Ilmastokirkko: Corpus Crisis Lahden Sopenkorven Kesannolla lauantaina 18.9.2021.
Esiintyjät ja tekstit: Laura Marleena Halonen, Ronja Louhivuori. Kansalaisliikkeiden alkuperäisideat: Maija Baijukya, Laura Marleena Halonen, Isa Hukka, Ronja Louhivuori, Milla Martikainen, Even Minn, Daniela Pascual. Dramaturginen ohjaaja: Hanna-Kaisa Tiainen. Äänisuunnittelija: Ville Kabrell. Säveltäjä: Walter Sallinen. Visuaalinen suunnittelija: Milla Martikainen. Pukusuunnittelija: Emmanuel Culkin Mugisha. Graafinen suunnittelija: Janne Gammelin. Valokuvat: Aleks Talve. Tuottajat: Sofia Suomalainen, Sofia Charifi. Tuotanto: Ilmastokirkko, Circus Maximus ja Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva. Tulevaisuuden kansalaisliikkeisiin voi tutustua nettiarkistossa: https://www.corpuscrisis.org/wp/archive/
Liikumme alkuillan viileydessä kahisevien lehtien peittämälle nurmikolle, jolle on levitetty värikkäästä nuorasta punottu verkko. Tartumme kaksin käsin nuoraan ja kannattelemme sitä ilmassa usean kymmenen ihmisen voimin. Alamme liikkua hiljalleen ympäri verkkoa: toisten tavoin otan kiinni aina uudesta kohtaa nuoraa, sivuutan toisia ihmisiä ja autan heitä pääsemään ylitseen virittyneen köyden alta. Liikumme hiljaisuudessa kuka keskittyneenä, kuka hajamielisenä, kaikki köyden kautta yhteen liittyneinä.
Latinan sana corpus viittaa ruumiiseen, sanapari Corpus Christi Kristuksen ruumiiseen ja katolisessa kirkossa sen kunniaksi vietettävään juhlapäivään. Syyskuun alussa kuolleelle filosofi Jean-Luc Nancylle (1940-2021) ruumis tarkoitti paitsi yksittäistä, käsillä olevaa ruumista, myös yhteisesti jaettua ruumista, joka tuntuu pakenevan kaikkia kuvauksia, kuten hän kirjoittaa teoksessaan Corpus (1992).
Lauantaina 18.9. kokemani Ilmastokirkko-kollektiivin esitys Corpus Crisis lähestyi yhteisen ruumiin muodostamista yhtä aikaa taiteellisena ja poliittisena kysymyksenä. Ilmastokirkko on vuonna 2017 perustettu esitystaiteen ryhmä, jonka teoksissa luterilaisen hengellisen perinteen seremonialliset muodot ovat yhdistyneet suoraviivaiseen ilmastokatastrofin käsittelyyn. Kustavin Volter Kilpi -päivillä ja nyt Lahdessa uuden Malva-museon kanssa yhteistyössä esitetty Corpus Crisis on ryhmän uusin teos, joka valmistettiin alunperin Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutin (KSEI) ympäristökriisin estetiikkaa käsittelevän kesäkonferenssin ohjelmaksi. Esitys tuo osallistavan esitystaiteen rinnalle spekulatiivisen fiktion, ympäristö- ja kansalaisliikkeiden teorian ja tulevaisuutta rakentavan protooppisen kuvittelun elementtejä.
Teos esitettiin Sopenkorven Kesannolla, teollisuusalueella vähän matkan päässä Lahden keskustasta. Teos alkoi hetkestä, jolloin valitsimme yleisössä itsellemme uudet nimet ja kirjoitimme ne rintapieleen kiinnitettäviin lappuihin. Aikamatkustimme syksyisestä illasta vuonna 2021 vuoteen 2051, läheiseen mutta vielä tuntemattomaan tulevaisuuteen, aikaan jossa ilmastonmuutos on nykyistä pidemmällä. Aikakoneen muodostivat omat kehomme, jotka liittyivät ketjuksi toisiaan kohti taipuneita käsiä. Aloimme laskea ääneen vuosilukuja silmät kiinni.
Kun silmät jälleen avattiin, Ilmastokirkko-kollektiivin Ronja Louhivuori ja Laura Halonen olivat muuttuneet kollektiivin tulevaisuuden jäseniksi Nioksi ja Liva Meteksi. Yhdessä hahmot tarjosivat meille lyhyen johdatuksen tulevaisuuden kansalaisliikkeiden historiaan. Muun muassa Bodies in Commonin, Muuttolintujen ja Juurtu-kulttuurin nimillä kulkevat liikkeet ovat osa esityksen kattavaa, myös nettiarkistoksi koottua taustamateriaalia. Yhteistä liikkeille tuntui olevan ekologisiin ja sosiaalisiin kamppailuihin liittyvän vastarinnan muuttuminen osaksi arkisia elämänkäytäntöjä. Corpus Crisis -rituaali, johon hahmot meidät johdattivat, kokoaa näiden liikkeiden perintöä harjoitteiksi, joiden kautta lähestytään kestävämpää suhdetta sekä itseen että yhteiseen elinympäristöön.
