Kari Yli-Annala 15.1.2015
Paattinen ei ole vain pieni paatti: Kosketuksen figuureja -artikkelikokoelman kirjoitukset vievät kosketuksen ja kokemuksen rajojen äärelle.
Kosketuksen figuurit on ollut Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke, johon on liittynyt monia seminaareja ja tapahtumia, taidenäyttely sekä muun muassa filosofi Jean-Luc Nancyn vierailu Helsingissä. Nyt käsillä oleva kirja on hankkeeseen osallistuneiden tutkijoiden tekemä. Kirjoittajien yhteiset lähtökohdat löytyvät fenomenologisen filosofian sekä kokeellisen tieteellisen ja -taiteellisen tutkimuksen suunnalta. Muun muassa Aristoteleen, Immanuel Kantin, Martin Heideggerin, Maurice Merleau-Pontyn, Walter Benjaminin, Jacques Derridan ja Samuel Weberin pohdintoja nostetaan kutkuttavasti esiin kosketuksen teemaan liittyen. Kirjaa lukiessa alkaakin tuntua siltä että kosketukseen tarttuminen on ollut hankkeeseen osallistuneille voimakkaasti aivonystyröitä hivelevä oivallus. Perinteisin artikkeli antologiassa lienee Juho Hotasen kirjoitus Maurice Merleau-Pontyn ja Nicolas Malebranchen subjektikäsityksistä. Itselleni vierain nimi on hiljattain edesmenneelle Jari Kauppiselle omistetussa Sami Santasen esseessä tärkeän osan saava Bernhard Waldenfels.
Kirjassa kosketuksen tapahtuma, käsite ja metafora osoittautuvat tärkeäksi yleensä maailmassaolemisen ymmärtämisen ja kokemisen kannalta. Mika Elo esittelee mediateoriaa ja filosofiaa yhdistävässä ja antologian teemoihin johdattelevassa esseessään ”Cocktail-navigaattori” kokoelman keskeisen käsitteen: tuntokyvyn, vaikutuksenalaisuuden ja kärsimyksen alueen avaavan paattisuuden, joka on johdettu kreikan pathos-sanasta. Paattisuus merkitsee aistikokemuksen prototyyppiä, jossa kosketus ei ”koske” vain tarttuvaa otetta tai kosketusaistia. Paattisuuden käsitteen avulla Elo rakentaa kiinnostavia yhteyksiä ruumiillisen kokemuksen sekä kosketuksen mentaalisen ja teknologisen ulottuvuuden välille.
Tutkimalla filosofian ja mediateorian avulla teknologian ilmentymien ja kosketuksen suhdetta, Elo kytkee pohdintansa nykyhetkeen ja teknologisten keksintöjen kehystämään tulevaisuuteen. Hän viittaa suunnittelija Pranav Mistryn MIT:ssa kehittämään SixthSense -käyttöliittymään. SixthSense -laitteen prototyyppi käsittää taskuun sopivan projektorin ja kameran, jotka on yhdistetty taskussa olevaan tietokoneeseen. Projektorin avulla käyttöliittymä projisoi ympäristön pintoihin ja kappaleisiin niiden sisältöä avaavaa dataa. Hiljattain lukemassani Mark Andrejevin InfoGlut: How Too Much Information is Changing the Way We Think and Know (2013) -kirjassa kerrotaan että filosofi Slavoj Žižekin mielestä SixthSense on välineellisyydessään täydellinen kuva ”ison Toisen” voimasta eli niistä ideologisista ennakkoluuloista, joita ”projisoimme” tapaamiimme ihmisiin. Muistelen jostain varhaisimmista Kosketuksen figuurit -seminaareista Žižekin olleen ”cocktail-navigaattori” -termin keskeinen innoittaja. Antologiassa häntä ei kuitenkaan enää mainita.
