Anne Rysti 3.3.2012
HOMO! on Pirkko Saision käsikirjoittama ja ohjaama musikaali homoseksuaaleista ja heidän oikeuksistaan. Jussi Tuurnan säveltämä teos sai ensi-iltansa 21.9.2011. Kansallisteatterin Saisiolta tilaaman HOMO!:n innoittajana toimi viime vuoden suuri homokohu. Se sai alkunsa, kun Ajankohtaisen kakkosen suuressa homoillassa 12.10.2010 kristillisdemokraatti, nykyinen sisäministeri Päivi Räsänen laukoi hyvin konservatiivisia käsityksiä homoseksuaaleista. Homoillan jälkeen kirkosta erosi viikon kuluessa yli 20 000 ihmistä.
HOMO!-musikaalin henkilöt ja juoni noudattavat samankaltaista kuviota. Musikaalin keskipisteessä on perhe, jonka äidillä, kovaluonteisella, konservatiivisella kansanedustajalla Hellevi Teräksellä (Rea Mauranen), on vanhoilliset ja kärkevät käsitykset homoseksuaaleista. Perheen isä Veijo Teräs (Juha Muje) on humaani koti-isä, joka yrittää sopeutua kaikkiin rooleihin ja pehmittää Hellevin ja heidän biologiaa opiskelevan tyttärensä Rebekan (Anna Paavilainen) välejä. Musikaalin pääosassa kuitenkin on perheen au pair Moritz, joka on heräämässä omaan homoseksuaalisuuteensa. Orpo Moritz tuntee olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa Helleville, joka on ottanut hänet kotiinsa ja osaksi perhettään. Lunastaakseen kiitollisuudenvelkaansa Moritz auttaa Helleviä työasioissa, esimerkiksi valmistautumisessa TV:n suureen homokeskusteluun.
Markku Maalismaa (piispan hahmossa), Juha Muje ja Rea Mauranen. Kuva Laura Malmivaara.
Musikaalista paistaa läpi sen tilausajankohta, ja viimevuotinen kohu on antanut Kansallisteatterille yllykkeen käsitellä aihetta. Musikaalista jää kiireessä tehdyn maku. Eikö samaa aihetta olisi voitu avata jollain muulla tarinalla kuin jo moneen kertaan tosielämässä puidun homokeskusteluteeman kautta?
Musikaali vilisee kaikkia mahdollisia kliseitä niin homoista kuin heidän vastustajistaan, nahkapukuisesta Tom of Finlandista apinalauman tavoin käyttäytyviin heterojääkiekkoilijoihin. Musikaalin köyhää ja täysin ennalta arvattavaa juonta on yritetty piristää suurella määrällä homohenkilöitä, mutta lopputuloksena on vain ihmeellinen sillisalaatti, josta on vaikea löytää näytelmän todellista sanomaa. Esimerkiksi Seppo Pääkkösen roolihahmot käsiohjelmassa ovat Tom of Finland, kääpiö, Winston Churchill, jääkiekkoilija, salkkumies, komppanian poika, pieni joutsen ja homo piknikillä. Yhtä pitkät rooliluettelot löytyvät myös viideltä muulta miesnäyttelijältä. Katsoja näkee siis paljon homoja Kansallisteatterin lavalla, mutta esityksen jälkeen jää tyhjä olo: mitä sitten? Haluttiinko nyt kertoa, että homoja on olemassa ja aina ollut, koska muuta sanomaa ei oikein välity? Kuitenkin kaiken tämän homokuvaston keskellä lesbot loistavat poissaolollaan.
Juonta paremmin näytelmää pitää koossa ja vie eteenpäin musiikki. Musiikki on taidokkaasti sävellettyä ja se tempaa mukaansa. Musiikkiosuudet ovat vaihtelevia. Joukkoon mahtuu hyvin perinteisiä musikaalisoololauluja, kuten Rebekan laulu, mutta välillä varsinkin pienissä tanssiosuuksissa musiikki lähentelee taidokasta nykyoopperaa. Ainoa harmi musiikissa ovat näyttelijöiden hyvin vaihtelevat laulutaidot. Olavi Uusivirta veti soolonsa muusikon ammattitaidon tuomalla rentoudella, mutta esimerkiksi pääosaa, Moritzia, esittävän Johannes Holopaisen laulu oli hetkittäin jännittyneen kuuloista ja hänellä oli vaikeuksia siirtymisissä ylä- ja alarekisterin välillä.
Johannes Holopainen (TeaK) ja Olavi Uusivirta (TeaK). Kuva Laura Malmivaara.
Esityksen lavastus (Kati Lukka) ja puvustus (Tarja Simonen) noudattivat samaa kliseistä homomusikaalilinjaa teoksen kokonaisuuden kanssa. Todellisena antikliimaksina voi pitää esityksen lopulla lavastuksen takaosuuden liukumista lavan reunoille ja sen takaa paljastuvaa portaikkoa valoineen, joita laskeutuu alas liuta ikonisia homohahmoja. Tällä elementillä saatettiin ironisoida sitä, kuinka homot stereotyyppisesti pitävät klassisista musikaaleista, mutta toimiakseen kohtaus olisi pitänyt viedä vielä pidemmälle, jotta ironia olisi erottunut. Nyt portaikkokohtaus jäi vain osaksi samaa suurta homokuvastomassaa jota oli nähty jo koko musikaalin ajan.
Provokatiivisesta aiheesta huolimatta teos jää sisältönsä puolesta laimeaksi mukakohuspektaakkeliksi. Esityksen jälkeen jäi olo siitä, että nyt on mopo karannut käsistä, kun on saatu homoaihe Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Sanoma olisi voinut välittyä paljon paremmin kokeilevampana, sisällöltään syvällisempänä teoksena pienemmällä ja intiimimmällä näyttämöllä. Eikä aiheen käsittely ollut edes ainutkertaista. Jo vuonna 1998 Kansallisteatterin Willensaunassa nähtiin Oscar Wilden elämästä kertova näytelmä Juudaksen suudelma, joka käsitteli homoutta paljon ajatuksia herättävämmällä tavalla.
Kirjoittaja on ensimmäisen vuoden estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.