KREISI GALLERIA –TOIMISTOKOMEDIAA TAIDEMAAILMASTA

Anna Yaarkilli

Nummenmäen näyttämö: Kreisi Galleria. Ohjaus ja käsikirjoitus: Anneli Nygren
Vanha Hämeentie 29, T-Talo, Turku.

“Tanja Karpela vannoi teini-ikäisenä että kahteen asiaan hän ei ikinä ryhdy: ei missikilpailuihin eikä politiikkaan. Minulle tuo “ei koskaan” on teatterinäytelmän ohjaaminen.” (Anneli Nygren Kreisi Galleria –näytelmän käsiohjelmassa)

Hyvän näytelmäkäsikirjoituksen tekeminen tuntuu vaativan intohimosta syntyvää lähtökohtaa, rakastettavia ja ristiriitaisia hahmoja sekä ymmärrystä siitä toimintaympäristöstä, jossa ne toimivat. Tällaisia perinteisiä ajatuksia heräsi mieleeni matkustettuani Helsingistä Turkuun katsomaan Anneli Nygrenin käsikirjoittamaa ja ohjaamaa komediaa Kreisi Galleria. Muuntautumiskykyisten teatteriharrastajien ryhmän entusiastisesti ja taitavasti esittämä teos kertoo tänä taide- ja taiteilijavihamielisyyttä persuavana aikana jokseenkin vaarallisesta aiheesta: taiteilijajärjestön gallerian toiminnasta. Lähtökohdan näytelmälle antaa uuden harjoittelijan Sadun (Niina Laine) palkkaaminen. Tulokkaan näkökulman kautta avataan näkökulma yhteisöön ja sen toimintaan. Perinteinen ratkaisu toimii hyvin.

Nygrenin itsensä esiintyminen ympäristötaiteen palkinnon antavana kulttuurisihteerinä muistuttaa taiteen virkamiesmäisestä ylärakenteesta, mistä käsin ei välttämättä nähdä kaikkia kentän asioita aivan samalla tavalla kuin ruohonjuuritasolta. Taidepalkinto luo ympärilleen hetkellistä loistoa, josta kaikki saavat nauttia.

Taidemaailma saa ansaitsemansa peilin ja taiteen kentän toimijoiden karrikointi iskee maaliinsa parhaimmillaan samaan tapaan kuin politiikan hahmojen käsittely Susanna Kuparisen ohjaamissa Valtuusto-trilogiassa sekä Eduskunta-näytelmässä. Vaikka Nygrenin hahmot ovatkin puhtaasti fiktiivisiä ja rajusti karrikoituja, yleinen tunnistettavuus olemuksissa ja etenkin asenteissa tuo näytelmän hyvin lähelle todellisuutta.

Satiirin olemukseen kuuluu liioittelu, joka nostaa hahmojen luonteenomaiset piirteet esiin näkemyksellisen karikatyyripiirroksen tapaan. Kaikesta näkee, että Nygren tuntee aiheensa hyvin. Katsomon puolella yllätin itseni reagoimalla sekunnin verran kesken kokousta poistuvan hahmon lähtöön ikään kuin kysymyksessä olisi ollut todellinen taiteilijajärjestön kokous. Satiiri puree hienosti myös silloin kun ulkomainen residenssitaiteilija Art Savins (Pedram Notash) valittaa, että hänen residenssiasuntonsa muistuttaa opiskelija-asuntolan huonetta ja toteaa sitten: “Hetkinen – sehän on opiskelija-asuntolassa!” Taiteilijat vaihtuvat mutta karavaani kulkee. Tärkeintä on, että puitteet säilyvät jotakuinkin kunnossa vaikka jokaisella onkin lähinnä mielessään omat pienet agendat.

Nygrenin videotaidetta tuntevan on nautinnollista seurata, miten hän palauttaa videotaiteensa elementtejä nyt ikään kuin alkulähteilleen tilanteeseen “ennen videokameraa” –– näyttelijän konkreettiseen läsnäoloon, käsikirjoitukseen, lavastettujen ympäristöjen rakentamiseen ja näyttämön konkreettisessa tilassa tapahtuviin paikanvaihdoksiin.

Kreisi Galleriassa on onnistuneesti käytetty “elokuvallista” leikkausta muun muassa lyhyessä hevikaraoke-kohtauksessa sekä paralleeleissa tapahtumissa taksitolpalla ja toiminnanjohtaja Mallan (Jonita Arema) asunnolla. Taidenäyttelyn avajaisista toteutuu mielenkiintoinen ristiin lainaus videotaiteilija Marko Lampisuon taide-elämän ruohonjuuritason korruptiota ironisoivan videoteoksen voice-overin esiintyessä yllättäen kohtauksessa “soundtrackina”.

