idiotismia. Silti Burt ja Verona pohtivat, ovatko he epäonnistuneita, kun heillä hienon talon, täydellisen lapsikatraan ja kaiken muun asiaan kuuluvan sijaan on rikkinäinen lämmitin ja pahvi-ikkuna.
Elokuvassa näytetään, kuinka ylemmän keskiluokan amerikkalaisuus hakee kiintopisteitä eri suunnista. Herkullisin – vaikkakin ehkä kliseisin – esimerkki tästä on Burtin serkun (Maggie Gyllenhaal) kalliilla rahalla ostettu hippielämä joka koostuu kiiltävistä kaftaaneista, merihevosten (!) palvonnasta ja absurdeista lastenkasvatusperiaatteista.
Näyttelijät tekevät elokuvassa hienoa työtä – pääparin sekä Veronan ja hänen sisarensa (Carmen Ejogo) välinen kiintymys tuntuu aidolta. Ihmissuhteiden hiertymiä lähestytään usein sarkastisesti. Räävitöntä ironiaa edustaa esimerkiksi Veronan entisen esimiehen (Allison Janney) ronski tapa laukoa epäkorrekteja ”totuuksia” miehestään ja lapsistaan näiden kuullen. Toisinaan amerikkalaisen perheonnen säröt, kuten pääparin tuttavapariskunnan lukuisat keskenmenot, välittyvät kertomuksesta kivuliaasti. Burt ja Verona huomaavat, että – Tolstoin sanoin – jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.
Vaikka elokuvassa on runsaasti huumoria, melankolia sävyttää pariskunnan matkaa. Osittain surumielistä tunnelmaa luo Alexi Murdochin haikea akustinen musiikki, joka rytmittää sykähdyttäviä maisemakuvauksia. Lämpötilan ja ilmankosteuden vangitseva kuvaus ja huolellisesti rakennettu äänimaailma tuovat pohjoisamerikkalaisen luonnon iholle. Tiekohtaukset kaktuksineen, auringonlaskuineen ja folkmusiikki- fiilistelyineen ovat americanaa kauneimmillaan.
Viimeisessä kohtauksessa Burt ja Verona palaavat kotiin – eivät kuitenkaan samaan, josta he lähtivät matkalle. Elokuvan viimeiset kuvat itkettävät, mutta on vaikea sanoa, miksi. Ehkä on helppoa samaistua Veronan kokemaan ikävään tai kotiinpaluun aiheuttamaan ristiriitaiseen tunteeseen. Paluu merkitsee niin tie-elokuvissa kuin elämässä seikkailun päättymistä – yhtä aikaa helpotusta ja luopumista.
Elokuvan lopputekstien taustalla soi osuvasti Murdochin Orange Sky -kappale, joka kauniinkipeästi tiivistää koko elokuvan sanoman: ”When I’ve lost all care for the things I own / That’s when I miss you / that’s when I miss you / you who are my home.”