Maiju Loukolan ja Laura Gröndahlin teatterilavastusta käsittelevien artikkelien myötä antologiassa siirrytään keskustelemaan kosketuksen ja esitystaiteen suhteesta. Gröndahlkin käyttää artikkelissaan paattisuuden käsitettä. Hän korostaa teatterityöhön ja teatterin katsomisen kokemukseen kuuluvaa vierautta ja päättelee juuri illuusion valheellisuuden ja sen paljastamisen tekevän teatteriesityksestä kiehtovan kokemuksen. Loukola kirjoittaa lavastusta täydentävästä ja sitä monin tavoin rikastavasta mediaalisuudesta näyttämöllä. Fenomenologinen filosofia on tässäkin luonteva lähtökohta. Maurice Merleau-Pontyn havaitsemisen ja havaitun välissä ”asioihin itseensä” pääsyn estävän ruumis-skriinin käsitteen esittelemisen jälkeen Loukola pohtii näyttämölavastuksessa käytettävien valkokankaiden ja heijastavien pintojen kokemuksellisuutta. Mediaalinen näyttämö jäsentyy tilanteineen näkyvyyden ja esittyvyyden kautta tapahtuvana tulemisena tai Loukolan käsittein ”tulossa olemisena”. ”Laajennetun skenografian” (vrt. Gene Youngbloodin ”laajennettu elokuva” tai Rosalind Kraussin ”laajennettu kuvanveisto”) käsitteen kautta teatterin tilannesidonnaiset tulkinnat saavat rinnalleen mediaalisuuden mukanaan tuomat uudenlaiset tilanteet, jotka pakenevat tulkintoja olematta läsnä olevia ja itsestään selviä.
Esa Kirkkopelto kirjoittaa rajoittavansa oman artikkelinsa kosketuksen ”ilmiöön, käsitteeseen ja tapahtumaan” esittävien taiteiden piirissä. Artikkeli osoittaa kuitenkin myös sen, että kosketuksen käsite ja kokemus toimivat myös avaimina subjektin, olemisen ja vastuun kysymyksiin. Immanuel Kantin filosofiaan viitaten kosketusta on mahdollista tarkastella jopa olemisen mahdollisuusehtona. Kirkkopelto kirjoittaa jäljittelyn (mimesis) olevan olioiden välistä kuvautumista, kaltaistumista: ”ruumiin tai ruumin osan esittämistä toiselle ruumiille”. Kokemus on jo ottanut vastaan ja sulkenut sisäänsä sen mikä jää pohjimmiltaan sille kuitenkin aina vieraaksi. Medialisoituneessa maailmassa kosketuksen eksessiivisyys, liiallisuus on ongelmallisesti johtanut sen näkymättömyyteen. Jotta toisen itsessään voisi kohdata ”toisena”, se olisi kuitenkin ensin ajettava pois. Nämä kysymykset ovat keskeisiä kirjoittajan omassa viimeaikaisessa työssä sekä teorian että taiteellisen praksiksen parissa. Minusta tuntui, että vasta tämän kirjoituksen luettuani esimerkiksi Kirkkopellon perustaman Toisissa tiloissa -ryhmän esiintyminen autoina tai vaeltavana porolaumana avautui minulle.
Harri Laakson artikkeli on tärkeä puheenvuoro taiteellisen tutkimuksen kokeellisuutta käsittelevään keskusteluun. Taiteellisesta tutkimuksesta on vaikea puhua koska jokainen (teosten muodossa) tehty taiteellinen tutkimus on erilainen eikä niissä tarvitse harjoittaa tieteiden kaltaisia yhteisesti jaettuja metodeja. Kokeellisuudessa on kyse kyseenalaistavasta, teoksiin itseensä uppoutuvasta toimijuudesta, jota akateemisen maailman institutionaaliset käytännöt eivät saisi kiusata ja joka saattaa jopa kieltäytyä tunnistamasta omaa luonnettaan taiteena. Kokeelliset käytännöt syntyvät useimmiten pistemäisesti tai rihmastonomaisesti kentällä eivätkä akateemisissa instituutioissa. Tämä näkökulma on onneksi ollut näkyvästi mukana Laakson johdolla Aalto-yliopistossa järjestetyissä Kokeellisissa tapahtumissa, joihin on kutsuttu myös instituutioiden ulkopuolisia ryhmiä (muun muassa oma Kokeellisten taiteiden nomadinen akatemia -projektini).
Laakso kysyy olisiko mahdollista rakentaa taiteellisen tutkimuksen ja kokeellisen taiteen risteyspaikalle erityisalue – jotain mikä ei ole velkaa niin luonnontieteille kuin humanistisillekaan tieteille eikä vaatisi tulla määritellyksi suhteessa kumpaankaan. Artikkeli sisältää myös kiinnostavat lähiluvut kolmesta tapahtumallisesta nykytaiteen teoksesta. Ne ovat Pierre Huyghen muovattu alue Untilled dOCUMENTA (13):ssa, Ragnar Kjartanssonin kuusi kuukautta kestänyt performanssi ja videoinstallaatio The End Venetsian biennaalissa (2009) sekä Cyprien Gaillardin tuhansista Efes-olutpulloista rakennettu vuorovaikutteinen (niitä sai juoda) pyramidi-installaatio The Recovery of Discovery Berliinin Kunst-Werkessa (2011).
