Kolme pointtia: Kuvan kevät Galleria FAFA:ssa

Teksti: Saara Hacklin
Kuvat: Petri Summanen / Kuvan Kevät

Tämänvuotisen Kuvan kevään pääpaino on Kuva/tilassa ja sen naapurissa olevassa Lisätilassa. Galleria FAFA:ssa on kuitenkin kolmen taiteilijan kokonaisuus.

Näkökulma

Fafan ikkunassa näkyy ulos näyttävä teos: lauma hevosia näyttää rynnistävän ensimmäisen galleriatilan halki. Lotta Mattilan (s. 1986) veistos muuttaa kuitenkin muotoaan, kun katsoja astuu sisään näyttelytilaan. FAFA:aan on perinteisesti astuttu julkisivun puolelta, mutta nyt sisään tullaan sivuovesta. Kun katselukulma muuttuu, massiivinen veistos typistyy melkein näkymättömäksi. Mattilan lastulevyistä rakentama hevoslauma näyttääkin vain taidokkaalta kulissilta.
Lotta Mattila: Hei sun hevoset karkaa (2014)

Hevonen on taidehistorian aiheena klassinen, se assosioituu muun muassa ratsastajapatsaisiin, jotka ovat olleet kuvanveistäjille taidonnäytteitä. Juokseva hevonen yhdistyy myös valokuvan pioneerien liikekokeiluihin. Myöhemmin ne johtivat elokuvatekniikan syntymiseen.

Teoksen nimi, Hei sun hevoset karkaa sen sijaan on leikkimielinen kommentti, jolla voi vinkata kaverille auki olevasta sepaluksesta. Ainakin lapsuusmuistossa kommentti sai nolostumaan – käsitys siitä, miltä itse näyttää, muuttuukin hetkessä toiseksi. Samalla tavalla Mattilan teos tuo esiin näkökulman muutoksen dramaattisuuden: julkisivu romahtaa.

Täysillä mennään

Tyko Elon (s. 1974) ekspressiiviset maalaukset ja veistokset ovat ensinäkemältä kontrastissa näyttelytilan muiden teosten kanssa. Wrooouaaum. Kuvan 21 päivän ajot -sarja assosioiutuu yhtäältä Anssi Kasitonnin poikamaiseen teosmaailmaan ja toisaalta Kaarina Hakan erikoisiin maalauksen materiaalikokeiluin.
Tyko Elo: Wrooouaaum (2014) syntyy
Elo tursottaa veistoksia uretaanilla ja antaa värin tippua GornoKotkiensa ylle. Teoskokonaisuuden nimi ja estetiikkaa assosioituu pikkukaupunkien viikonloppuralleihin. Kuten Elo luettelossa kirjoittaa, FI-luokan sijaan tyyli on lähempänä jokamies- ja romurallia. Ja tätä Kuvan Kevät tietysti monille on: hirveä kiire ja paine saada oma teos valmiiksi ja esille.

Hetken tarkastelun jälkeen Elon työt tuntuvat muodostavan parin hevoslauman kanssa. Niissäkin rynnistetään lujaan, mutta ketään ei kiinnosta, jos hevoset karkaa.

Keskity

Meri Linna (s. 1982) on rakentanut teoksen, joka on tietyssä mielessä ei-mitään. Linnan Retreat -teos on pelkkä pimennetty tila. Raskaiden mustien verhojen lävitse kulkeva katsoja päätyy hapuilemaan pimeässä. Onnekas kävijä löytää lattialta tyynyn, jolle voi istua tai asettua makaamaan.

Teos muistuttaa meditatiivisuudessaan esimerkiksi valoa työstävän amerikkalaisen James Turrellin teoksiin. Valon sijaan Linna kuitenkin käyttää pimeyttä. Ajatus pimeydestä voi tuntua tukahduttavalta; sen vastakohta valo on perinteisesti yhdistetty tietoon – asiat ymmärretään parhaimmillaan kirkkaina. Pimeydessä näkeminen muuttuu mahdottomaksi.

Linnan teos ei ole uusi keksintö, mutta eleenä se on edelleen varteenotettava. Teokseen on voinut näyttelyluettelon mukaan hakea retriittiin, mutta satunnaisellekin näyttelykävijälle teos voi olla erikoinen kokemus. Mitä silloin kuin ei olekaan mitään nähtävää? Teos palauttaa keskittymään omiin aisteihin ja kehoon. Samalla se herättää kysymyksiä taiteesta ja kohtaamisesta. Mikä oikeastaan on teos? Missä se tässä tapauksessa ilmenee?

Kuvan kevät 9.5.–1.6.2014, Galleria FAFA