Nuorista punottu verkko muodostaa voimakentän, jossa liikun yhdessä muiden kanssa. Suljemme silmämme ja alamme ravistaa tulitikkurasioita biitin tahdissa. Silmien sulkeminen vahvistaa imeytymistä mielentilaan, joka irrottaa minut katsojan roolista, yksityishenkilön ahdistavasta ja kutisevasta rajauksesta. Se mihin sulaudun, ei kuitenkaan ole yhteisö sanan arkisessa merkityksessä: en näe muita, en peilaa heidän reaktioitaan enkä tiedä mitä he ajattelevat. Rituaali kutsuu minut hetkeksi virtaavaan tilaan, jossa en osaa sanoa, onko kokemukseni vain upottautumistani omiin tuntemuksiini vai esiyksilöllistä, yhteistä muodonmuutosta. Tämä jännite muodostaa minulle esityksen ytimen. Uskonko fiktion ehdottamaan yhteisöön, ja jos uskon, onko se oma valintani? Miten todella irrottautua nykyisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja ilmastoahdistukseen liittyvästä, tukahduttavalta tuntuvasta yksilöllisyydestä ja luoda uudenlainen tapa elää? Täällä, tässä ja nyt, näiden ihmisten kanssa?
Rituaaleista kirjoittaneen Victor Turnerin mukaan rituaaliseen tilaan siirtyminen toimii muodonmuutoksena, jossa arkisen elämän roolit väistyvät yhteiseen luomiseen perustuvan communitas-tilan tieltä. Tällaiseen virittämiseen ja toiseen tilaan siirtymiseen viittaa myös termi ‘corpus crisis’, joka tarkoittaa esityksen maailmassa kolmella tasolla tapahtuvaa murroksen aikaa, jossa ruumiillinen, yhteiskunnallinen ja kosmologinen muutos kulkevat rinnakkain ja omia ratojaan – välillä toisiinsa sekoittuneina, välillä toisistaan erottuen. Esityksentekijöiden väite on, että muutokseen tarvitaan paitsi kriittistä ajattelua ja analyysiä, myös rituaalien henkimää esikäsitteellistä voimaa, tuntua, vaistoruumiillista aineen tajua.
Kun avaan tulitikkurasian, löydän sieltä pienen paperinpalan, jolle on kirjoitettu ohje yksin tehtävään rituaaliharjoitteeseen: “löydä juurtunut voima: ranka, joka lävistää maan ja kurottaa avaruuteen / paina kämmen sitä vasten / jaa voimasi sen kanssa / voit antaa itsesi olla tässä / menneen ja tulevan välissä”. Luen scorea kuin runoa. Lopulta en kuitenkaan halaa puunrunkoa, kuten monet ihmisistä ympärilläni. Ajattelen, että katsojan vapaus tarkoittaa myös vapautta olla tekemättä mitään, olla suostumatta teoksen ehdotuksiin, enkä halua luopua tästä henkilökohtaisesta mahdollisuudesta kieltäytyä.
Tämä ei kuitenkaan tunnu yhteisen hengen pettämiseltä. Esityksen huipentavassa bilespeakissa Muuttolintujen salaperäisen lahkon agitaattoreiksi sonnustautuneet esiintyjät puhuttelevat ulkoilmatanssilattialle kerääntynyttä yleisöä kysymällä, ovatko he väsyneitä, surullisia, suuttuneita tai prekaareja. Bileiden henkeä nostattaa Walter Sallisen säveltämä ja Ville Kabrellin äänisuunnittelema yhteislaulu, jonka ajan veisaamme yhdessä jälkikapitalistisen tulevaisuuden riemuvirttä: “se mikä palaa, palaa / tulen tähän tulen läpi”.
Seurakunta on koolla. Taivaiden valtakunnan odottaminen vain on vaihtunut tämän hetken horisontittoman ja tulevaisuudettoman läsnäolon, puhtaan immanenssin kokemiselle. Tässä erilaisten maailmanloppua koskevien kertomusten jälkeisessä maailmassa palaminen ei ole etäinen kauhukuva, vaan olosuhde jonka keskellä eletään. Vanhaan elämään ripustautuminen ei auta. On neuvoteltava tulen kanssa.
Aiheestaan huolimatta Corpus Crisis ei ole lainkaan synkkä esitys. Teos nostaa tulevaisuuden keskeisimmäksi voimaksi juuri kansalaisliikkeet ohi yritysten, poliittisten päätöksentekijöiden ja sankarillisten yksilöiden. Samaan aikaan teoksen tekoprosessin aikana Elokapinan ja Fridays for Futuren kaltaiset ilmastoliikkeet ovat lyhyessä ajassa muuttaneet ilmastonmuutoksesta käytävän keskustelun asetelmia ja laajentaneet käsityksiä siitä, mitä suora yhteiskunnallinen toiminta voi olla.
Kolmenkymmenen vuoden päässä odottava tulevaisuus ei välity esityksessä uhkakuvien täyteisenä, vaikka pienessä tihkusateessa ruosteen ja lahon täyttämällä joutomaalla voikin mielessään kuvitella miten maailma ympärillä on muuttunut. Ilmastokriisin ajalle niin tyypillinen yksilömoralismi ja lamaannuttava kauhu loistavat kuitenkin poissaolollaan. Sen sijaan yhteinen rituaali on yritys päästä käsiksi siihen tasoon, joka jää yksilöiden ja abstraktioiden väliin: yhteisöön, siihen yhteiseen ruumiiseen joka olemme.