Laakson kirjoitus herättää monia mietteitä. Voisiko taiteellinen tutkimus vapautua myös taiteen konventioista ja luoda uusia kokeellisia tekemisen tapoja? Entä miten arvioida sen tuotoksia? Johtuneeko esimerkiksi Suomessa joko alueen uutuudesta tai takavuosien ”Nelimarkka -casen” kaltaisesta institutionaalisten odotusten ja taiteilijan vapaudella tehdyn toteutuksen traumaattisesta yhteentörmäyksestä se, että kriittistä keskustelua valmistuneiden taiteellisten tutkimusten merkityksestä ei juurikaan ole esitetty. Keskustelua tarvittaisiin, jotta alueen sisällä oleva sumu hälvenisi. Esimerkiksi Serlachiuksen taidemuseossa esittäytynyt Eija-Liisa Ahtilan uusi videoinstallaatio Tutkimuksia Draaman Ekologiasta 1. (2014) edustaa selvästi taiteellista tutkimusta, mutta jää oudon etäiseksi, jos sitä vertaa esimerkiksi samoin luento- ja esseemuodolla leikittelevään Hito Steyerlin uudehkoon How Not To Be Seen. A Fucking Didactic Educational .MOV File (2013) – teokseen vaikka jälkimmäisessä teoksessa on käytetty vielä enemmän etäännyttäviä ja ironisia keinoja. Ei ole toisaalta yllätys että akateeminen tutkimus ja sen yhdistäminen taiteen tekemiseen ei välttämättä ole helppoa. Steyerl kuuluukin niihin harvoihin taiteilijoihin, joilla on toinen ura myös aktiivisena kuvan, tekstin ja äänen uusia muotoja sekä historiallis-poliittisia konteksteja avaavana ja käsittelevänä kirjoittajana.
Kosketuksen figuurit -antologian helmi on piilotettu loppuun. Sami Santanen pohtii pitkässä esseessään kosketuksen ymmärtämisen hämärässä hapuilevaa historiaa länsimaisessa ajattelussa Aristoteleesta Derridaan. Santanen avaa antologiassa esiintynyttä paattisen käsitettä Eloa pidemmälle, yhdistäen sen muun muassa katsojaa henkilökohtaisesti ”katsovaan” ja koskettavaan osumaan, jota Roland Barthes on valokuvasta kirjoittaessaan kutsunut punktumiksi eli pistoksi. Santasen mukaan paattisuudessa on Barthesin punktumin tapaan kyse ilmiön ”odottamattomasta tavasta olla annettu”, yllättävää kautta aavistamattomassa hetkessä tapahtuvasta koskettamisesta.
Paattisessa kosketuksessa saavutaan rajalle, jossa avautuu jotain mikä ei ole suoraan aistittavissa. Soveltaessaan Bernhard Waldenfelsin ajatuksia, Santanen päätyy siihen että paattisessa kokemuksessa ”vaikutus edeltää syytään”. Jotain on ehkä tapahtunut ikään kuin liian aikaisin, jotta siihen ehdittäisiin vastata. Kokija voi tuntea jäävänsä itsensä ulkopuolelle ja kokemuksessa pesivä outous, das Unheimliche, ravistelee ja vavisuttaa tuttuja kuvioita. Kysymys voi olla ”negatiivisen koskemattomuuden” ulottuvuudesta, jota Santanen on käsitellyt aikaisemmin samassa artikkelissa. Negatiivisen koskemattomuuden käsite vie kosketuksen sen nurjalle puolelle ”kääntyvyyden laskokseen”. Santanen leikittelee Immanuel Kantin mainitsemalla oikean ja vasemman käden hansikkaan vaihtamisen mahdottomuudella tuoden ensin esiin nurinkääntämisen (laskos) mahdollisuuden ja viittaa sitten Anna Ahmatovan runon ”Laulu viimeisestä kohtaamisesta” (1911) ensimmäisiin säkeisiin. Niissä rakastettunsa viimeisen kerran kohdannut runoilija-kertoja kirjoittaa vetävänsä oikeaan käteensä vasemman käden hansikkaan. Santasen mukaan ”Hansikkaan eleganssi ei ota näillä riveillä askeltakaan siihen suuntaan, jota Kant tarjoilee terveelle järjelle”.
