Sini Mononen 20.1.2012
Usko tai älä – Uusia teoksia kokoelmista
Helsingin taidemuseossa Meilahdessa 16.12.2011-12.2.2012
Jarno Vesala: Itku pitkästä ilostaGuggenheim-keskustelun ollessa kiivaimmillaan, tutustuin joulukuussa avautuneeseen Helsingin kaupungin Meilahden gallerian näyttelyyn. Esillä on helmikuun puoliväliin asti kaupungin uusia teoshankintoja viimeisen viiden vuoden ajalta. Niistä nähtäville on ripustettu 24:n kotimaisen nykytaiteilijan teoksia.
Kuka uskoo ja kuka ei Guggenheimin tarpeellisuuteen Helsingille, selvää on kuitenkin se, että Helsingin kaupungin yksi perustehtävistä tulisi jatkossakin olla kotimaisen nykytaiteen kokoelman kartuttaminen. Sisältökysymyksen kautta Guggenheim muuttuu yllättäen koko Suomen asiaksi. Ainakin Meilahden näyttelyssä käy pian selväksi se, että kaupungin taidemuseon uudet hankinnat tuovat esiin nykytaidetta koko Suomesta.
Teosten esille saaminen lienee edelleen taiteen tekemisen ja kokemisen, ellei koko olemassaolon, yksi perusedellytys. Ja millaisten teosten! Meilahdessa on esillä vaikuttavia akryyli- ja öljyväriteoksia, mutta myös sykähdyttäviä installaatioita ja videotöitä.
Näitä on vaikea kuvitella näkevänsä missään muualla kuin galleriassa tai museossa.
Vain harva voisi sijoittaa kotiinsa luontevasti Jarno Vesalan pysäyttävän teoksen Itku pitkästä ilosta (2006), jossa luonnollisen kokoinen nukke on pystytetty hartiat kyyryssä seisomaan huoneen nurkkaan. Aikamies itkee jonnekin sinne seinien soppeen lohduttoman sopertelevaa itkuaan.
Samoin Jani Ruscican Kontrapunkti (2005) on haastava asettaa esille mihin vain. Kolmesta videotaideteoksesta koostuva kokonaisuus sisältää eri paikkoihin sävellettyä musiikkia, joka keskustelee kauniisti tilan ja kameran kanssa. Teos vie metsään, satamaan ja Ateneumin juurelle. Parhaimmillaan sen on suurilla valkokankailla gallerian hiljaisuudessa. Tilassa, joka ei varasta huomiota itselleen.
Jani Ruscica: Kontrapunkti
Olohuoneen sisustuselementtinä voisi toki toimia Terike Haapojan Nimetön (2007), videotauluna toteutettu simpanssin muotokuva. Eläimen arvokkaan olemuksen takana vaeltavat ihmisten varjot. Talvi-iltoja voisi piristää Anssi Pulkkisen Mitään ei koskaan tapahdu (2007), niin ikään vakaa videotaulu, jossa yksiöön katsotaan ikkunan takaa. Kaupunki heijastuu hiljaisina ja tasaisina valovirtoina lasista. Äkkiä huone luhistuu ja vetäytyy lukemattomiksi suikaleiksi kasaksi lattialle. Mitään ei jää jäljelle.
Kaupungin teoshankintojen arvo ei ole vain siinä, että ne tuovat ihmisten nähtäväksi taidetta, jota on vaikea sijoittaa muualle kuin gallerioihin. Yksi tärkeä tehtävä on tuoda esiin eri ikäisten ja erilaisissa luomisvaiheissa olevien tekijöiden teoksia. Taidemuseon tulisi dokumentoida ja säilyttää. Pitää elossa ja luoda edellytyksiä. Kaupungin kokoelmien tulisi edustaa laajasti kotimaista nykytaidetta.
Jo vakiintuneiden taiteilijoiden teosten rinnalla soisi näkevän myös tulevaisuuden nimien töitä. Ilahduttavaa oli nähdä Meilahdessakin vuonna 2008 Kankaanpäästä valmistuneen ja vielä Kuvataideakatemiassa opiskelevan Reima Nevalaisen Through Blue Eyes (sekatekniikka kankaalle, 2011). Nuorten tekijöiden varhaiset työt ovat ilman muuta tervetullut lisä näyttelyantiin.
Reima Nevalainen: Through Blue Eyes
Guggenheim-keskustelussa ei ole juurikaan käsitelty sitä, mitä kaupungin teoshankinnoille tapahtuisi, mikäli museo päätettäisi pystyttää Helsinkiin. Selvää kuitenkin on, että kokoelmatoimintaa Guggenheimiin ei olla suunniteltu.
Helsingin kaupunginmuseo valmistautuu parhaillaan YT-neuvotteluihin. Guggenheimin tuloon varaudutaan jo nyt, vaikka kaupunginvaltuusto äänestää asiasta vasta helmikuussa.
Yritetään uskoa ja toivoa kuitenkin parasta. Ehkä sisältö sittenkin voittaa.