Markus Susi 14.2.2011
Dystooppisia näkyjä – Jussi Gomanin maalauksia Kluuvin galleriassa 28.1.-13.2.2011
Näyttelyä nimeltä Laissez-faire on vaikeaa ottaa haltuun. Jussi Gomanin (1980) maalaukset ovat voimakkaita ja vaikuttavia. Karkeita, suttuisia sivellinvetoja voisi kuvailla lapsekkaiksi, elleivät teokset pitäisi sisällään murheellista ja nihilististä latausta. Teoksissa dominoivat tummat, likaiset sävyt, joiden yhteydessä vaaleanpunainen tai pirteät sateenkaaren värit näyttävät irvokkailta. Gomanin teokset häiritsevät, ärsyttävät ja pakottavat katsomaan sinne, mistä mielellään kääntäisi katseensa pois.
Gomanin maalauksissa ruumis on pirstoutunut. Ihmishahmojen ääriviivat sulavat ja valuvat, kasvonpiirteet ovat epäsymmetrisiä ja kammottavia. Tupakka liimautuu huuliin ruumiin jatkeena. Gomanin muotokuvissa ihminen menettää kasvonsa ja niiden alta paljastuu jotakin likaista ja vastenmielistä. Taiteilija tarjoaa erilaisen tavan katsoa ihmistä. Epämääräiset, hajoavat muodot ja keskeneräisyyden tuntu antavat katsojalle tulkinnan vapautta. Kuitenkin teoksista huokuva synkkyys ja pessimismi vaikuttavat tulkintaan suggestion tavoin. Näyttelyä on vaikea tarkastella ilman yhteiskuntakriittistä, dystooppista, viitekehystä.
Uskonto on toistuva teema Gomanin maalauksissa. Joillakin hahmoilla näyttää olevan sädekehä pään ympärillä, tosin likainen ja taustaan sulava. Maalauksessa Goodbye Sweet Dreams Jeesukseksi tunnistettava hahmo tukkii korviaan sormilla, suussaan tupakka. Tässä taulussa Jumala on pikemminkin luotu ihmisen kuvaksi kuin toisin päin. Jumala ei enää halua kuulla ihmisiä, jos on koskaan kuullutkaan. Hahmon yläpuolella oleva sateenkaari ei millään istu synkkään ympäristöön.
Goodbye Sweet Dreams (2010)
Myös ihmiset kieltäytyvät Jumalasta ja uskonnosta Gomanin teoksissa. Eräässä taulussa sekasortoisen maiseman keskellä erottuu risti. Maalauksen maisema on ikään kuin pyörteessä, talot näyttävät roikkuvan ilmassa ja kompositio hajoaa. Taulussa näkyy myös teksti: ei kiitos. Uskonnosta ei enää löydy lohtua hullussa ja kammottavassa maailmassa. Mistä sitten?
Irti leikatut raajat, veripisarat ja epämuodostuneet ruumiit viittaavat rappioon ja torjuttuun pahuuteen. Mies tavoittelee sairaalloisella kielellä naisen kaulaa, hänen silmänsä pullottavat alastomassa kallossa. Rakkauskaan ei saa armoa Gomanin näyttelyssä. Maalausten pinta on usein epätasainen, ikään kuin vuotava. Joidenkin maalausten päällä on laastaria kirjaimellisesti paikkaamassa kipeitä kohtia. Pintamateriaalin näkyvyys rikkoo rajan katsojan ja teoksen välillä ja tekee teoksista käsin kosketettavia. Tämä ei kuitenkaan välttämättä lähennä katsojaa ja maalauksia. Pessimistiset, torjuvat maalaukset eivät ikään kuin halua tulla ymmärretyiksi, ja katsojan on puolestaan vaikea haluta samaistua tähän epätoivoiseen maailmaan.
Maalauksissa toistuva hakaristi asettaa kritiikin yhteiskunnalliseen kehykseen ja muistuttaa ihmisen pahuudesta. Moraalinen rappio, nihilismi ja yhteiskuntakritiikki ovat kuitenkin usein käytettyjä teemoja nykytaiteessa, samoin vahva, sotkuinen ja ikään kuin huolimaton ilmaisutapa. 2000-luvun katsoja on jo tottunut häiritsevään ja provosoivaan taiteeseen. Tarjoaako Goman näyttelyllään jotain uutta?
Nimi Laissez-faire, ”antaa mennä”, kuvaa näyttelyn nihilististä latausta. Teokset rikkovat rajoja niin, ettei rajoja enää ole. Kaikki on samantekevää, eikä välinpitämättömyyden tilalle tarjota mitään. Teokset sisältävät runsaasti symboleja ja merkityksiä, jotka omalla tavallaan hajottavat yhteiskunnalliset normit, myytit ja uskomukset. Neitsytpurjehduksen laivan suunta on epäselvä. Merkityksettömiksi ja tarpeettomiksi käyneillä symboleilla lastattu laiva näyttää pysähtyvän Vaasankadulle. Näyttelyn abstraktit ja myyttiset aiheet palautuvat arkitodellisuuteen, johon ne kuuluvat erottamattomasti.
Neitsytpurjehdus (2011)