Niin kosketuksen liiallisuus kuin sen poissaolokin ovat hankalia asioita. Syventyessäni Santasen artikkeliin alan pohtia itseäni mentaalisesti vavisuttaneita kohtaamisia niin tuttujen kuin hieman tuntemattomimpienkin kanssa. Tavattoman tutun ihmisen kanssa voi löytää itsensä vierauden rajalta tai ääreltä, jossa jonkin totuttuja kuvioita hetkeksi horjuttavan häiriötilan vuoksi tapahtuu jotain odottamatonta. Tullessani itse kosketukseksi ja ”aistin aistiessa” toisen oma kokemus tulee myös itsen omaksi vaikka joskus jonkin sanoiksi koskaan pukemattoman koskettamattoman jakaminen saattaa olla juuri se syy, miksi juuri tämä toinen on alunperinkään tullut tutuksi. Jos en onnistu olemaan tahdikas ja rajoittamaan empatian ylivuotavaa virtaa, voi raja itsen ja toisen kokemuksen välillä jopa hämärtyä.
Antologian kirjoittajista muun muassa Santasen ja Elon käsittelemä tahdikkuuden ajatus liittyy sensuaalisuuden ja vastuun eettiseen suhteeseen, johon uudet kommunikaatioteknologiat ovat tuoneet esiin paljon uutta muistettavaa. Teknologia muovaa ja muokkaa paitsi kokemustani toisista ja maailman muista ruumiista myös kokemustani kokemuksesta itsestään. Edes ihoamme ei voi enää ajatella annettuna kontaktipintana, kuten Elo toteaa. Mikäli pystyn uusienkin teknologioiden osalta ottamaan huomioon hienotunteisuuden, voin ehkä purkaa aistieni ulottuvuuksia laajentavien teknologisten laitteiden mukana annettua ”narsistista takaisinkytkentää”.
Tutkimushankkeen aikana käytyjä keskusteluja ja käveltyjä polkuja avattiin ulkopuolisille Kosketuksen figuureja -kirjan seminaarimuotoon rakennetussa julkistustilaisuudessa. Jo siellä kävi ilmi, että kovin monikulttuurinen antologia ei ole, vaikka ajatuksen kosketuksesta voisi ajatella houkuttelevan tähänkin suuntaan. Antropologi Marja-Liisa Honkasalo viittaa artikkelissaan länsi-afrikkalaisesta kulttuurista löytämäänsä possession-kokemukseen mutta hänelläkin teoreettisina innoittajina toimivat enemmän Nancyn pohdinnat elinsiirron kautta tulleesta uudesta koetusta vieraudesta, toisen kosketuksesta omassa kehossa.
Ilmeisesti Kosketuksen figuurit -projektista oli myös seminaaripäivänä kulunut sen verran aikaa että osalla kirjoittajista oli vaikeuksia muistaa kollegoidensa ja joidenkin jopa omien artikkeliensakin sisältöjä. Julkistustilaisuuteen liittyi vielä myös toisen, aihetta sivuavan ja osittain samoja kirjoittajiakin sisältävän englanninkielisen antologian julkistaminen, jonka esittely jäi etäiseksi. Tilaisuudessa tapahtui kuitenkin jotakin, mikä toi esiin kosketuksen voiman paljon paremmin kuin yksikään esittelyistä. Erään keskusteluosion aikana yleisön joukossa ollut, useiden paikallaolijoiden tuntema filosofi riisui hitaasti kenkänsä asettaen hetkeksi paljaat jalkansa salin lattialle. Tämä yksinkertaisen kosketuksen ele kasvoi mielessäni tilaisuuden ”punktumiksi”, hiljaisen provokatiiviseksi intellektuaaliseksi performanssiksi. Kosketuksesta kirjoittaessa ja puhuessa onkin hyväksyttävä se, että se ei aina riitä, vaan usein tarvitaan myös tapahtuman ”koskettavaksi” tekevää omakohtaista kokemusta tai performatiivista ulottuvuutta.
Kosketuksen figuureja
Toim. Mika Elo.
Tutkijaliitto,
Helsinki 2014