Kreisi Galleria osoittaa käsityksen ns. tavallisen kansan ja eliitin välisestä kuilusta selkeästi virheelliseksi. Hieman hirtehisesti voi todeta, että jopa nykytaiteilijajärjestön taidegallerian ympärillä pyörivän joukon kuvaamisessa voi saavuttaa yleisinhimillisen tason, joka koskettaa hyvinkin monenlaista yleisön edustajaa.

Taidegalleriakomedia ei paljon eroa “toimistokomediasta”, koska parin viikon ajoin vaihtuvaa ohjelmaa ja residenssitoimintaa pyörittävä toimistohan galleriakin on mitä suurimmassa määrin. Katsoja huvittuu tunnistettavissa sosiaalisissa kuvioissa räpiköivien kuolevaisten hupsutuksista ja onnistunut näyttämöllepano kruunaa hyvän keitoksen, joka tarjotaan sopivan kitkeränsuloisesti maustettuna.

Jokin aika sitten kuvataiteilija Minna L. Henriksson toteutti kartan kuvataiteiden parissa toimivien taiteilijoiden, kuraattoreiden, poliittisten päättäjien ja taidekouluissa pedagogista valtaa pitävien vaikuttajien verkostoista. Ne olivat kuvia monimutkaisesta kommunikaatiokuviosta kentän tuntoja kuulostelevan ja heijastelevan agentin näkökulmasta. Ne osoittivat, kuinka verkostot kietovat sisäänsä jokaisen toimijan sekä sen kuinka sattumanvaraisesti suhteet muodostuvat, osittain kadotakseen ja muotoutuakseen uudelleen jatkuvassa toimintatilakamppailussa. Vaikka Nygrenin Kreisi Gallerian genre on eri – puhdas fiktio – sen voi katsoa heijastelevan mikrotasolla vastaavaa suhteiden verkkoa.

Nygrenin näytelmässäkin on toki hahmoja, joiden esikuvia ei tarvitse kaukaa etsiä. Näistä mainittakoon popkulttuurista inspiraatiota ammentava sympaattinen nykytaiteilija Andy Millenium, joka on ottanut taiteilijanimensä Millennium-merkkisestä pesukoneesta. Milleniumia esittävä Olli Lehtonen luo tosielämän kuvataiteilija Anssi Kasitonnista inspiroituneen hahmon hienosti näyttämöllä toimivaksi uudeksi fiktiiviseksi hahmoksi.

Millenniumin ja Ylioppilaslehden toimittaja Mari Kasurisen (Suvi Arnio) rakkaustarinan eteneminen on eräs etenkin toisella puoliajalla tärkeiksi nousevista näytelmän punaisista langoista. Se tuo esiin naisten asemaa kuvataidemaailmassa, rakkaudessa ja perheessä kommentoivan kevyen, mutta pisteliään satiirin.

Modernismin ja suurten kertomusten raunioilta kuvataiteeseen fenix-lintuna palannut kerronnallisuus ei ole vaikuttanut kovinkaan paljon siihen, että tarinamuotoiset esitykset taiteen kentän sosiaalisista toimijoista olisivat sanottavasti lisääntyneet, vaikka aineistoa kyllä löytyisi ministeriötason linjanvedoista taidekorkeakoulujen sisäisiin kahinoihin.

Dokumentaarinen teatteri tai kirpeä komedia ovat jääneet joko kokonaan puuttumaan tai sitten kirjoittajan nokkeluutta alleviivaamaan tarkoitettu satirisointi on painottunut teoksen rakenteen kustannuksella kuten Harri Mannerin kirjassa Suuri performanssi (2005) ja siitä tehdyssä Tapio Piiraisen ohjaamassa televisionäytelmässä.

Nygrenin näytelmä on tässäkin mielessä ilahduttava poikkeus ja siksi sen soisi matkaavan Nummenmäeltä muillekin näyttämöille. Näytelmä sopisi erinomaisesti esimerkiksi kansalaisten nykytaidesuhdetta elävöittämään pyrkivien IHME-päivien ohjelmaan Helsingissä vuoden 2012 pienenä kotimaisena lisänä varsinkin kun Turun kulttuuripääkaupunkivuosi tuntui kilpistyvän lähinnä spektaakkeleihin ja nk. Sinisen talon brutaalin surulliseen purkuun.

Kreisin Gallerian jäljellä olevat esitykset: to 07.04. klo 18; su 17.04. klo 17; ma 25.04. klo 18. Puhelin: 0400-458859; tiedustelut, teatteri@nummenmaennayttamo.fi; kotisivu: www.nummenmaennayttamo.fi

Anneli Nygren: Pursuit of Happiness. DVD-kokoelma taiteilijan videoteoksista:

http://av-arkki.fi/web/index.php?id=778

The demolition of the “Blue House”

Kirjoittaja on toimistotyöntekijä Kokeellisten taiteiden nomadisessa akatemiassa.