”Hiekkaa valutetaan kädestä toiseen ja kasoiksi maahan kuin tiimalasissa. Kuten viimeisin IPCC:n raporttikin osoittaa, aikamme ilmastonmuutoksen hillitsemisen kanssa on tiukilla, joten ympäristökriisien määrä ja tahti tulee myös tiivistymään. Miten siis elää tämän kanssa, jos olemme jo myöhässä? Toista puoliaikaa voisi kuvata myös rituaaliksi, jossa pyritään löytämään uudestaan yhteys luontoon ja ympäristöön sekä sitä myötä kriisin kanssa elämiseen.”

Taideyliopiston Kuvataideakatemian Praxis -koulutusohjelman opiskelijoiden kuratoima näyttely Tracing work käsittelee nimensä mukaisesti työtä sekä siihen liittyviä rakenteellisia ja ajallisia ulottuvuuksia. Ryhmänäyttelyn taiteilijat ja teokset lähestyvät työhön liittyviä kysymyksiä korostuneesti hyvin eri näkökulmista. Sini Henttu, Tuija Huovinen ja Eero Karjalainen vierailivat useaan otteeseen Kuvataideakatemian uudessa Kuva/Tilassa pohtimassa näyttelyssä esillä ja vähemmän esillä olevia ajankohtaisia teemoja.

”Voiko taiteilijoihin, joiden työ ja ammattitaito on ensisijaisesti tehdä kiinnostavia taideteoksia, luottaa omaavan tarpeeksi tietoa toimia eläinten kanssa sekä laittavan niiden hyvinvoinnin ykkösprioriteetiksi taideteosta tehdessä?”

”Jos hetken kuvittelee, että on olemassa sellainen asia kuin ’yleinen tietoisuus’, huomaa, miten tuntemattomia kirjassa esitellyt perinteet, nimet ja ajatukset tässä yleisessä tietoisuudessa ovat. Mehtosen teoksella on sivistyksellinen tehtävä ja tilaus. Jos edelleen kuvittelee, että on ollut olemassa sellainen entiteetti kuin ’lukeva yleisö’ – yhtenä massana massojen aikakauden alussa – huomaa, että sen makuun abstrakti kirjallisuus on aina ollut hiukan liian abstraktia.”

”Kuten Davis osoittaa kirjansa lukuisissa valkoista ylivaltaa eri organisaatioissa kuvaavissa esimerkeissään, rasistiset asenteet ylittävät sukupuolten ja luokkien väliset rajat muuttuen pelottavaksi yhtenäisideologiaksi, joka liikaa valtaa saadessaan saattaa sopivana historiallisena tilanteena kristallisoitua todelliseksi väkivallaksi, kuten kävi esimerkiksi Ku Klux Klanin kanssa.”

”Ihmisten on ollut vaikeaa hahmottaa ja huomioida tällaista hyvin erilaista älyä, jonka toimintaa eivät ohjaa vain yhdet aivot, vaan lisäksi kunkin lonkeron päähän sijoittuvat hyvin monimutkaiset – aivoiksikin kutsutut – hermokimput. – – Nämä kaksi elokuvaa yksittäisestä mustekalasta paljastavat, että ihmisen intentio ei lopulta ratkaise sitä, miten hän eläintä kohtelee.”

”Anzaldúa tuntuu väittävän, että omasta idistään tietoinen, monen jakolinjan, sukupuolen, seksuaalisuuden halkaisema mieli ja kieli antautuu helpommin oman luovuutensa, oman alitajuntansa ja myös järjen vietäväksi. Hän muuttaa sanoiksi sen teoreettisen asian, jota Nancy teoksessaan kuvaa. Mieli muuttuu luovaksi kieleksi, jossa hybridin identiteetin kaikki osaset ovat yhtenä kokonaisuutena.”

”Myyttinen kytkös metsän, ihmisen ja puuarkkitehtuurin välillä on vastaansanomattoman houkutteleva tarina, mutta saa myös pohtimaan, oikeuttaako mielikuva liian helposti uuden rakentamisen ilmastokriisin aikakaudella. Riittääkö, että betonirakennuksen katosta löytyy puupanelointi?”

”Maalaukset tuovat mieleen alakouluni seinillä olleet, lukemisen opettelua tukeneet kirjaintaulut. Kirjaintauluissa maailma tuntui koostuvan palikoista. P niin kuin palomies. Selkeärajaista asiaa merkitsi yksi suomen kielen sana. Heimosen kuvauksissa tämä naiivi, mutta tarpeelliseen yksinkertaistukseen pohjaava esittämisen tapa on korvautunut runsaudensarvella. Kirjaimen provosoimaa runsautta Heimosen maailmoissa voi merkityksellistää poststrukturalistisella ajatuksella kielestä, joka velloo erojen paljoutena. Jokainen ilmaus synnyttää läheisten ja yhä kauemmas karkaavien mielikuvien ketjun.”